Helvi Lehtola

Helvi Matilda Lehtola s.17.3.1934 Kärsämäellä ja kuoli 13.2.2022 Kärsämäellä.

Helvi Lehtola kertoo itsestään 70-vuotiaana:

Monenlaista inventaariota on mahtunut elämäni seitsemäänkymmeneen vuoteen. Mutta inventaario koko elämästä....se tuntuu lähes ylivoimaiselta,

Kun lukee päiväkirjoja viidenkymmenen vuoden ajalta, lisäksi lappusia pöytälaatikosta ja kirjeitä, on lähes pyörryttävä olo.

Ensiksi pyörryttää se tapahtumien määrä, mikä noihin vuosiin on sisältynyt. Joskus tosin tuli luultua elämää tasapaksuksi, tapahtumattomaksi!

Eniten ihmetyttää Jumalan ylenpalttinen huolenpito ja rakkaus, mikä näkyy koko elämän ajan tapahtumissa.

Lähetystyö on ollut mukana elämässäni jollakin tasolla heti syntymästä asti. Kotini ilmapiiriä se näyttää hallinneen sekä äidin että isän syntymäkodista lähtien. Uudenheräyksen lähetit olivat kirjeenvaihdossa äitini kanssa. Huutavan Ääni-Vartijan Ääni-lehdet luettiin tarkkaan ja seuroja pidettiin ahkerasti. Lapset imivät uskon ja myös lähetystietouden kodin ilmapiiristä. Silti lähetystyöhön lähteminen astui ajatuksiin melko myöhäisessä vaiheessa ja yllättäen.

Olin valmistunut diakonissaksi 1959 Oulun diakonissalaitoksesta. Sain ensimmäisen työpaikan kotipitäjän, Kärsämäen, seurakuntasisarena. Toista vuotta seurakunnassa toimittuani, muistan kerran lukeneeni Kotimaa lehteä. Siinä oli ilmoitus alkavasta lähetyskurssista Suomen Lähetysseurassa. Se iski kuin salama. Kovan taistelun jälkeen lähetin hakemukset kurssille. Syksy -61 ja kevät -62 kuluivat lähetyskurssilla. Syksy -62 Lontoossa englannin kielen opiskelussa. Tammikuun 3. päivänä -63 oli Lähetyskirkossa työhön "erottaminen" ja kynttilänpäivänä -63 matkaan siunaaminen Kärsämäen kirkossa.

Kesällä -63 oli sitten asiat siinä pisteessä, että matka Afrikkaan voi alkaa. Yksin, ensin laivalla Tukholmaan, sitten junalla Kööpenhaminaan, lautalla Hollantiin, josta laivalla Lontooseen, junalla South Hamptoniin, josta vihdoin isolla laivalla meren yli Kap Kaupunkiin. Sitten vielä melkein viikon junamatka Lounais-Afrikan Swakopmundiin.....Osoittiko tämä matka Lähetysseuran suurta luottamusta Jumalaan, vai näkökyvyn puutetta. Nuori sydänmaitten kasvatti laitettiin puutteellisen kielitaitoisena tuolle matkalle.

Jumalan huolenpito kuitenkin näkyi matkan jokaisella osuudella. Aina oli joku matkatoveri, jonka kanssa voi turvallisesti kulkea, tai sitten näkymätön käsi esti pahat hankkeet. Perille Swakopmundiin tulo oli kuin sinetti asialle: Junani tuli ilmeisesti vuorokautta ilmoitettua aikaisemmin. Ketään ei ollut vastassa. Oli aamuyö- löysin taksin, jolla ajettiin Vinetaan. Jäin koulukodin portille, kuljettajan kysyessä, olenko varma, että pärjään-luulin että talossa oli asukkaita. Auto lähti ja olin yksin. Kolkutteluun ei tullut vastausta. Lähdin kiertämään taloa pihan puolelle, siellä keittiön ovi aukeni ja pääsin sisälle. Huoneessa oli matka-arkkuni, tiesin olevani oikeassa paikassa. Polvistuin kiittämään Taivaan Isää avusta ja nukahdin sängyn päälle...Aamulla tummat työmiehet talon pihalla samoin kuin suomalaisen papin perhe naapurissa hämmästyivät ilmestymistäni hyvin levänneenä koulukodista. Ovien PITI olla lukossa, sinne EI PITÄNYT kenenkään sisälle päästä....

