Kommelluksia työvuosilta

Lähetysseuran kustannusliike haluaa kerätä kansien väliin Sattuipa lähetystyössä -tyyppisiä kokemuksia.

Ennen kaikkea näkökulmana voisi olla:
* Mitä kaikkea hauskaa tai outoa on tapahtunut reissussa (esim. lentomatkoilla tai kun auto on hajonnut keskellä puskaa)
* Kulttuurimokat
* Erikoiset yhteensattumat

Kirjan koko riippuu tietysti siitä, millaista aineistoa ja miten paljon saamme kokoon. Monilla olisi kuitenkin varmaan kerrottavana hauskoja, jännittäviä, kummallisia tai koskettavia juttuja.

Lähetä kokemuksesi Pirre Saariolle, s-posti pirre.saario(at)suomenlahetysseura.fi.

Tälle sivulle on jo koottu kommelluksia, joista osa otetaan mukaan kirjaan.

Tällä sivulla voit jakaa muille itsellesi sattuneita kommelluksia tai muuten vain mukavia tapahtumia. Tallennetaan ne, niin kauan kuin voimme! Lähetä lyhyt juttusi tämän sivuston palaute- ja yhteydenottolomakkeella.

"Työni jatkajaksi SLS:ssä tuli opettaja Heikki Nurminen. Lähes päivittäin hänen työhuoneesensa pistäytyi Israelissa vuosikymmeniä työskennellyt maisteri Rauha Moisio. Toistuva vieras oli myös tohtori Toivo Saarilahti, joka kävi keskusteluja tyttärensä mahdollisesta Israeliin lähdöstä. Heikki otti vieraat ystävällisesti vastaan, mutta huokaili kiireensä keskellä. Niinpä seuran lakimies Pertti Airikkala otti tavakseen toivottaa Heikille: ´Rauhatonta ja toivonta päivää!´" (Aarne Toivanen)

* * *

"Kun asuimme vielä Kunenella, kävimme ostoksilla Lubangon kaupungissa, koska Etelä-Angolasta ei saanut juuri mitään. Erään kerran lähdin yksin tuolle ostosmatkalle Lubangoon. Land Roverin kumi puhkesi ja rupesin vaihtamaan rengasta. Paikalle tuli kuubalaisten kuorma-auto, joka pysähtyi. Minulta kysyttiin, voisivatko he auttaa? Vastasin myöntävästi. He kuitenkin jatkoivat matkaa. Renkaan vaihtaminen oli tuttu juttu, koska sitä sai vaihtaa välistä melko usein. Väänsin pultit auki ja rupesin ottamaan rikkinäistä rengasta pois, kun paikalle tuli eräs angolalainen mies, joka halusi auttaa. Hän otti renkaan pois paikoiltaan ja pani uuden tilalle. Kiitin häntä ja jatkoin matkaa.

Siinä ajellessani ajattelin, että voihan olla, että yksin ollessani liikkeellä auto menee rikki jossain puskassa. Silloin päätin tilata Suomesta Kansanvalistusseuran kirjekurssin, jonka nimi on Korjaa itse autosi ja moottorisi. Minulle tuli ennestään valokuvausta koskeva kurssi. Tuosta auton korjauskurssista oli myöhemmin apua vuonna 1985, kun menimme Kunenelle Shangalalaan Titus Namunyekwan pappisvihkimisjuhlaan. Lantikkaan tuli jokin vika ja onnistuin korjaamaan sen. En enää muista, mikä se vika oli. Niinpä pääsimme jatkamaan matkaa.

Lubangossa kävin seuraamassa yksityisen mekaanikon työtä, kun hän korjasi meidän vanhinta Lantikkaa. Hän oli panemassa paikoilleen sylintereitä. Olin juuri lähettänyt Suomeen sylinteriä koskevan kirjeen. Katsoin, ettei tuo mekaanikko tee kuten kurssissa neuvottiin.

