Etiopialaisen kirkon kasvutarina

Kehitys riippumattomasta kirkosta osaksi evankelista Mekane Yesus -kirkkoa vuosina 1930–1984

Ilpo Perttilä

Esipuhe

Vuonna 2008 on kulunut 40 vuotta siitä, kun Suomen Lähetysseura teki yhteistyösopimuksen Etiopian evankelisen Mekane Yesus -kirkon kanssa. Heti vuoden 1969 alusta asti kaksi lähettiperhettä aloitti työnsä Etiopiassa siirtyen seuraavaan vuoden alusta uudelle työalueelle runsaat 20 km Addis Abebasta etelä-lounaaseen, silloin Kambataksi kutsutulle seudulle. Vuoden 1970 alusta aloitti toimintansa Kambatan synodi, viides kirkon synodeiksi nimitetyistä hallinnollisista osista. Myöhemmin synodin nimi vaihtui maantieteellisesti määritetyksi Keskisen Etelä-Etiopian synodiksi. Synodien määrä on kasvanut viiteentoista, kun niitä kirkkoa perustettaessa oli neljä vuonna 1959.

Suomen Lähetysseuran työ keskittyi aluksi Kambataan, mutta on sittemmin laajentunut myös muiden synodien alueille: Addis Abebaan, läntiseen Wolleggaan, Kaffa-Illubaboriin ja pohjoisen Wollo-Tigren alueelle.

Suomen kielellä ei valitettavasti ole julkaistu mitään perusteellisen kattavaa kuvausta kirkon synnystä ja kehityksestä Kambatan alueella. Tätä puutetta korjaamaan otin toimekseni kirjoittaa historiikin, joka perustuu ruotsalaisen lähetystyöntekijä Staffan Grenstedtin laatimaan lisensiaattitutkielmaan vuodelta 1995: AMBARICHO. A REMARKABLE VENTURE OF ETHIOPIAN ECUMENICAL SOLIDARITY, THE FACULTY OF THEOLOGY, UPPSALA UNIVERSITY. Suomeksi: AMBARICHO. Etiopialaisen ekumeenisen solidaarisuuden merkittävä hanke, Uppsalan yliopiston teologinen tiedekunta. Teksti on suomennettu ja julkaistu lähetyssenioreiden verkkosivuilla Staffan Grenstedtin suostumuksella.

Olisipa minulla ollut aikanani käytettävissä kaikki tämä taustatieto, niin se olisi merkittävästi auttanut ymmärtämään etiopialaisia työtovereitani. Pakko oli vain tyytyä hajanaiseen sirpaletietoon ja usein pelkkiin ilkeämielisiin kuulopuheisiin, joista saattoi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Pelastaaksemme sen, mikä on vielä pelastettavissa, olen kirjoittanut tämän suomenkielisen historiikin avuksi niille lähetystyöntekijöille, jotka jatkossa tulevat tekemään työtä Kambata/Hadijan alueella, ja jälkiviisautena niille, jotka ovat olleet yhtä autuaan ymmärtämättömiä kuin minä.

Etiopian evankelista lähetystyötä käsittelevän laajemman oppimäärän suorittamiseksi pitäisi tietysti lukea teol. tri Gustav Arénin kirjoittama lähetyshistoria: 1) Evangelical Pioneers in Ethiopia. Origins of the Evangelical Church Mekane Yesus. Uppsala 1978, ja 2) Envoys of the Gospel in Ethiopia. In the Steps of the Evangelical Pioneers 1898–1936. Tässä on se marttyyrihistoria, joka on Etiopian evankelisen kirkon siemen.

Olen kääntänyt sekä englannin että amharan kielen ilmaisut suomeksi, mutta muutamia etiopialaista kulttuuria kuvaavia käytäntöjä en kuitenkaan ole peittänyt, kuten puhuttelut Ato ja Qes. Suomen kielen transkriptiossa en ole pystynyt täydelliseen johdonmukaisuuteen. Joskus olen käyttänyt lähinnä suomenkielistä ääntämistä vastaavaa transkriptiota, usein kuitenkin englantilaista transkriptiota, koska se on vallitseva käytäntö, joka löytyy muista kirjallisista lähteistä.

Käännökseni on melko sanatarkkaa, mutta nootituksen olen pyrkinyt minimoimaan, joten lähde- ja kirjallisuustiedot pitää kaivaa englanninkielisestä alkuperäisteoksesta. 

Lyhenteet

ALM Amerikan luterilainen lähetys
AUPM Amerikan yhdistynyt presbyteerilähetys
BCMS Bible Churchmen’s Missionary Society (Raamattu-kirkollisten lähetysseura)
EEKK Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssi
CWM Commission on World Mission/LWF (Maailmanlähetyksen komissio/LML)
DMS Tanskan Lähetysseura
DWM Department of World Mission/LWF (Maailmanlähetyksen osasto/LML)
EECMY Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus
"EEC" "Etiopian evankelinen kirkko"
ELN Etiopian lähetysten välinen neuvosto
EOK Etiopian ortodoksinen kirkko
GHM German Herrmannsburger Mission (saksalainen Herrmannsburgin lähetys)
KEK Kambatan evankelinen kirkko
KEK-2 Kambatan evankelinen kirkko 2
KHK Kale Hiwot -kirkot
KHMP Kambata Home Mission Program
LML Luterilainen maailmanliitto
MYS Mekane Yesus -seminaari
NLM Norwegian Lutheran Mission (Norjalainen lähetysjärjestö Norsk Luthersk Misjonssamband)
SDA Seitsemännen päivän adventistit
SEM Ruotsalainen lähetysjärjestö Fosterlandsstiftelsen – Isänmaansäätiö
SIM Sudan Interior Mission (Sudanin sisämaalähetys)
SMBV Swedish Mission Bible-True Friends (ruotsalainen lähetysjärjestö Raamatulle uskolliset ystävät)

Vieraskieliset sanat

Abba Isä, papin titteli
Ato Merkittävä (tarkoittaa "herra", kuten englannin puhuttelusana Mr.)
Awraja Hallinnollisen alueen ala-käsite (provinssi tai lääni)
Blatta Sivu (hovinvirkailija)
Dejazmach Ovipäällikkö (kenraali, maaherra)
Qes Pappi (herra-sanan korvaava papin titteli, englannin Rev.)
Tabot Liiton arkku, jokaisen ortodoksisen kirkon alttarilla oleva nimikkotaulu, joka muistuttaa Jerusalemin temppelin pyhimmästä esineestä 

ENSIMMÄINEN OSA: ETIOPIALAINEN TAUSTA

Ambarichovuorelle kiivetessä näköalat ovat mahtavat. Lintuperspektiivistä katsoen myös ne tekijät, joiden tuloksena syntyi Kambatan evankelinen kirkko 2 (KEK-2)¹, ovat mahtavat. Tämä ensimmäinen osa on lintuperspektiivin tarjoava yleiskatsaus.

Kambatan evankelisen kirkon (KEK) ja Sudanin sisämaalähetyksen (SIM), 1943 alkaen myös Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssin (EEKK) vuorovaikutus kuuluu KEK-2:n taustaan.

Kuvaus tapahtuu Kambata/Hadijan perspektiivistä, siis kuin Ambaricholta.

Luku 1: Kambata/Hadija -ympäristö

Johdanto

Ennen kuin voi ymmärtää KEK-2:n synnyn ja kasvun paikallista dynamiikkaa, sille merkittäviä painotuksia etiopialaisessa lähetysekumeniikassa, on ensiksi luotava historiallinen katsaus Kambata/Hadijan seutuun ja sen ympäristöön. Etniset, historialliset ja sosiaalis-taloudelliset tekijät vaikuttivat alueella kehittyviin evankelisiin kirkkoihin.

Kambata- ja hadija -alkuperää olevat etniset ryhmät esitellään. Wolamon kuningaskunnan leviäminen on hyvä huomata, jotta voisi ymmärtää etniset suhteet seudun etelärajalla. Etiopialainen orjakauppa ja insetin viljely olivat myös sosiaalis-taloudellisia tekijöitä, jotka on syytä ottaa huomioon.

Amaravalloitusta ja sen vaikutuksia on syytä valaista. Tällä oli näet suuri merkitys Etiopian ortodoksisen kirkon ja amarakulttuurin leviämiselle Etelä-Etiopiassa. On myös huomioitava joitakin vivahteita amaroiden ja 1930-luvulla tapahtuneen Italian miehityksen vaikutuksista seudulle. On syytä kuvata seudun kansanuskontoa. Näitä tietoja löytyy erityisesti Ulrich Braukämperin tutkimuksista.

 

Kartta: Keskisen Etelä-Etiopian kieliryhmät
Braukämperin kirjasta Die Kambata 1983, Franz Steiner Verlag GMBH, Wiesbaden.

A. Kambata/Hadijan seudun etnis-historiallinen tausta

Kambata/Hadijan seutu

Kambata-Hadijaksi kutsuttu alue rajoittuu idässä Bilate- ja lännessä Omojokeen. Kambatat olivat alun perin maanviljelijöitä ja hadijat puolipaimentolaisia. Heimot jakautuivat erilaisiin alaryhmiin, joiden keskinäiset suhteet erosivat toisistaan. Esimerkiksi Ambarichon kambatoilla oli ystävälliset suhteet Shashogon ja Badowachon hadijaryhmiin.³ Toisaalta kahden hadija-alaryhmän, Lemon ja Soron, suhde on ollut aika ajoin jännitteinen. Heillä on ollut kiistaa karjan laidunmaista. Soro ja Wolamo olivat Kambatan vihamiehiä. Olisi siis liian yksinkertaista asettaa kambatat ja hadijat toistensa vihamiehiksi. Päinvastoin kambatat saattoivat kehittyneellä tekniikallaan auttaa hadijoiden tuotteiden hyödyntämistä. Hyvien viljelyolosuhteiden johdosta Kambata/Hadijan alue on ollut tiheästi asuttu (yli 300 asukasta/km²). 

Monien konfliktien aiheena lienee ollut tilan puute. Tämä koski erityisesti Kambatan Wolamon-puoleista rajaseutua.