Puoli vuotta suomalaisten lasten "keinoemona", emännän lomittajana Swakopmundissa oli sekä rankkaa että hyvää aikaa. Enimmillään kuusitoista ihanaa lasta, alle vuoden ikäisestä -tilapäisesti tämä nuorin 12-14 vuotiaisiin estivät mahdollisen koti-ikävän ja auttoivat  sopeutumaan Afrikan elämään. Osansa oli myös kahdella suurella: Atlantin valtameri ja Namibin erämaa toimivat terapeuttina.

Kielen opiskelun sain aloittaa bushmanniasemalla Nkongossa vuoden -64 alussa Aino ja Erkki Hynösen hyvässä huolenpidossa. Tosin opiskelu jäi pakosta sivuasiaksi, kun aseman sairaanhoitajan loma-ajalle sattui sekä paiseruttoepidemia että useita vaikeita synnytyksiä sairaalassa. Mutta ne olivatkin sitten opiskelua varsinaiseen työhön,

Se varsinainen työpaikkani oli sairaala Engelassa, lähellä Angolan rajaa. Sinne pääsin maaliskuussa -64. "Osastoni" siellä piti sisällään n, 150 tubipotilasta, sekä poliklinikka-asiakkaat. Potilasmajat olivat sairaala-alueen kauimmaiset, olihan kyseessä tarttuva tauti. Lääkäri kävi n. kerran kuukaudessa, yksi ambolainen apuhoitaja oli alaisenani sekä sairaala-apulaisen koulutuksen saaneita tyttöjä. Oli siellä suomalaisia sairaanhoitajia kolme lisäkseni, mutta heillä oli omat vastuualueensa. Poliklinikkaa hoidettiin yhdessä toisen suomalaisen hoitajan kanssa.

Paljon ehti tapahtua, vaikka kovin lyhyeksi aikani Engelassa jäi. Oli monia tilaisuuksia nähdä, miten Taivaallinen Lääkäri hoiti silloin, kun meiltä keinot loppuivat. Rukous tuli entistä tärkeämmäksi, viisautta oli luvattu pyytää ja sitä myös annettiin. Kovin monenlaisia olivat potilaitten sairaudet ....eivätkä vain fyysiset. Eräänä yönä tultiin hakemaan kauimmaisessa majassa asuvan "taten" luo. Sanottiin, että hän vain huutaa...Työtoverin kanssa sinne taskulamppujen valossa mentyämme, hän huusi että" saatana kiusaa minua"...Oli ihan tuskainen ja voimaton. Ei siinäkään tilanteessa auttanut kuin mennä polvilleen majan lattialle ja anella apua Jumalalta. Sitten saimme hänelle useaan kertaan vakuuttaa, miten Jeesus on jo voittanut Saatanan, miten tämän voiton tähden saamme olla turvassa, Jeesuksen Veren turvissa. Taten rauhoituttua lähdimme ja aamulla sitten sairaalan evankelista sai mennä työtä jatkamaan. Oli hyvä nähdä, miten Raamattua toisillekin lukien tämä mies aikaansa osastolla vietti.

Jo melko varhaisessa vaiheessa, Ngongossa ja Engelassa, monenlaiset sairaudet iskivät minuun: malaria, ameebat...ja sitten jokin tunnistamattomaksi jäänyt maksasairaus. Elokuussa vointi meni niin kehnoksi, että työtoverit kehoittivat lähtemään lääkäriin keskustaan, eli Onandjokuelle. Sieltä matka jatkui Windhoekiin sairaalaan ja useiden kuukausien jälkeen Suomeen. Olenkin ihmetellyt, miksi Taivaan Isä tuollaisen opintomatkan minulle kustansi, tai laittoi ystävät kustantamaan... Kiitokset siitä kuitenkin Hänelle, ja ystäville. Hän tietää.

Lyhyeksi jäi työkausi Afrikassa tuloksista ei toiveita. Yksi haave minulle jäi: saada katsella, vaikka oven raosta, kun näille ystäville Taivaan ovi avataan

Iloa ei tule puuttumaan

Tiedoksi, että kotimaahan palattuaan Helvi toimi Kärsämäen lääkärin työparina, labran hoitajana eläkkeelle jäämiseen asti.  Lisäksi hän toimi pitkään seurakunnan vapaaehtoisen lähetyssihteerinä palkatta.  Lähetysseuran ja Uusheräyksen työ oli hänelle rakasta.

Tekstin ja kuvan lähettivät Helvin sisko Taimi ja miehensä Juhani Nevalainen.