Kun Halmeet palasivat Angolaan Tansaniasta, sanoin Erkille, ettei tuo auto tule kulkemaan hyvin. Erkki kysyi minulta, että mistä tiedät sen? Vastasin, ettei mies tehnyt, kuten kurssissa neuvottiin. Moottorissa ei todellakaan ollut voimaa. Erkki tuumasi, että olit oikeassa." (Ritva Marttala)

* * *

"1920-luvun lähetyskoululaiset olivat jostain tuntemattomasta syystä antaneet koulun WC:lle nimen Makedonia. Tulipa sitten Lähetyskirkkoon palavasieluinen julistaja, joka ei tästä mitään tiennyt. Hän piti harrasta puhetta tekstinään Apostolien teoissa kerrottu Paavalin uni. Isäni ja muutama kaveri istuivat kirkossa, kun saarnapöntöstä kuului juhlallinen kysymysten sarja. ´Millaisia miehiä menee Makedoniaan?´ - Pojilla suupielet alkoivat täristä. - ´Millaisia miehiä tulee Makedoniasta?´ - Vielä pojat huuliaan purren pysyivät penkissään. - ´Millaisia ÄÄNIÄ KUULUU Makedoniasta?´ - Pojat lähtivät vauhdilla, kämmen suullaan, lipettiin..."

"Suomalaiset nimet ovat ulkomaalaisille vaikeita ääntää. Anni ja Väinö Nieminen ja minun vanhempani Kaisa ja Olli Suikkanen olivat lomalla jossain Kapkaupungin seudun lähetyskodissa. He olivat olleet siellä jo sen verran aikaa, että nimet olivat tulleet ei-suomalaisillekin tutuiksi. Kun he sitten kerran astuivat sisään huoneeseen, joku englantilainen totesi iloisesti: ´See there, first comes Sukhonen and then comes Naiminen.´ (Ei tainnut tietää, mitä tuli sanoneeksi!)" (Eljas Suikkanen)

* * *

"Elmalla huumoria riitti

Olin 1960-luvun lopulla ollut Lähetysseuran toimistosta vuoden virkavapaalla. Ennen lähtöäni
meillä oli Elma Aaltosen kanssa yhteinen pieni työhuone toimiston Vuorimiehenkadun puolella.
Tulin seuran puhelinkeskukseen ja odottelin jännittyneenä, mihin huoneeseen minut täällä
nyt sijoitetaan.

Elma itse liihotteli paikalle toivottamaan tervetulleeksi. Kysyin, mihin suuntaan minun nyt
tulisi mennä, missä seuraavaksi  istuisin. Elman ilme  vakavoitui: ´Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako!´ Jatkoimme siis samassa kopissa."


"Toimistossa piti yhtenään koputtaa ovelle...

Elma hoiti Pakistanin-asioita. Toimistossa vallitsi ainainen kiire, tämän tästä tuli rynnätä
käytävälle varmistumaan lähetysjohtajan kannasta tai Vuokko Tuloiselan lippusuunnitelmista
tai jostakin muusta. Mutta aina piti koputtaa ovelle.

Työn tuoksinassa ovet menivätkiin sekaisin: huomaan Elman koputtavan meidän työhuoneemme ovelle - sisältä päin! Mikä naurunrämähdys!" (Aarne Toivanen)

* * *

"Palasin kerran Suomeen Lissabonin kautta. Konsulaatin väki oli varannut minulle lipun business-luokasta. Kun istuuduin paikoilleni, lentoemäntä toi minulle ison, upean lohivoileivän ja tuoremahua. Tuijotin niitä ihmeissäni, sillä Angolassa oli sodan vuoksi puute ruoasta. Lentoemäntä kysyi, että mikä hätänä. Kerroin, että Angolassa sodan vuoksi ei tuommoista ollut tarjolla."

"Menin kerran Angolaan Rooman kautta. Minulla oli päivähotelli. Passi piti jättää respaan. Minulle sanottiin, että linja-auto lähtee kentälle tiettynä aikana hotellin edestä. Toistin kelloajan englanniksi. Virkailija nyökkäsi juuri niin. Kun menin respaan tarkoituksena nousta linja-autoon, minulle kerrottiin, että auto on mennyt jo tunti sitten lentokentälle. Sanoin, että ilmoititte minulle tämän kelloajan ja haluan passin. Virkailijat istuivat vain paikkallaan ja italiaksi puhuivat keskenään, että onpa siinä typerä ja tyhmä ihminen. Tivasin, että syy on teidän, koska ilmoititte minulle väärän kelloajan.