Kambatan viljelijäväestö

Kambatan nimellä saattaa olla merkitys "Voiko kukaan päästä pakoon?" Nimi viitannee entisiin valtioihin. Suppeassa merkityksessä Kambatalla tarkoitetaan Ambarichovuoren ympärille asettunutta alkuperäisväestöä. Sanan laajemmassa merkityksessä mukaan luettiin myös sidamolaista alkuperää olevat dubamot, dongat ja tembarot, jotka asettuivat alueelle 1550–70 -luvuilla. He muodostivat sen Kambatan, mitä myöhemmin sillä nimellä kutsuttiin. He olivat etupäässä insetin4 viljelijöitä. Nämä neljä ryhmää puhuvat samaa kieltä ja niillä on osapuilleen samankaltainen kulttuuri. Heidän kielensä kuuluu samaan itäkuusilaiseen ylängön kieliryhmään kuin kabena, alaba, hadija, sidamo, darasa ja burgi. Kabena ja alaba ovat kambatan murteita, joilla tosin on hadijalainen alkuperä.1200-1300-luvuilla molemmin puolin Omojokea sijainneet seudut kuuluivat  Damot-Enarian valtioon. Varhaisin maininta Kambatasta sisältyy kuningas Iisakin (1414–1429) kunniaksi tehtyyn ylistyslauluun. Kuningas liitti Kambatan osaksi kristillistä Etiopian valtiota. 1400-luvun lopulla Kambata muodostui kolmesta etnisestä kerrostumasta. Alimpana olivat fugat, jotka olivat savenvalajia, nahkureita ja metsästäjiä. Heidän esi-isänsä ovat seudun alkuperäisasukkaita. Keskimmäistä kerrostumaa edustivat luultavasti omolaista kieltä puhuvat maanviljelijät. Korkeinta kerrostumaa edustivat pohjoisesta tulleet, seemiläistä kieltä puhuvat valloittajat.

Muslimien kristittyihin kohdistaman ns. "pyhän sodan" aikaan 1500-luvulla muslimijoukot valtasivat Kambatan vuonna 1532. Tämä oli Nooan aikaiseen vedenpaisumukseen verrattava katastrofi. Ambarichovuori tarjosi pakolaisille turvapaikan, jota muslimit eivät pystyneet valloittamaan. Ambarichon kirkot välttivät tuhon ja pyhät esineet säilytettiin luolissa. Pyhästä sodasta pelastuneet seitsemän ryhmää muodostivat liiton. Joka tapauksessa 1500-luvun lopulla Kambata-nimi ei ollut enää vain poliittinen käsite, vaan sitä käytettiin seitsemän heterogeenisen ryhmän yhteenliittymästä, jonka johdossa oli kuningas. Sivumennen sanoen Kambatan seurakunnatkin ryhmittyivät seitsemäksi alueeksi, mutta ehkä tähän oli saatu malli Ilmestyskirjan seitsemästä seurakunnasta?  Kambatan kieli sai tähän aikaan valtakielen aseman omolaisiin ja seemiläisiin kieliin nähden. Maanviljelijät viljelivät insetiä4 Kambatan ylängöillä. Dongan, Tembaron ja Dubamon kuningaskunnat kohtasivat toisensa Ambarichosta länteen Hadijan keskiylängöillä ja alamailla. Weto-giran alaryhmään kuuluneet paimentolaiset kaitsivat laumojaan. Hadijat muodostivat kambatoita laajemman ja monimuotoisemman kokonaisuuden.

Hadijat, puolipaimentolaiset

Nimen Hadijan varhaisin maininta tunnetaan Kebra Negest -nimisestä, 1200-luvulla ilmestyneestä Etiopian kuninkaiden kronikasta. Hadija viittasi Zailan liittoon kuuluneiden kuningaskuntien läntisimpään islamilaiseen valtioon. Nimellä näyttää olleen pääasiassa poliittinen merkitys. Hadijoilla ei ollut johtajaa. He olivat sekä kielellisesti että kulttuurisesti heterogeenisiä. Toiset olivat muslimeja, toiset eivät. Pohjoisosaa hallitsi seemiläistä kieltä puhuva maanviljelysväestö, etelää paimentolaisvaltainen kuusilaista kieltä puhuva väestö. 1200-luvulta 1500-luvulle hadijat olivat yksi Itä-Afrikan merkittävimpiä poliittisia kokonaisuuksia. Kun ulkoiset voimat hajottivat sen alueen, asukkaat sulautuivat heterogeeniseen väestöön. Vanhojen hadijoiden jälkeläiset muodostuivat viidestä kieliryhmästä: itä-guragesta, oromosta, sidamasta, kabena-alabasta ja varsinaisesta hadijasta. Varsinaista hadijaa kutsuttiin lempinimeltä gudelaksi. Sen alaryhmiin kuuluivat mareko, lemu/badogo, soro, shashogo ja badowacho. Hadijan kieli kuuluu samaan ylängön itäkuusilaiseen kieliryhmään kuin kambata ja sidamo. Näiden kieliryhmien käyttäjät ymmärtävät vastavuoroisesti toistensa kieltä.

Kun 1500-luvulla alkoi oromojen voimakas leviäminen, etupäässä paimentolaisuutta harjoittavien hadijoiden oli siirryttävä länteen päin. 1600- ja 1700-luvuilla "varsinaisten" kambatojen oli maksettava veroa hadijoiden weto-giran alaryhmälle. Vuoden 1770 tienoilla kaksi muuta hadijoiden alaryhmää, shashogot ja urusot, jotka myöhemmin muodostivat yhdessä badeosojen kanssa badowachon, ylittivät Bilatejoen. Kambatat kutsuivat heidät weto-giran vastaiseen liittoon. Yhdessä he saavuttivat voiton weto-girasta ja nauttivat rauhallisesta yhteistyöstä aina amaroiden valloitukseen asti. Lemun ja soron hadija-alaryhmät, jotka olivat yksittäisesti Kambata/Hadija -seudun vahvimmat ryhmät, levisivät nykyisille asuinmailleen noin 1790–1800. He taistelivat voimakkaasti maan omistuksesta. Soro tunkeutui kambataa puhuvan Dubamon ja Dongan alueelle. Tembaro sen sijaan säilytti itsenäisyytensä. Kun Badowacho kehittyi 1700-luvun lopulla, se levisi kohti etelää, nykyisen Wolaitan alueelle (Wolamosta alettiin käyttää 1975 lähtien nimeä Wolaita). Sieltä löytyi runsaasti laidunmaata. Myöhemmin kuitenkin Wolamon kuningaskunta vahvistui ja työnsi tunkeilijat takaisin pohjoiseen.

Wolamon kuningaskunta

Wolamon kuningaskunta laajensi aluettaan noin 1770–1894. Se aloitti leviämisensä Kindovuoren pieneltä alueelta Wolaitasta lounaaseen, sieltä, missä Gorgorajoki yhtyy Omoon, nykyiselle rajalle asti, mikä on nykyisen Sidamon provinssin raja. Wolamon kehittynyttä maanviljelystä harjoittava kuningaskunta melkein sulautti itseensä Badowachon etnisen ryhmän. Wolamolaiset olivat sekä maanviljelijöitä että kankaankutojia, jotka toivat tärkeitä tuotteita toreille. Wolamot edustivat omolaista kulttuuria, joka erottui Kambatan ja Hadijan kuusilaisista. Wolamojen puhuma omolainen kieli teki yhteydenpidon etelään ja länteen päin helpoksi, mutta pohjoisessa ja idässä oli vastassa ihan erilainen kieliperhe. Ne ovat kuusilaisia kieliä, joihin myös oromo kuuluu. Orjien määrä oli suhteellisen suuri Wolamon kuningaskunnassa.

Rajakonflikti

On varmaan käynyt jo ilmi, että wolamojen ekspansio aiheutti jännitteitä Wolamon pohjoisosassa asuvissa etnisissä ryhmissä. Itse asiassa nykyisen Wolaitan pohjois- ja keskialueet olivat entistä Badowachon ja Alaban hadijaryhmien laidunmaata. Erityisesti Badowachon työntäminen nykyiselle alueelleen selittää heimojen välisen vihollisuuden. Sen lisäksi että Badowacholla oli vihollisuuksia wolamojen kanssa, ne joutuivat myös riitoihin alabojen kanssa, koska he työnsivät nämä kohti itää. Alabat asettuivat Bilatejoen keskivaiheille. Varsinaiset kambatat olivat liitossa badowachojen kanssa, mistä johtuen he olivat wolamojen vihollisia. Kerrotaan kambatojen pidättyneen myymästä hyvämaineisia hevosiaan soroille ja wolamoille, jotteivät nämä voisi käyttää niitä taistelukykynsä vahvistamiseen. Vuodesta 1810 alkaen varsinaiset kambatat levittivät valtaansa kuninkaiden politiikan avulla. He ulottivat valtansa jopa Wolamon rajalle amaravalloituksen jälkeen, kun viljelijät asettuivat amaramaanomistajien maille.

Orjakaupan vaikutukset Kambata/Hadijan seudulle

Kambata/Hadija -seutu ei ollut ihan pääkauppateiden varrella, mutta kyllä niiden vaikutuspiirissä. 1700-luvun jälkipuoliskolla tapahtuneella islamilaisella heräämisellä Arabian niemimaalla oli vaikutuksensa Etiopiaan. Noin vuodesta 1800 alkaen Etiopian muslimikauppiaiden, nk. jabartien, karavaanit ulottuivat syvemmälle Etiopian sisämaahan kuin koskaan ennen. Pääkohteena oli Lounais-Etiopia, mistä värvättyjä orjia kutsuttiin yleisesti enareiksi, gurageiksi tai punaisiksi orjiksi. Nimillä oli lähinnä kaupallinen, ei etninen merkitys. Kristittyjä amaroita ja tigreitä tai muslimiorjia ei käytetty näillä orjamarkkinoilla. Yksi johtava orjamarkkinapaikka oli Lemu-Enarin pääkaupunki Saqqa. Vuodesta 1850 alkaen Abba Jifarin kuningaskunnassa sijaitsevasta Jimman Hirmatasta tuli Giben valtioiden5 päämarkkinapaikka. Yksi reitti kulki Saqqasta pohjoiseen Gojamiin ja toinen Guragen ja Showan läpi koilliseen. Pienemmät reitit veivät Saqqasta Janjeroon, Kulloon, Wolamoon, Gurageen, Hadijaan, Kambataan ja Tembaroon jne. Saqqan ja myöhemmin Hirmatan suuret markkinat toivat orjia ja tavaroita kaikista paikoista Lounais- ja Etelä-Etiopiasta.

1800-luvulla Massawan sataman kautta arvioidaan kuljetetun 2 000-3 000 orjaa Arabiaan ja Egyptiin vuosittain. Somalian pohjoisrannikolta kuljetettiin vuosittain yli 2 000 orjaa Persian lahdelle. Etiopian orjakauppaa pidettiin "Shoan kaupan selkärankana ja pääsyynä sen menestykseen". Yksi suuri orjamarkkinapaikka oli Omojoesta länteen, ei niin kaukana Kambata/Hadijan alueesta. Välittömästi Duramen itäpuolella oli Kolito/Alaban suuri markkinapaikka. Sinne tuotiin suolaa Ogadenista ja sieltä se levisi Soddun kautta kaikkialle Giben seudulle. Tembarolla ja Dubamolla tiedetään olleen yhteistyötä orjakaupassa Jimman kanssa, myös orjakauppaa vastustavan julistuksen antamisen 1919 ja 1923 jälkeen. Vuosien 1889–1991 karjaruton ja 1890–1892 isorokko- ja koleraepidemioiden aikaan orjakauppa kiihtyi. Orjia vietiin Guragesta Wolamoon. Myöhemmin liikenne vaihtoi suuntaa. Vuodesta 1920 alkaen Badowachosta Wolamoon suuntautuvaa orjakauppaa johtivat järjestyneet joukot. Orjia sanottiin myytävän avoimesti Alaba/Kolitossa aina Italian miehitykseen asti.

Insetin viljelyn sosio-ekonominen rakenne

Yritettäessä ymmärtää Kambata/Hadija -seudun kulttuuria nk. "väärällä banaanilla" eli inset-kasvilla on suuri merkitys. Monet etniset ryhmät suuresta rotkolaaksosta länteen viljelevät insetiä. Sidamat, darasat ja amarot rotkolaaksosta itään eivät viljele insetiä. Kuten jo todettu, insetin viljelyalue on tiheästi asutettu, 300–500 henkeä/km². Kambatat, jotka ovat erittäin taitavia insetin viljelijöitä, tuntevat 40 erilaista inset-tyyppiä. Kambata tunnettiin seutuna, jossa katoaikanakaan ei tunnettu nälkää; se johtui insetistä. Hadijat oppivat insetin käytön paikallisilta asukkailta siellä, minne he asettuivat. Muutamat etniset ryhmät, kuten amarat ja arsit, halveksivat insetiä olettaen se aiheuttavan heikkoutta. Inset-kasvi sisältää runsaasti hiilihydraatteja, joten koko perhe sai vähillä kasveilla perusravinnon. Insetiä voidaan varastoida kuukausia, mikä mahdollistaa sen suunnitellun säilömisen. Ravinto vaatii täydennykseksi toisenlaisia ruokatuotteita, kuten karjatalouden tuotteita. Kambatalainen inset-talous ja hadijoiden karjankasvatus täydensivät toisiaan. Toreilla kohdattiin yli kulttuurirajojen, mikä oli tärkeää myös evankeliumin leviämisen kannalta.

Inset oli matkalla erinomaista evästä. Kambatan seurakuntien evankelistoille ja saarnaajille inset tarjosi ravintoturvan heidän liikkuessaan etnisestä ryhmästä toiseen lähetyssaarnaajina. Tämän ovat todistaneet monet merkittävät Duramen alueen lähetyssaarnaajat, kuten Qes Shamebo Kalbero. Uskovat avustivat evankelistaa viljelytyössä tämän ollessa evankeliointimatkallaan. Inset-kulttuurissa tämä oli helppoa. Yhteenvetona on siis todettava, että inset-kulttuuri mahdollisti suuren väkimäärän Kambata/Hadija -seudulla ja Wolamossa, mistä syystä SIM:n lähetyssaarnaajat valitsivat seudun työnsä aloituspaikaksi. Yksi syy suureen uskovien määrään Italian miehityksen aikaan oli seudun tiheä ja runsas asutus.6 Kommunikaatio oli helppoa. Inset-kulttuurin infrastruktuuri mahdollisti evankelistojen ja lähetyssaarnaajien liikkumisen sekä Kambata/hadija -alueen sisä- että ulkopuolella.

Amaroiden leviäminen Kambata/Hadijan alueelle

Vuoden 1870 tienoilla Shoan kristitty kuningaskunta alkoi levitä kohti etelää. Kuningas Menelik II:n tultua hallitsijaksi 1889 paine Etiopian eteläisiin valtioihin kasvoi muistuttamaan alueen miehitystä. Vuosien 1889–1993 aikana Lemun, Shashogon ja Soron hadijaheimot kukistettiin. Sama tapahtui kambatoille. Badowacho liittoutui yllättävästi Wolamon kanssa taistellaaksen amaroita vastaan, mutta heidät alistettiin 1894.

Gabbar-järjestelmä otettiin käyttöön, mikä merkitsi valloitettujen alueiden ihmisten joutumista valtion orjiksi. Valloitettujen heimojen oli varustettava amara-naftania (asemiehet) ravinnolla ja muilla palveluilla. Paikallisesta väestöstä vain baalabbatit, pääosin entiset kyläpäälliköt, saivat pitää asemansa itsenäisinä maanomistajina. Mutta heidän oli käytännössä toimittava uuden poliittisen vallan asiamiehinä.

Etiopian ortodoksinen kirkko (EOK) palasi Kambata/Hadija -seudulle valloittajien vanavedessä. Kirkko edusti amarojen ja muiden etuoikeutettujen ryhmien uskontoa. Vuosina 1890–1913 rakennettiin suuri osa EOK:n kirkoista tälle seudulle ja heille myönnettiin verovapaata maata yli 10 000 hehtaaria. Vuodesta 1903 Kambata/Hadijan seutu tunnettiin Kambatan provinssina, vaikka kambatat edustivat vähemmistöä. Kambatan kulttuuri jalosukuisine päällikköineen ja kuninkaineen sopi baalabbat -järjestelmään paremmin kuin hadijoiden tasaveroinen sosiaalinen rakenne. Näin Kambata sai johtavan aseman provinssissa.

Suuri osa kambatoiden viljelemää maata merkittiin nimellä rest, se tarkoittaa yksityishenkilöiden tai kollektiivisten ryhmien omistamaa maata. Tämä sopi hyvin Kambatan kollektiiviseen järjestelmään. Koska he pystyivät maksamaan maaveronsa ja olivat helposti kontrolloitavissa omilla säädellyillä maatilkuillaan, he tulivat hyvin toimeen järjestelmän kanssa. Hadijoiden puolipaimentolainen kulttuuri sopi huonosti systeemiin. Suhteellisesti vähemmän amara-sotilaita asettui Kambata-seudulle kuin Hadija-seudulle. Hadijoita pidettiin vähemmän riippuvaisina amaroista kuin kambatoita.

Kaupunki, amaraksi katama, tarkoitti alun perin sotilasleiriä. Amarat perustivat mm. Angechan ja Duramen kaupungit sekä Soddun, Wolamon pääkaupungin. Vuodesta 1910 alkaen Hosainasta tuli johtava katama ja provinssin keskus. Aiemmin johtavassa asemassa oli ollut Angecha. Katamoista tuli pian kaupallisia ja hallinnollisia keskuksia. Niistä tuli ennen kaikkea amarasotilaiden asuinpaikkoja. Näissä paikoissa he myös saivat kunnianosoituksia paikalliselta väestöltä.

Kambata/Hadija paineen alla

Eteläisessä Etiopiassa syntyi kapinoita vuosina 1916–1919. Italian miehitykseen asti vuonna 1935 aikaa voi kuvata amaravallan vakiintumisen ajaksi. Hadijat uhmasivat sitä ajoittain. Tämä oli samalla SIM:n ja roomalaiskatolisen työn alkuaikoja, 1920-luvun lopulla. Italian saavutettua voittoja hadijat ja kambatat nousivat jäljellä olevia amarasotilaita vastaan ja uhkasivat kaupunkeja. Samaan aikaan syntyi kuitenkin heimojen keskeisiä kahinoita. Gurageitten ja wolamoiden kanssa liittoutuneet amarasotilaat palauttivat alueen hallintaansa. Italian miehityksen aikana poistettiin gabbar -järjestelmä lopullisesti – niin uskottiin. Kambatan provinssi nimettiin uudelleen Residenzaksi, joka kuului Sidaman ja Gallan ja provinssiin, jonka kuvernööri asui Jimmassa. Kun britit ja italialaiset taistelivat maan hallinnasta vuonna 1941, monet heimot liittyivät taisteluosapuoliin, mutta hadijat ja kambatat pysyivät puolueettomina. Italian miehityksen jälkeen Badowacho ja Wolamo olivat riidoissa. Etelä-Etiopiaan ei rauha tullut ennen vuotta 1943.

Vuonna 1944 päättyi amaroiden vallanpalautus, jolloin entisestä Kambatan provinssista tuli Arussi-provinssin awraja (’lääni’) pääkaupunkinaan Asella. Suuri osaa Kambata/Hadijaa muodostui vuokramaasta, jota viljelivät vuokraviljelijät. Seudusta tuli aluetta, jossa oli koko maan mittakaavassa poikkeuksellisen paljon ’poissaolevia’ maanomistajia. EOK ei järjestänyt vuosina 1917–1935 mitään merkittäviä lähetyskampanjoita. Vuodesta 1935 se muutti strategiaansa asukasystävällisemmäksi. Myöhemmin EOK:n lähetystyö keskittyi tiheään asuttuihin maanviljelysseutuihin Guragessa, Kambata/Hadijassa, Wolamossa ja Sidamosssa. Arsissa ja Balessa sen lähetystyö menestyi huonommin. 1950-luvulla suuri osa Kambata /Hadijaa kääntyi ortodoksiseen uskoon. Valtaa pitävät painostivat ihmisiä ortodokseiksi. Esimerkiksi 1948/59 Awrajan kuvernööri "suositteli" seudun ihmisille liittymistä EOK:oon. 7 Kuten jo todettu, alue oli tiheään asutettu. Maanviljelys voitti tilaa karjanhoidolta. Kahvin tultua tuotantokasviksi 1960 elintaso nousi. 1962 Kambatan awrajasta tuli osa Shoan provinssia Addis Abeban ollessa provinssin pääkaupunki.