Mitään ei tapahtunut. He vain jatkoivat minun mollamistani. Vaihdoin kielen portugaliksi  ja kysyin, missä teidän pomonne on. Haluan puhua hänen kanssaan. He lehahtivat punaisiksi. Tajusivat, että olin ymmärtänyt heidän puheensa. Jo alkoi tapahtua. Sain passin. He soittivat lentokentälle, että vielä yksi matkustaja on tulossa. Iso linja-auto vei minut suoraan lentokoneen rappusten eteen. Raahasin matkatavarani koneeseen ja ehdin koneeseen." (Ritva Marttala)

* * *

"Olin ensimmäisellä työvuodellani Kidugalan lähettien lasten koulussa silloisessa Tanganyikassa. Olin muutama kuukausi ennen lähtöäni tavannut tulevan mieheni, joka oli ekonomi, sittemmin tietääkseni ensimmäinen sellainen seuran ulkomaantyöhön lähetetty.
Suomessa kävivät neuvotteluja, missä häntä käyttää, ja Tanganyikassa myös.

Seuralta tuli sitten viesti, että meidät sijoitetaan Ambomaalle. Minä koin saaneeni kutsun juuri lähettien lasten kouluun Tanganyikassa ja kävin kiivasta kirjeenvaihtoa silloisen Afrikan-sihteerin Maija Tuupaisen kanssa. Selitin hänelle, että Jumala oli kutsunut minut juuri Tanganyikaan ja kysyin:´Ettekö ollenkaan kysy Jumalan tahtoa tässä asiassa?´ Tuli seuraava vastaus: ´Jumalan tahtoa me olemme koko ajan kysyneet. Sen takia asia on pitkistynyt ja mutkistunut.´" (Helena Hult)

* * *

"1980-luvun alussa vierailin Lissabonissa. Oli adventtiaika, ja olin ottanut mukaan diakuvia Betlehemistä. Näytimme niitä lastenkokouksessa suuren kerrostalon pohjakerroksessa. Kerroin, että Betlehem merkitsee ´leipätaloa´, ´leivän kotia´; siellä Jumala antoi ihmiskunnalle elämän leivän. Eero käänsi kertomuksen portugaliksi. Pihalla pois lähtiessämme pieni poika tarrasi Eeroa käsipuolesta ja kysyi; ´Miksi tuo setä sanoi, että Jumala antoi Betlehemissä keppiä ihmisille?´ ´No niin´, huokasi Eero. ´Se tapahtui taas. En pystynyt ääntämään leipä-sanaa oikein. Leipä ja keppi ovat kumpikin pao, vain nasaaliäänne erottaa ne toisistaan. En pystynyt lausumaan sanaa oikein sen hulinan keskellä.´"

"Suomalaisten todellinen kompastus on suhu-s, sh. On myös terävä s, ja niiden ääntäminen oikein on suuri haaste. Virheellisestä ässästä suomalainen tunnetaan. Kesällä 1976 tulin perheeni kanssa uimasta Haifan rannasta. Elias-kirkon aulassa vanha israelilaismies kysyi, miksi tukkani oli märkä. Vastasin, että olin uimassa ja että tykkään uida, lishchot. Vanhus vetäisi kämmensyrjällä kaulansa poikitse ja päästi äänen KÄÄK, matkien eläimen kuolinkiljahdusta. Lishchot tarkoittaa juutalaista teurastusta, jossa eläimen kaula katkaistaan. Uinti lausutaan lischot. Hän hymyili ymmärtävästi tahtoen sanoa: ´Ole, poika, tarkkana.´"
(Heikki Nurminen kirjassaan Sanat aamun kullassa, SLS 2010.)

* * *

"Vuonna 1975 olin Anni Väisälän kanssa Etelä-Angolassa Namayaka-nimisessä kylässä opiskelemassa kuanjaman kieltä. Asuimme vanhassa pienessä klinikkarakennuksessa (yksi pieni huone ja varasto). Jääkaappia ei ollut. Pöytäna toimi tiilikivikasa, nukuimme kerrossängyssä.

Ihmiset olivat iloisia, kun saivat meidät kyläänsä. Päivittäin useampi henkilö toi meille oshikundwaa (jauhojuomaa). Kun afrikkalainen antaa, niin hän ei kitsastele. Emme millään jaksaneet juoda litrakaupalla päivässä jauhojuomaa. Illan pimeydessä kastelimme puiden juuria jauhojuomalla.