B. Piirteitä Kambata/Hadijan kansanuskonnosta

Kambata/Hadijan kansanuskonnon kehitys

Kambata oli Etiopian kuningaskunnan provinssi 1400-luvulta aina 1600-luvun puoliväliin asti. Tällä kaudella se liitettiin Etiopian ortodoksiseen kirkkoon. 1800-luvun puolivälissä ortodoksiset papit vierailivat alueella vain satunnaisesti läntisestä Guragesta käsin. Uskonto vaihtui synkretismiksi vailla merkkejä kristillisyydestä. Islam oli hallinnut hadijakansaa 1200-luvulta 1500-luvulle. Kun oromoiden vaikutusvallan kasvu katkaisi hadijoilta yhteyden islamin pääuomaan, uskonto sekoittui ja siitä tuli synkretismiä, jossa oli havaittavissa islamilaisia piirteitä; siitä tuli ns. fandano-uskontoa. Kambatoiden ja hadijoiden seka-avioliittojen myötä kansanuskonto paikallisine sovelluksineen valtasi alaa.

Kambatan kansanuskonnosta kehittyi tabotiin liittyvä kultti. Ambarichovuoren onkaloihin piilotettiin ristejä. Näistä tuli pyhiä paikkoja, joissa rukoiltiin ja uhrattiin. Oikea teurastustapa oli tärkeää sekä kristityille että fandano-synkretismille. Kambatalaiset lausuivat Kolminaisuuden nimen puutteellisella ge’ezin kielellä suorittaessaan teurastusta. Kambatan kansanuskonnolle paastojaksot olivat hyvin tärkeitä, joskaan eivät ihan niin pitkiä kuin ortodokseilla. Tiettyjä ruokia oli vältettävä. Tämä oli olennainen piirre Etelä-Etiopian synkretistiselle uskonnolle. Kambatan kansanuskonnossa Isä Jumalasta tuli taivaan jumala Magano, jota pidettiin toimettomana jumalana (deus otiosus).8 Kristusta edustava Kitosa oli alempi jumala tai henki, jonka valtaan ihminen joutui. Pyhä Henkeä (Manfas Kiddus) käytettiin usein rituaalisissa rukouksissa. Taivas, helvetti ja tuomio olivat tuttuja käsitteitä. Jotkut fandano-uskontoa harjoittavat klaanit väittivät olevansa Sharifin (profeetta Muhammedin) jälkeläisiä ja heillä uskottiin olevan maagista voimaa. Sitä käytettiin mm. sateentekoseremonioissa.

Kambatalaisen kansanuskontoon kuului käsitys seitsenkerroksisesta taivaasta, jossa Kitosa hallitsi yhdessä enkelien ja pyhien kanssa. Esi-isille annetut uhrit tai ruoan laittaminen esiin määrättyihin paikkoihin pahojen henkien lepyttämiseksi olivat yleinen, mutta häviämään päin oleva tapa. Myöhemmin yleistyivät uhrilahjat, joita sijoitettiin pyhiin puihin. Pappia kutsuttiin Kambatassa nimellä Maganancho. Häntä pidettiin hengellisenä johtajana, uhraajana, parantajana ja tietäjänä. Dubamon johtava pappi Hauzul-mancho ja Kambatan Abba-seracho olivat merkittävässä asemassa. Heidän valtansa kasvoi kuninkuuden maallistuessa. Ekstaattisempia hurmoskultteja ja meedioita (qallicha) levisi varsinkin Amara-valloituksen jälkeen 1800-luvun lopulla. Näissä kulteissa toimivia henkilöitä olivat Gergisa ( Pyhä Yrjö), Marami (Maria) ja Djafarro (Djafar). Saatanat olivat pahoja henkiä, kuten djinna ja iblisa, mikä osoitti muslimivaikutteita kristillisessä ajattelussa. Puhdasoppisen islamin kannalta monet Etiopian muslimit olivat puolipakanoita. Fandano-uskonnosta vaikutteita saaneita tembaroja saatettiin pitää muslimeina, mitä he eivät olleet.

Vahvoja islam-alueita

1700-luvun lopulla sheikki Husseinin hauta Balessa otettiin uudelleen käyttöön. Siitä tuli tärkeä pyhiinvaelluskohde Etiopiassa, mikä edesauttoi islamin leviämistä. 9 1800-luvun alusta sheikit vierailivat alueella ahkerasti käännyttämässä ihmisiä. Esimerkkejä löytää sellaisilta alueilta kuin Arsi-Oromosta, Itä-Guragesta ja Hadijasta. Uusislamisaatio oli vanhan islamin henkiin heräämistä. Alaban etninen ryhmä Duramesta itään kääntyi islamiin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla sheikki Hussein lähettilään "Khanan" välityksellä.

Giben valtiot Kambata/Hadijasta länteen olivat kaupunkivaltioita lukuun ottamatta ainoita, missä islamista tuli valtionuskonto heimouskonnon sijasta. Yksi esimerkki islamilaisista valtioista on Jimma Abba Jifar. Giben valtioilla oli suuri vaikutus islamin leviämiseen kaupankäynnin myötä erityisesti vuosina 1820–1870. Kambata/Hadijasta itään päin olevasta seudusta tuli vankka islam-alue. Muslimikouluja oli myös Abredissa Guragessa pohjoisessa ja Alabassa idässä. 10

Sosiaalistaloudellinen rakenne antoi hyvän syyn kääntyä muslimiksi. Islam tarjosi vahvan etiopialaisen identiteetin ilman yhteyttä amara-uskontoon ja -valtioon. Islamin paastosäännöt sopivat paremmin eläinkunnan tuotteista riippuvaan paimentolaisväestöön kuin EOK:n paastosäännöt. Jälkimmäinen edellyttää pidättymistä ei-kasvis-tuotteista. Näyttää siltä, että maanviljelystä riippuvat hadijat kääntyivät ortodokseiksi enemmän kuin ne, jotka olivat karjasta riippuvaisia. Italian miehityksen aikana oli houkutus kääntyä muslimiksi suuri, koska Italia suosi islamia ortodoksikirkon sijasta.

Arsi-Oromo on esimerkki seudusta, jossa em. syistä käännyttiin islamiin. He kääntyvät islamiin alkaen vuodesta 1930 suuren osan heimosta pysyessä Arsin heimouskonnossa. 1970-luvulla heidän keskuudestaan tuskin enää löytyi ketään ei-muslimia. Kambata/hadija -seudulla islam hallitsi vuodesta 1946 alkaen.

Yhteenveto

Ymmärtääksemme, kuinka evankeliset kirkot kehittyivät, on edellä kuvattu etnisten ryhmien perusedellytyksiä Kambata/Hadijan seudulla ja sen lähiympäristössä. Maanviljelylle suotuisista olosuhteista ja insetin viljelystä johtuen seutu oli tiheään asuttu. Kambata-viljelijöiden ja 16.- 18. vuosisadalla seudulle muuttaneiden hadija-puolinomadien välillä oli jännitystä. Toisaalta kambatoiden ja hadijoiden elinkeinot tukivat toisiaan. Hadijoiden alaryhmät kilpailivat laidunmaan löytämiseksi, kun taas kambatat liittoutuivat joidenkin hadijoiden alaryhmien kanssa.

Omoottista kulttuuria edustavasta, vahvistuvasta Wolamon kuningaskunnasta tuli kambatoiden ja seudun etelärajalla asuvien hadijoiden vihollinen. Kaupan keskuspaikat vaikuttivat naapurivaltioiden keskinäisiin suhteisiin ja ne tekivät orjakaupasta houkuttelevan. Badowacho ja Wolamo harjoittivat orjakauppaa toistensa alueilla aina Italian miehitykseen asti. Tämä jännitys on pidettävä mielessä kuvattaessa Wolamon kirkon suhdetta Kambatan evankelisiin kirkkoihin.

Amara-heimon Etelä-Etiopian miehitys alkoi 1870 ja päättyi 1890-luvulla. EOK:sta tuli valloittajauskonto. Valloitetut kambatat ja hadijat yrittivät vastustaa amaravaltaa ja sen maanomistusjärjestelmää heti amarajoukkojen vähetessä. Tämä oli nähtävissä välittömästi ennen Italian miehitystä ja sen jälkeen.

Paikallisen väestön ja amaramiehittäjien väliset jännitteet samoin kuin eri etnisten ryhmien väliset jännitteet aiheuttivat sekä ongelmia että mahdollisuuksia tuleville lähetystyön toimenpiteille. Sodan jälkeinen amaroiden vallanpalautus, jolle luonteenomaista oli suuret määrät poissaolevia maanomistajia, oli syy sille, mitä jatkossa seurasi. EOK muutti sodan jälkeen strategiaansa avoimemmaksi paikallista väestöä kohtaan. Tässä henkisessä ilmapiirissä vahvistui Kambata/Hadijan kansanuskonto, johon sisältyi kristillisiä ja islamilaisia piirteitä. Siihen vaikutti aiempi kristillinen Kambatan provinssi ja hadija-väestön islamilainen valtio. Islamin vahvat alueet edistivät islamin leviämistä Kambata/Hadijan alueella. 1920-luvulla kuvaan astui mukaan evankelinen kristillisyys.

¹ Olen joutunut käyttämään paljon lyhenteitä, mikä voi ensiksi säikäyttää lukijaa, mutta koituu kuitenkin lopuksi lukijan hyväksi. Merkittävin lyhenne on KEK, joka tarkoittaa siis Kambatan evankelista kirkkoa. Toinen vielä olennaisempi lyhenne on KEK-2, joka viittaa KEK:n jakaantumiseen jälkeen syntyneeseen uuteen kirkkoon, siihen, joka lopuksi liittyi osaksi Mekane Yesus -kirkkoa.

² Ulrich Braukämper, Geschichte der Hadya S

üd-Äthiopiens von den Anfängen bis zur Revolution 1974, Wiesbaden 1980.

Die Kambata. Geschichte und Gesellschaft eines Südäthiopiens Bauernvolkes, Wiesbaden 1983.

‘Medieval Muslim Survivals as a Stimulating Factor in the Re-Islamization of Southeastern Ethiopia’ in Zeitschrift der Deutschen Morgenländischen Gesellschaft, 137, sivut 20-33, Wiesbaden 1987.

‘Aspects of Religious Syncretism in Southern Ethiopia’ in Journal of Religion in Africa. Vol. XXII, 3, 1992, sivut 193-207.

³ Kambatat jakautuivat sanan suppeammassa merkitykseksi kambatoihin, jotka asuivat Ambarichovuoren ympärillä, ja sanan laajemmassa merkityksessä kambatoihin, joiden alkuperä oli Sidamossa.

4 Ensete ventricosum, kansanomaisesti valebanaaniksi kutsuttu viljelykasvi, jonka juurta käytettiin ravintona.

5 Omojoen itäpuolella Kaffan maakunnassa olevat valtiot, joiden pääkaupunkina oli Jimma.

6 1989 virallinen väestötieto ilmoittaa Kambata/Hadijan väkimääräksi 1,402 miljoonaa henkeä.

7 Kun vuoden 1973 sato epäonnistui, syntyi alueella jännitystä. Vuoden 1975 maareformi otettiin vastaan innostuneina. 1977 awradjan nimi muutettiin Kambata/Hadija-awradjaksi, hadijoiden painostuksesta.

8 Kaukainen jumala, joka ei puutu asioihin.

9 Perimätieto kertoo, että sheikki Hussein oli ensimmäinen muslimilähetystyöntekijä Etiopiassa Annajinassa. Balessa toimivassa pyhäkössä harjoitettu kultti oli sekoitus islamilaista pyhimyskulttia, Mekan pyhiinvaellusseremonioita ja oromojen pakanallista kulttia. Suullinen traditio piti Nur Husseinia muslimilähetystyöntekijänä 13. vuosisadan vaihteessa Balessa, mistä oli yhteyksiä Somaliaan.

10 Nur Husseinin pojalle, Nurullah Ahmadille, pystytettiin pyhäkkö Alabaan 1930-luvulla.

2. luku: Kambatan evankelisen kirkon dramaattinen kasvu 1928–1951

Johdanto

1920-luvun lopulla tunnustenvälinen Sudanin Sisämaalähetys (SIM) aloitti työn tiheään asutetulla Kambata/Hadijan seudulla. Etukäteen eivät SIM:n lähetystyöntekijät osanneet aavistaa tulevaisuutta yhtä vähän kuin samaan aikaan saapuneet kapusiinien sääntökuntaan kuuluneet katolisetkaan.¹ Tässä luvussa on tarkoitus tutkia varhaista SIM:n työtä Kambata/Hadijan alueella ja sen vaikutuksia, so. Kambatan evankelisen kirkon kehitystä. Tarpeen mukaan viitataan paikallisiin tapahtumiin Italian miehityksen aikana. 1946 SIM:n lähetystyöntekijöiden saapuessa alkoi uusi aikakausi.² Jatkossa seurataan SIM:ia koskevaa historiankirjoitusta uuden evankelisen kirkon näkökulmasta (KEK 2).

A. SIM:lle luonteenomaisia piirteitä

Tunnustustenvälinen järjestö

Sudanin Sisämaalähetyksen (SIM)³ perustivat Walter Gowans, Rowland Bingham ja Thomas Kent 1893 Torontossa, Kanadassa. He olivat erityisen kiinnostuneita Afrikassa sijaitsevan Sudanin hengellisistä tarpeista, siis Saharan ja päiväntasaajan välisestä alueesta. Kolmen miehen ryhmä lähti matkaan itsenäisenä ryhmänä perustaakseen lähetyksen tukikohdan Nigerian Lake Chadiin 1893. Yrittäessään lähestyessä Lake Chadia maitse Kuninkaallinen Niger -yhtiö esti heitä käyttämästä Nigerjokea. Gowans ja Kent kuolivat. Bingham, joka sairastui jo Lagosissa palasi kotiin toukokuussa 1895.

Vuonna 1898 Bingham muodosti ensimmäisen SIM:n neuvoston Torontossa. 1900 hän johti toista retkikuntaa Lagosiin, mutta hänen oli palattava sairastuttuaan kuolemanvakavasti. Ensimmäinen lähetysasema perustettiin Nigeriaan vuonna 1902. Pikku hiljaa työ Nigeriassa kasvoi, jolloin perustettiin Länsi-Afrikan evankelisten kirkkojen yhteisö.³ SIM teki myös muita varhaisia lähetystyöaloitteita Nigerian tasavaltaan 1924, Etiopiaan 1927, Ylä-Voltaan 1930 ja Sudaniin 1937. Vuonna 1980 ylivoimaisesti suurin "työalue" oli Etiopia, jossa sijaitsi 2 400 seurakuntaa, ja toiseksi suurin Nigeria, jossa oli 1 400 seurakuntaa. SIM:n johtajat, joita kutsuttiin pääjohtajiksi (General Directors), olivat 1893–1894 Gowans, 1894–1942 Bingham, 1944–1957 Guy W. Playfair, 1957–1962 Albert D. Helser ja vuodesta 1962 eteenpäin Raymond J. Davis. Pääjohtajaksi yleisneuvosto nimittää henkilön, joka on salaisessa äänestyksessä saanut kolme-neljäsosan äänienemmistön; äänestykseen voivat osallistua vähintään viisi vuotta lähetysalalla olleet työntekijät. Jokaisessa maassa on Kotimaantyön johtaja päätoimistojen sijaitessa Torontossa, New Yorkissa, Lontoossa, Aucklandissa, Kapkaupungissa, (Australian) Victoriassa ja Lausannessa.5

Afrikan-työkentät jakautuivat kahteen alueeseen, Länsi-Afrikan kenttään ja Itä-Afrikan kenttään. Kenttää hallinnoi kenttäjohtaja apunaan kenttäneuvosto, varakenttäjohtaja, kenttäsihteeri ja useimmilla alueilla kenttäsuperintendentti. Taloudellista vastuuta kantavat ryhmät, kirkot ja yksityishenkilöt, joilla on oma henkilökohtainen lähettinsä (nimikkolähettinsä). SIM:tä luonnehditaan konservatiiviseksi, evankeliseksi ja tunnustustenväliseksi lähetysjärjestöksi. Se on useiden tunnettujen uskonlähetysten johtajien vuonna 1917 perustaman IFMA:n (Interdominational Foreign Mission – Tunnustustenvälinen ulkomainen lähetys) tytärjärjestö.

SIM:n tunnustenvälinen luonne tulee esille tavassa, jolla järjestö tuli Etiopiaan 1927. Tri Thomas Lambie oli toiminut Presbyteerilähetyksessä 20 vuotta palatessaan Etiopiaan SIM:n lähetystyöntekijänä. Clarence W. Duff, SIM:n johtava työntekijä Kambata/Hadijan alueella ennen Italian miehitystä, oli hänkin presbyteeri. Hän näyttää joskus kastaessaan käyttäneen veden pirskottelemista. Itse asiassa hän näyttää havainneensa presbyteerisen kastetta koskevan vakaumuksensa olevan ristiriidassa SIM:n vahvistaman baptistisen kastekäsityksen kanssa. Italian miehityksen jälkeen hän liittyi Yhdistyneeseen Presbyteerilähetykseen (United Presbyterian Mission).

Pastori Carl Rasmussen, joka työskenteli vaimonsa kanssa SIM:n päämajassa Addis Abebassa, oli Tanskan luterilaisen kirkon vihitty pappi. Pariskunnalla oli kokemusta Tanskalaisen lähetyksen työstä Adenissa. Etiopiassa SIM on ollut kirkkokäsityksessään baptistisempi Italian miehityksen jälkeen kuin ennen sitä. Kaikki havainnot tukevat tätä arviota, joka voi herättää kritiikkiä. Mitä tulee Kambata/Hadijan seutuun, niin arvio pitänee joka tapauksessa paikkansa.

Kotimaisuusperiaate

SIM:n lähetysstrategiaan vaikuttivat John Nevius, Henry Venn ja Roland Allen. Lähetystyöntekijät yrittivät kannustaa kotimaiseen kehitykseen sekä Nigerian että Etiopian seurakunnissa; "Alusta alkaen tutkittiin J. Neviuksen ja R. Allenin kirjoituksia ja niitä sovellettiin Nigerian oloihin…"6 "Olemme täältä löytäneet juuri niin kotimaisen kirkon kuin mistä Roland Allen uneksi,…" (Mr. Davison kuvaili näin Wolamon kirkkoa toukokuussa 1945). Lähetystyöntekijät kokivat olevansa vierailijoita "lähetystyötä tekevässä kirkossa". 7 Käytännössä kotimaisuusperiaate tarkoitti sitä, että kirkon työn vastuu, kuten evankelistojen palkkaaminen ja lähetystyöntekijöiden lähettäminen Kambatan kirkosta, oli paikallisten kristittyjen varassa. Lähetystyöntekijät rohkaisivat kotimaiseen laulutapaan, kotimaiseen kirkonrakentamistyyliin ja kotimaiseen kirkkojärjestykseen. Tällaista periaatetta noudatti SIM. Kirkko siis maksoi paikallisten pappien palkat, kun taas SIM tuki lähetystyöhön liittyviä projekteja, kuten sairaaloita.

SIM yritti siis edistää tietoisesti kotimaisia hankkeita. Toisaalta lähetystä saatettiin kritisoida siitä, ettei se soveltanut samaa periaatetta kirkon johtajista päätettäessä. Ato Birrun tapauksessa näyttää demokraattisen johtajuuden olleen lähetystyöntekijöille tärkeämpää kuin etiopialainen johtajuus. Toinen arvostelun kohde koski kotimaista kulttuuria. Sitä voisi kutsua rigoristiseksi ja puritaaniseksi: paikallisten kristittyjen ei sallittu käyttää alkoholia eikä tupakkaa.