Ihmiset pitivät myös huolen siitä, ettei meiltä loppunut härän eikä vuohen liha. Lahjoittaja ei kitsastellut lihan määrässä. Olimme kykenemättömiä syömään sellaista lihamäärää. Mätänemäänhän se alkoi. Talomme lähelle ilmestyi iso, syvä kuoppa. Ajattelimme, että siitä tulee meille vessa. Niinpä hautasimme sinne mätänemispisteessä olevan lihan. Huokaisimme helpotuksesta. Mutta isoja lihapaloja tuli lisää. Kun vieras lähti, huokaisimme syvään ja nauroimme hervottomina. Kun liha haiskahti, peitimme sen kuoppaan, kunnes eräänä päivänä huomasimme, että joku oli kuopan pohjalla lapioimassa hiekkaa pois. Kätköpaikkamme oli siis löytynyt.

Illalla menimme meme Martan luo ja kerroimme ongelmastamme. Hän nauroi pakahtuakseen kuunnellessaan meitä. Sitten hän sanoi: ´Tuokaa liika liha illalla pimeällä minulle, suolaan sen ja kuivatan teille.´" (Ritva Marttala)

* * *

"Menin Taiwaniin lähetystyöhön 1970 enkä tuntenut sieltä ketään. Mietin vähän Taipein lentokentälle saapuessani, miten tunnistan minua vastaan tulleet suomalaiset. Ongelma ratkesi helpommin kuin olin osannut kuvitella. Vastaanottajien monenkielisen puheensorinan keskeltä kuului selvällä suomen kielellä Irja Mikkolan kirkas ääni: ´Onkohan toi se Pirjo?´ Siihen oli helppo vastata: ´On se.´" (Pirjo Korremäki, s. Lahti)

* * *

"Tansaniaan lähtiessäni v. 1975 lähetin itsestäni etukäteen tunnistetiedon: pitkät palmikot.
Yövyin Dar-es-Salaamissa ja yön aikana sain rajun vatsataudin. Aamulla oli lento Iringaan DC-3-koneella. Lento oli töyssyistä. Jokainen töyssähdys täydensi mukaan varaamiani muovipusseja.

Laskeuduimme heinikon keskelle ja epäilin meidän laskeutuneen johonkin ihan väärään paikkaan. Kun selvisi tämän olevan Iringa, poistuin koneesta passi kourassa ja olin valmis näyttämään sitä tullissa. Eipä tarvittu, koska ´tulli´ oli vain pieni savimökki. Katselin ympärilleni, näkyykö minulle vastaanottajaa. Ei näkynyt, mutta totesin lähettämäni tuntomerkit aika tarpeettomiksi. Olin koneessa ainoa valkoihoinen ja ainoa nainen.

Minua lähestyi tansanialainen mies, joka auttavalla englannilla sanoi, että mama Leila ei päässyt hakemaan minua, mutta hän vie minut mama Leilan kotiin. Eipä auttanut muu kuin mennä miehen kyytiin. Ajoimme jonkin matkaa ja saavuimme alueelle, jossa oli omakotitaloja. Silloin mies sanoi, ettei hän ole aivan varma, mikä on mama Leilan talo. Pystyin aivan varmasti osoittamaan, mikä talo se oli. Kuistin kaiteella roikkui, nimittäin, suomalainen räsymatto. Arvaukseni osui oikeaan." (Pirjo Korremäki, s. Lahti)

* * *

"Ollessani vv. 1975-77 Tansaniassa oli kotonani alkuaikoina tansanialainen apulainen. Olin oppinut kieltä vasta vähän. Yritin eräänä päivänä antaa hänelle ohjeita ruoaksi. Tarkoitukseni oli pyytää häntä keittämään perunoita, mutta pyysinkin häntä keittämään kenkiä. Sanat viazi ja viatu menivät minulta sekaisin. Emme syöneet kenkiä." (Pirjo Korremäki, s. Lahti)

* * *

"Olin tuoreena lähettinä Taiwanilla v. 1970. Olin oppinut kiinaa vasta vähän, mutta halusin käyttää sitä. Suuressa tavaratalossa myyjä kysyi, miksi osaan puhua kiinaa. Ylpeänä selitin, että olen ´chyangdau´. Itsekin kyllä vähän epäilin, muistinko sanan ´lähetyssaarnaaja´ ihan oikein. Myyjän kauhistuneesta ilmeestä päättelin, että vikaan meni. Selitin sitten tulleeni kertomaan Jeesuksesta, jolloin myyjä sanoi minun olevan ´chwandau´. Itse olin sanonut olevani murtovaras." (Pirjo Korremäki, s. Lahti)