David B. Barrett väittää, että SIM:n lähetyksen kuri johti skismoihin ja kahden itsenäisen ryhmän muodostamiseen, KEK -2:een ja Ato Birrun kirkkoon Wolamossa. Barrettin väitettä arvostelee F. Peter Cotterell; hän korostaa SIM:n kotimaisuusperiaatetta: "…lähetyksellä ei ollut mahdollisuutta harjoittaa kirkkokuria". Cotterell on varmaan muodollisesti oikeassa. KEK:n vanhimmat ja Wolamon kirkon johtajat päättivät ja äänestivät kotimaisuusperiaatteella demokraattisesti. Mutta on naiivia kieltää lähetystyöntekijöiden suuri vaikutusvalta, jota he käyttivät saarnatessaan, antaessaan neuvoja ja esikuvia aivan kuin olisivat itse paikallisen kirkon vanhimpia. Itse asiassa lähetystyöntekijät eivät voineet olla huomaamatta, kuinka etiopialaiset kristityt seurasivat heidän esimerkkiänsä.

B. SIM:n lähetystyön alku Kambata/Hadijan seudulla

Keskittyminen Hadija/Gudelaan

Kun tri Lambie ja hänen seurueensa lähti Addis Abebasta Jimmaan 7. maaliskuuta 1928, he ohittivat jonkin ajan kuluttua Hosainan, Kambatan pääkaupungin. Siellä heidät toivotti tervetulleeksi tri Lambien ystävä Dejazmach Mosheshe Wolde. 8 Hän oli amarajohtaja ja Kambatan provinssin kuvernööri. Viivyttyään Hosainassa noin viikon seurue jatkoi matkaansa maaliskuun 6. päivä Soddun kautta Jimmaan.

SIM:n tietolähteiden mukaan seurue päätti muuttaa suunnitelmiaan ja asettua kolmelle alueelle, missä he uskoivat saavansa hyvän vastaanoton, Kambata/Hadijan Hosainaan, Wolamon Sodduun ja Sidamon Garbichoon. Mr Duff valittiin lähetystyön aloittajaksi Hosainassa yhdessä vasta saapuneen uuden lähetystyöntekijän Reginald Annanin kanssa. Tammikuun 10. päivänä 1929 SIM:n lähetystyöntekijät kohtasivat Hosainassa etsiäkseen sopivaa paikkaa työn aloittamiseen. Asianmukaisen työn aloittamista koskevan luvan puuttuessa ja Addis Abebassa olevan poliittisen mellakoinnin johdosta kahden lähetystyöntekijän oli jätettävä paikka ja muutettava pieneen, intialaisen kauppiaan omistamaan taloon.

Vasta 30. heinäkuuta järjestyi lupapaperi, joka oikeutti vuokraamaan paikan Lambudasta, Hosainasta pohjoiseen. Muutto amaraa puhuvasta Hosainasta Lambudaan merkitsi lähetystyöntekijöille gudelan kielen ja kulttuurin kohtaamista. Koska SIM:n työntekijöistä näytti luonnolliselta aloittaa työ Hosainassa ja sen ympäristössä, he keskittyivät aluksi Hadijan (= Gudelan) etniseen ryhmään. SIM:n Guragen ja Kambatan alueen superintendentiksi nimitetty Mr Duff käytti palvelijoitaan, nuoria poikia, gudelan kielen opettajinaan. Yksi heistä, myöhemmin Shigutena tunnettu, eli Dubanchon pienessä kylässä Hosainasta pohjoiseen. Mr Duff kertoo "Dubanchon mahdollisesti olevan koko Gudela-kirkon äitiseurakunta." Ilmaisu osoittaa hadijoiden/gudeloiden hallinnasta varhaisessa KEK:ssa.

Mr. Duff alkoi pian saarnata gudelan kielellä. Häntä avusti Ato Sabiro, jota Duff kutsui "ensimmäiseksi gudelaveljeksi". Tutustuessaan Duramen kambatankieliseen ympäristöön Mr Duff käytti gudelan kieltä kommunikointiinsa. 7. toukokuuta 1931 päiväämässään kirjeessä Mr Duff kertoo, että häntä oli pyydetty etsimään sopivaa lähetysaseman paikkaa Kambatassa, "koska SIM:n lähetystyöntekijät olivat tähän asti työskennelleet vain gudelaheimon parissa". Kirje jatkui: "Näyttää siltä, että jonkun on opiskeltava kambatan kieltä."

Kambatan-työn alku

Helmikuussa 1933 Lambudaan saapui John Phillips, joka oli nimitetty kambatoiden keskuudessa tehtävään työhön Durameen. Maaliskuun 8. päivänä hän ja Mr Duff pystyttivät telttansa läheltä Duramea vuokratulle maa-alueelle. Toukokuussa 1933 alettiin rakentaa taloja uutta lähetysasemaa varten. Huhtikuussa 1934 Phillipsin perhe oli hyvin asettunut asemalle ja heihin liittyi Miss Zillah Walsh. Toukokuun 8. päivänä 1936 kolme lähetystyöntekijää muuttivat Duramesta Lambudaan Italian miehityksen aiheuttaman levottomuuden takia. Roskaväki ryösti pian Duramen aseman.

Edellä sanotusta voi päätellä, että lähetystyöntekijöiden vaikutus kambataa puhuvalla alueella oli ollut hyvin vähäistä ennen Italian miehitystä. Aika kului rakentamiseen, kielen oppimiseen ja vähäksi jääneeseen saarnaamiseen. Duramen ympäristössä olevat paikat, joissa lähetystyöntekijöiden kerrotaan saarnanneen, olivat Dato, Megere, Arsho, Mesafe, Kacha, Oshoro ja Amburse. Mr Duffilla oli melko hyvä käsitys alueella asuvista etnisistä ryhmistä. Hän esimerkiksi ymmärsi, että Badowacho oli gudeloiden asuinaluetta. Hän myös tunsi alaboiden etnisen ryhmän. Myöhemmin hän vieraili Tembaron maaseudulla ja tunnisti sen läheisen kielisukulaisuuden kambatan ja alaban kanssa.

Kestävin vaikutus

Mr Duffin mielenkiinto kohdistui selvästi gudeloihin. Hän näki toimenpiteensä Duramessa vain väliaikaisina ennen kuin toiset aloittivat siellä työn. Mr Duff ja Mr. Norman C. Couser käänsivät Matteuksen evankeliumin ja osia Johanneksen evankeliumista gudelaksi. 1935 Matteuksen evankeliumin gudelankielisen käännöksen koevedos painettiin Addis Abebassa. SIM:n lähetystyön kestävin vaikutus oli ensimmäisten lähetystyöntekijöiden lähellä eläneissä palvelijoissa ja ystävissä. Useimmat – elleivät kaikki heistä – olivat gudeloita. Kahdella heistä on aivan erityinen merkitys: Ato Shigute Dadalla ja Ato Sabiro Weserolla. Heitä kutsuttiin "Mr Duffin pojiksi." Molemmat heistä olivat toimineet Mr Duffin kokkeina ja kotiapulaisina. He olivat varhaisen KEK:n johtajia silloin, kun lähetystyöntekijöiden piti lähteä puolivälissä 1930-lukua.

C Itsenäinen kehitys Italian miehityksen aikana

Uutta dynamiikkaa kehittyvässä KEK:ssa

Ennen vuotta 1936 SIM:n lähetystyöntekijät olivat kastaneet vain kaksi henkilöä Kambata/Hadijan alueella. 9 Mr Couser kastoi 14.5.1935 Ato Lirein, joka oli lähetystyöntekijöiden naapuri Lambudassa. Ato Sabiro ja kolme muuta samalta seudulta olevaa kastettiin Addis Abebassa 1936. Myöhemmin samana vuonna kastettiin Ato Shigute ja Ato Retebo Soddussa, jonne he olivat saattaneet lähetystyöntekijöitä Hosainasta. Lisäksi SIM:n lähetystyöntekijät olivat kastaneet noin 8-10 Kambata/Hadijan alueelta kotoisin olevaa henkilöä vuoden 1937 alussa. Kastettujen lukumäärä ei näyttänyt lisääntyneen siihen mennessä, kun SIM:n lähetystyöntekijät poistuivat Etiopiasta 1937.10 Hadija-kristityt alkoivat harjoittaa itsenäistä toimintaa. Niihin aikoihin Ato Shigute ja Ato Sabiru tekivät rakennustöitä SIM:n päämajassa Addis Abebassa. Elokuussa he kuulivat alkavasta herätyksestä Kambata/Hadijan alueella. Pyydettyään lupaa saada vierailla kotonaan Mr Duff ja hänen virkaveljensä vihkivät nämä kaksi miestä Gudela-kirkon "vanhimmiksi". Oleskeltuaan kotiseudulla seitsemän viikkoa miehet palasivat Addis Abebaan kastettuaan noin 20 henkeä. Kastettujen joukossa oli Ato Shiguten lanko, Abba Gole Nunamo. Ato Abebe Bushiro oli myös näiden ensimmäisten oman kirkon työntekijöiden kastamien joukossa. Abba Gole ja Ato Haile-Mariam nimitettiin Dubanchon kasvavan kirkon vanhimmiksi. Samalla matkalla kastettiin kymmenen muuta henkilöä. Cotterell mainitsee tällä matkalla kastetun kahdeksan henkeä, Duff 20.

Itsenäiset tavat alkoivat kehittyä. Ato Shigutesta ja Ato Sabirusta tuli KEK:n "pylväitä". He matkivat lähetystyöntekijöitä ja nimittivät uusia vanhimpia, kuten Abba Golen. Kirkkojärjestys, johon kuuluivat vanhimmat, sopi hyvin, sillä myös paikalliseen etiopialaiseen kulttuuriin kuuluivat vanhimmat. KEK tunnettiin myöhemmin kirkkona, jota johtivat vanhimmat, eivät papit. Luonteenomainen piirre kasvavalle itsenäiselle kirkolle oli, että useimmat ensimmäiset käännynnäiset olivat sukua Ato Shigutelle ja Ato Sabirolle. Näyttää siltä, että lähetystyöntekijöiden pakollinen evakuointi seudulta oli ensimmäisten paikallisten SIM-kristittyjen uskottavuustesti. Kun he eivät palanneetkaan vanhaan elämäänsä, ihmiset hämmästyivät. 11 Koska katolisuus oli italialaisten miehittäjien uskonto ja Etiopian ortodoksitkin olivat vieraan vallan, amara-heimon uskonnon edustajia, KEK:n evankelinen kristillisyys kotoperäisine johtajineen tarjosi houkuttelevan vaihtoehdon. Kristittyjen todistus olla antamatta periksi italialaisten uhkauksille uuden uskon tunnustamisen myötä seuranneesta kärsimyksestä huolimatta teki vaikutuksen paikalliseen väestöön. Kun perinteinen johtaja, kuten Abba Gole, kääntyi kristityksi tai kun Ato Bachore katkaisi uuden uskon takia suhteensa qallitsha-veljeensä, se teki vaikutuksen.

Lähetystyöntekijöiden jälkeen jättämä, 21. elokuuta 1938 päivätty kirje kertoo, että Ato Shiguten kotipaikka Dubancho oli KEK:n keskus, jonne rakennettiin kirkko. Kristittyjä ilmoitettiin olevan Lambudassa, Duramessa ja Sorossa, ja nämä tapasivat toisiaan. Edellä mainitut saattoivat kääntyä Dubanchon ja siellä olevien vanhimpien puoleen kysyäkseen neuvoja. Badowachossa ihmiset olivat "sanasta" kiinnostuneita. Abba Golen saarnalla oli vaikutusta mm. Mishgidassa. Kerrotaan, että hän yhdessä Ato Shiguten ja Ato Sabiron kanssa harjoitti matkaevankeliointia vahvistaen paikallisia kristittyjä. Muita tärkeitä KEK:n johtajia Italian miehityksen aikaan olivat Ato Retebo ja Abba Edemo. Näihin aikoihin kehittyi kotoperäinen jumalanpalvelustapa, johon kuului antifonista laulua, vanhempien johtamia jumalanpalveluksia ja yli yön kestäviä kuukausikokouksia. Koska samat tavat vallitsivat Wolamossa, on syytä olettaa, että kirkkojen välillä oli kanssakäymistä. Toisaalta yhteydenpito ei ollut aina yksinkertaista.

Vuosina 1941-1942 KEK näyttää kasvaneen kovasti. Kun SIM:n pääjohtaja Playfair vieraili ensimmäisen kerran Italian miehityksen jälkeen Wolamossa 1943, niin ylitettyään Kambata/Hadijan ja Soddun välisen rajan hän raportoi nähneensä Kambata/Hadijan alueella 100 kirkkoa. Tästä eteenpäin varhainen SIM:n vaikutus KEK:oon vahvistui. 12 Realistisesti arvioiden sadan kirkon lukumäärään päästiin vasta 1945. Sillä laskutavalla, että jokaisen kyläkirkkoon kuului 10 henkeä, mitä peukalosääntöä noudatti SIM:n Wolamon kirkon lähetystyöntekijä Mr Laurie A. Davison, KEK:ssa oli vuonna 1945 10 000 jäsentä. Tätä voi verrata noin 30 kastettuun vuonna 1938, jolloin viimeiset lähetystyöntekijät poistuivat maasta.

KEK:n ja Wolamon kirkon suhteet

Jotta ymmärtäisi KEK:n kehitystä, varsinkin SIM:n lähetystyöntekijöiden palattua Hosainaan 1946, on tutkittava kahden evankelisen kirkon, KEK:n ja Wolamon, suhteita. Kahden kirkon keskinäiset suhteet ovat olleet vahvat, mutta myös epävarmat. Yhtäältä kirkkojen johtajien keskinäinen yhteydenpito oli ilmeisen positiivista. Riviseurakuntalaisten tasolla suhteet hoituivat markkinatoreilla kaksikielisellä raja-alueella. Toisaalta Kambata/Hadijan ja Wolamon alueiden välillä oli kulttuurisia ja historiallisia jännitteitä. Mennyttä kanssakäymistä leimaavat konfliktit. Tämä perintö koski molempia kirkkoja. Konflikti ei ilmene nimenomaan siinä, mitä SIM:ia lähellä olevat kertojat paljastavat, vaan siinä, mitä he jättävät kertomatta. Esimerkiksi ei kerrota, että kahden kirkon välillä olisi ollut yhteisiä evankelioimishankkeita. Päinvastoin: usein juuri yhteistyöhön lähdettäessä ajauduttiin konfliktiin. Toisaalta näitä kahta kirkkoa voi kuvata samaan "Kambata-Wolamo -ryhmään" kuuluviksi tai "kahdeksi seurakuntapiiriksi", jotka näyttivät ulospäin samanlaisilta, sijaitsivat samalla suunnalla, ja niiden yhteys SIM:iin oli samankaltainen. Toisaalta taas kahden alueen historiallinen ja kulttuurinen eroavaisuus on pidettävä mielessä. Kun lähetystyöntekijät vaelsivat kahden alueen väliä, heillä oli matkakumppaneina esim. hadija-kristittyjä. Sopii vain kysyä, olisivatko hadija-kristityt rohjenneet lähteä matkalle omin päin 1943?

Molempien kirkkojen jotkut johtajat olivat aiemmin olleet orjakauppiaita (esimerkiksi Dana Maja)! Näyttää siltä, että Italian miehityksen aikana molemmat kirkot keskittyivät vain omiin hankkeisiinsa. Erityisesti Wolamon kirkko oli ankaran italialaisen paineen alla. Oli toki poikkeuksiakin. Kiertävät evankelistat, kuten Ato Lolamo Boke, Kambatassa syntynyt entinen orjakauppias, teki Wolamosta Kambata/Hadijaan lähetysmatkoja. Hän vieraili mm. Ambursessa (Badowacho), Ambarichossa (Kambata), Shashogossa (Hadija) ja Tembarossa (Kambata). Vuodesta 1941 lähtien KEK:n ja Wolamon kirkkojen johtajat kuten Abba Gole, Ato Shigute, Ato Sabiro ja Ato Birru näyttävät kohdanneen satunnaisesti Addis Abebassa muiden Etiopian evankelisten kristittyjen kanssa. Vuosina 1941–1942 kolme evankelistaa, Ato Mandefero, Ato Darmuro ja Ato Deggeso, tulivat Wolamosta Kambataan auttamaan evankelioimistyössä. Heidät oli kutsunut Abba Gole. Tällaisten muodollisten ja ehkä myös epämuodollisten kontaktien kautta kehittyi läheisyyttä kirkkojen tai ainakin johtajien kesken. Kirkkojen samankaltainen johtajuus ja jumalanpalvelusjärjestys ilmentävät läheistä yhteyttä kirkkojen välillä.

Kaksi konfliktia

Kun SIM:ia lähellä olevat kertojat kuvaavat kahta kirkkoa, he alleviivaavat keskinäistä yhteyttä, mutta puhuvat samalla keskinäisistä jännitteistä. 13 Erityisesti Davis, joka kuvaa Wolamon kirkkoa, näyttää suosivan tätä KEK:n kustannuksella. Hänen kuvauksensa mukaan kahden kirkon konflikti ratkaistiin vuonna 1943, jolloin Wolamon kirkossa vieraili SIM:n pääjohtaja Playfair. Davis kertoo näin:

Kysymys oluen juomisesta, raa’an lihan syömisestä ja tupakoimisesta oli aiheuttanut eripuraa Wolamon kirkon ja siitä pohjoiseen olevien Hadija-naapureiden välillä. Muutamat hadijakristityt olivat kuuluneet lähetystyöntekijöiden matkaseurueeseen Kambatasta Wolamoon. He esittivät oman näkemyksensä. Wolamon kirkko ratkaisi kantansa näihin käytäntöihin epäröimättä, hadijat sen sijaan eivät osanneet ilmaista selvää kantaa. (Tämä toteamus näyttää olevan ristiriidassa Mr Beachamin kuvauksen kanssa, joka valittaa juomisesta Wolamon kirkossa!) Neuvonpidon tuloksena päädyttiin keskinäisen yhteyden toteamiseen, joskin Hadija-kirkko ei ottanut ehdotonta kantaa olueeseen ja tupakkaan suhtautumisesta Wolamon kirkossa.

Ato Tamru Abamo kertoo konfliktista, joka aiheutui opillisesta erimielisyydestä Kambata/Hadijan seudulla, kun vuonna 1942 sinne saapuneet Wolamo-evankelistat opettivat eri tavalla kuin KEK:n evankelistat. Vuoden 1943 jälkeen ryhmä KEK:n johtajia tapasi Wolamon kirkon johtajia yhdessä SIM:n lähetystyöntekijöiden kanssa selvittääkseen asioita. Paikalla olivat Abba Gole, Ato Shigute, Ato Sabiro ja Ato Abebe Bushero KEK:sta sekä Ato Birru, Ato Lebenegoda, Ato Toro, Ato Wandero ja Dana Maja Wolamon kirkosta sekä Mr Davis, Mr Beacham ja Mr Simpson SIM:sta. Opilliset erimielisyydet saattoivat hyvinkin olla oireita syvemmistä kulttuurisista ja historiallisista erimielisyyksistä. Perspektiivi laajenee, kun asiaa tarkastellaan Wolamon ja Badowachon välillä vuonna 1941 todistettavasti tapahtuneen vanhan konfliktin taustaa vasten. Etniset konfliktit sanotaan saadun päätökseen vuonna 1943 tällä seudulla. On täysi syy olettaa, että myös kahden kirkon välillä oli etnisiä ongelmia. Toista jännitettä vuonna 1955 kuvaa vähemmän hengellistävällä tavalla Peter Cotterell. Kun Cotterell eräässä tapauksessa kuvaa kulttuuristen seikkojen huomioon ottamisesta evankelioimisessa, hän toisessa kohtaa kuvaa, kuinka kahden kirkon käsitykset ympärileikkauksesta eroavat toisistaan, ja mikä vaikutus sillä oli Kullossa tehtyyn lähetystyöhön. Wolamon evankelistat opettivat ympärileikkausta vastaan, kun taas Kambatan kristityt painottivat poikkeavuuden sietokykyä. Neuvottelun lopputuloksena Wolamon linja voitti ja Kambata evankelistoja pyydettiin poistumaan Kullosta.