* * *

"Keneltä putosikaan lompakko Ruparan lähetysaseman vessanreiästä?! Rakennus oli onneksi iso ja valoisa sekä ylä- että alapuolelta. Ja puuseppä Sakeus oli tarpeeksi laiha mahtuakseen reiästä alaisiin ilmoihin. Lompakko löytyi, ja Kavangovirrassa oli vettä tarpeeksi." (Raili Toivanen)

* * *

"Kiinan kielessä sanojen merkitys muuttuu äänen intonaation, eli toonien, mukaan. Vaikka kirjoitusmerkit ovat erilaiset, saattaa ääntämisen ero olla ainoastaan toonista kiinni. Kommelluksia aiheutti se, että sanojen sika ja jumala välillä on kiinan kielessä juuri tuollainen tooniero. Lähetyssaarnaajien virheellinen lausunta aiheutti sanan zhu, eli jumala, joka lausutaan laskevalla ja nousevalla toonilla ja muuttumisen sanaksi sika, jossa tooni on tasainen. Tämä aiheutti hyvin pian kiertäviä pilakuvia suuresta taivaallisesta siasta." (Lähde: Riika-Leena Juntunen: Näkökulmia lähetystyöhön 1800-luvun Kiinassa.) 

* * *

"Kohtasin Iringan kadulla Tansaniassa eurooppalaisen ja esittäydyin: ´I'm pastor Vänskä from Pommern Mission.´ Vastaus kuului: ´Minä olen Henrik Smedjebacka Suomen lähetysseurasta!´ Vieläkin hävettää - ja naurattaa." (Raimo Vänskä)

* * *

Meillä monilla lienee muistissa kielikouluaikana tapahtuneet kommellukset. Tässä pari sellaista: "Tarkoitukseni oli ostaa Addis Abeban kaupasta leipää, mutta äänsin sanan huolimattomasti, jolloin tulinkin pyytäneeksi leijonan." (Pekka Harne) Taiwanin-lähetti Lassi Stenman oli sanovinaan jumalanpalveluksessa "rukoilkaamme", mutta äänsi sanan väärältä korkeudelta, jolloin merkitys muuttui kohtalokkaasti: "Vetäkäämme veitset esiin."

* * *

"Istuin Finnairin koneessa suuntana Helsinki. Olin sisäistänyt ensimmäisellä työkaudella sen, että kaikki tuntemattomat valkoiset puhuvat englantia tai jotain muuta kieltä kuin suomea. Lentoemäntä jakoi päivälehtiä. Näin Uuden Suomen ja sanoin: ´May I have Uusi Suomi, please?´ ´Miss, do you read Finnish?´ kysyi lentoemäntä. ´Yes I do´, vastasin. Sain lehden ja lentoemäntä jatkoi matkaansa. Vasta jälkeenpäin tajusin, että olisin selvinnyt tilanteesta äidinkielellä." (Leena Lehmuspuu)

* * * 

"Kapkaupungin kadut vilisivät ihmisiä vuonna 1967. Edellämme kulki nuorehko nainen lyhyttäkin lyhyemmässä minihameessa. Sanoin matkaseuralleni suomen kielellä, että kato, eikö tuo hame voisi olla vieläkin lyhyempi, että loputkin hienot säären osat näkyisivät. Nainen kääntyi, katsoi minua kiireestä kantapäähän ja kysyi selvällä suomen kielellä: ´Käykö katteeksi?´" (Leena Lehmuspuu)

* * *

"Olihan siitä joskus puhuttu, että Marja Korppi-Tommola on piispa Nikolaisen serkku. En sitä muistanut tavatessani Aimo T:n Nairobin bussissa vuonna 1975. Hän kysyi: ´Mitä serkuille kuuluu Tansaniassa?´ Vastasin silmää räpäyttämättä: ´Siellähän ne puissa hyppelevät...´" (Raimo Vänskä)

* * *

"Lähetyssaarnaaja Mutanen tuli nuorena miehenä Ambomaalle ja meni esittäytymään työalan esimiehelle Alholle, joka oli rappaamassa taloa. Mutanen esittäytyi ´Mutanen´, ja Alho vastasi ´Savinen´." (Taisto Saarinen)