 D. SIM:n paluu – uusi tilanne

Nationalismi, EOK:n laajentuminen ja uudet paineet

Keisarin palatessa Etiopiaan 1941 maassa vallitsi kansallisuusaate. Ihmiset eri puolilta maata olivat ottaneet osaa maan puolustamiseen. Esimerkiksi 30 000 kambatalaista oli pohjoisrajalla lokakuusta 1935 huhtikuuhun 1936 taistellut Etiopian armeijan riveissä. Italialaisten voittojen jälkeen Etiopian armeijan voimien hajotessa Kambata/Hadijan seudulla syntyi sisällissota. Haile Selassien Etiopiaan paluun jälkeen alkoi etelässä amaravallan jälleenrakentaminen. Se päättyi 1944, jolloin melkein kaikki hallintopaikat oli täytetty amaroilla Kambata/Hadijan seudulla.

Etiopian nationalismi linkittyi EOK:oon, jota kutsuttiin "…yhdistäväksi tekijäksi valtiossa, jossa kaikella on taipumus johtaa jakaantumiseen ja eristäytymisen…". EOK oli läheisesti yhtä valtion kanssa. Kuten edellä on jo käynyt ilmi, ortodoksinen kristillisyys oli amaraheimon uskonto. Oromo- tai sidama-heimoon kuuluva sai kasteessa tavallisesti amara-nimen. Tulla ortodoksiksi merkitsi samalla tulemista amaraksi. Johnny Bakke kiteyttää sen näin:

Evankelinen liike tarjosi Etiopian kuusilaisille kansoille kristityn identiteetin oman heimon kulttuurikontekstissä.

Amaravaltion ja EOK:n yhteys oli muuta maata ilmeisempi Etelä-Etiopiassa, koska kirkosta tuli siellä merkittävä maanomistaja. Esimerkiksi Hosainassa Marian kirkko omisti 5 000 hehtaaria maata. Haile Selassien hallitsemassa Etiopiassa palaavien lähetysjärjestöjen asemaa säänteli hallituksen päätös 27. päivä elokuuta 1944. Tällä päätöksellä maa oli jaettu "avoimiin alueisiin", ts. alueisiin, joissa lähetystyö ei-kristittyjen keskuudessa oli sallittu ilman rajoituksia, ja Etiopian kirkon alueisiin, joissa Etiopian ortodoksisella uskolla oli hallitseva asema ja sellaisena sen piti myös pysyä. Yleisenä kielenä tuli käyttää amaraa, erityisesti korkeammassa opetuksessa. Sekä Cotterell että Bakke alleviivaavat, että valtion virallisena politiikkana oli uskonnonvapaus. Avoimilla alueilla tehtävää lähetystyötä tuettiin. Molempien tutkijoiden mukaan evankelisten vainojen takana olivat EOK:n tukemat paikalliset viranomaiset. Monet lähteet viittaavat laajaan evankelisten vainoihin eri puolilla maata tiettyinä ajanjaksoina 1940- ja 50-luvuilla.

Kun ensimmäinen etiopialainen nimitettiin Etiopian metropoliitaksi, vahva usko tulevaisuuteen valtasi EOK:n. SIM/KEK ei tunnustanut ortodoksisen kirkon kastetta eikä nuoren kirkon ikä ollut mitään verrattuna ikivanhaan EOK:oon. KEK:ssa ei ollut pappeja. Lyhyesti sanottuna uusi kirkko oli ortodokseille outo ilmestys. EOK koki evankelisten liikkeiden koituvan uhkaksi oman kirkkonsa kasvulle. 14 Monimutkainen maanomistusverkosto, amara-kulttuurin virallinen ylivalta ja kuuliaisuuden vaatimus EOK:lle loivat kasvualustan vaatimuksille evankelisia kristittyjä vastaan Kambata/Hadijassa yhtä hyvin kuin muuallakin. KEK:n kristityille tuli tavaksi vierailla sekä Hosainan että Asellan vankiloissa. Vuonna1947 30 kambatalaista uskovaa joutui vankilaan ja vielä 1959 oli painetta evankelisia kristittyjä kohtaan.

Vuonna 1950 todettiin, että evankelisella kirkolla on vapaus julistaa Kambata/Hadijan alueella eikä kirkon jäseniltä peritä vuosittaista veroa ortodoksisille kirkoille eikä heitä pakoteta osallistumaan EOK:n kirkkojen rakennustalkoisiin, mutta pian ongelmat palasivat. Etiopian tilanne poikkeaa muusta Afrikasta siinä, että toisaalta virallisen politiikan mukaan oli olemassa lähetystyölle vapaita alueita, mutta toisaalta paikallinen nationalismi vahvisti kuuliaisuuden osoittamisen vaatimusta EOK:lle. Tilanne pakotti Etiopian evankelisia kristittyjä yhdistämään voimansa. Viranomaisten (ja EOK:n) kanssa neuvottelevilla EEKK:n edustajilla oli verraton vaikutusvalta Etiopian periferiassa asuville. Itsenäisen kirkon mahdollisuus selvitä omin avuin Etiopiassa näytti pieneltä. Tämä tuli esille myös jatkossa. Mutta ennen kuin niin pitkälle päästää tarkastellaan SIM:n lähetystyöntekijöiden paluun aiheuttamia vaikutuksia.

SIM:n paluu

Vuonna 1946 SIM:n lähetystyöntekijät palasivat Hosainaan. Näyttää siltä, Ato Shiguten ja Abba Golen kotiseutu Dubancho oli edelleen KEK:n keskus.Heinäkuun 13. päivänä 1946 tri ja rva Wilson sekä Miss Warhanik saapuivat Dubanchoon. Ensimmäisenä sunnuntaina heidän tulonsa jälkeen jumalanpalvelukseen kokoontui 350 henkeä.

SIM:n lähetystyöntekijät asettuivat Hosainaan, Bobichoon, johon työn painopiste alkoi siirtyä. asteittain. 1949 siellä oli klinikka ja alkeiskoulu toiminnassa. Oli myös avattu kyläkouluja, joissa opetettiin lukemista. Myöhemmin raamattukoulu siirtyi Dubanchoon. Kun Mr Duff vieraili seudulla vuoden 1949 lopulla, Duramen lähetysasemaa ei ollut vielä uudelleen avattu. Hän vieraili Dubanchossa, jossa hän tapasi kollegansa miehitystä edeltävältä ajalta, pastori ja rva Couserin sekä Miss Fiona Mac Luckien. Kambata/Hadija-seudulla vietetyn sunnuntain päätapahtuma oli osallistuminen jumalanpalvelukseen Dubanchon kirkossa. Muutama päivä myöhemmin pidettiin Hosainassa ensimmäinen alueellinen raamattukonferenssi. Jopa 800 ihmistä osallistui joihinkin kokouksiin. 38 vapaaehtoista halusi lähteä kuukauden todistusmatkalle kristittyjen ystäväpiirin tuella. SIM:n lähetystyöntekijät kohtasivat elinvoimaisen kirkon, jonka johtajina toimivat vanhimmat. Abba Gole ja muut Gudela-kirkon entiset vanhimmat olivat vielä työssä. Kuten edellä todettu, kirkko oli paikallisten viranomaisten ja EOK:n painostuksen alla, mikä varmasti vaikeutti lähetystyöntekijöiden työtä. Lähetystyöntekijöistä näytti joka tapauksessa siltä, että nuori kirkko tarvitsee ohjausta. Bobichossa sijaitsevasta keskuksesta käsin heillä oli nyt tilaisuus tukea KEK:oa ja vaikuttaa siihen.

Ensimmäisiä toimenpiteitä oli perinteisestä tapakulttuurista poikkeavien, uusien ja radikaalien moraalisääntöjen esittely. Sääntöjen esittelijöinä toimivat kyllä KEK:n vanhimmat, mutta niitä ei oltu kuultu ennen lähetystyöntekijöiden paluuta. Nämä uuskeksinnöt aiheuttivat hämmennystä KEK:ssa ja johtivat KEK-2:n syntymiseen, kuten jäljempänä tullaan näkemään. Ennen paluutaan Kambata/Hadijan seudulle lähetystyöntekijät olivat jo palanneet entisille sijoilleen Wolamossa.

SIM:n vaikutus Wolamon kirkossa

Kun lähetystyöntekijät ensimmäisen kerran Italian miehityksen jälkeen vierailivat Wolamossa 1943, Ato Birru Dubale oli Wolamon kirkon vahva johtaja. Ennen lähettien poistumista valituilla kolmella vanhimmalla oli edelleen uusia paikallisen kirkon vanhimpia suurempi arvovalta. SIM:n vierailijoiden tärkeimpänä huolenaiheena oli uudelleen järjestää Wolamon kirkon johto ja laajentaa sitä. Niinpä kirkko jaettiin kolmeen alueeseen ja jokaisen seurakunnan oli määrä valita omat vanhimpansa. Kunkin piirin vanhimmat valitsivat yhteisen neuvoston. Mr Davison kertoo, että Mr Playfair nimitti 15 vanhinta avustamaan Ato Birrua. Cotterell ilmaisee asian toisin: Mr Playfair ehdotti 15 vanhimman nimittämistä. Olipa miten tahansa, tämän vierailu merkittävänä tuloksena Wolamon kirkkoon luotiin uusi organisaatio. Johtajille näyttää kerrotun, että Walter Ohman tulee saapuessaan antamaan lisää ohjeita.

Ato Biru jatkoi Wolamon kirkon johtajana sen jälkeen kun vanhimmista koottu uusi johtokunta oli nimitetty 1943. Eräässä raportissa vuodelta 1945 Mr Davison ehdottaa viimeisen sananvallan siirtämistä häneltä vanhimmista koostuvalle neuvostolle. Hän pitää Ato Birrun valtaa Wolamossa diktatuuriin verrattavana, mikä vaati vallan säännöstelyä ja demokraattisemman johtajuuden käyttöönottoa.

Asetuttuaan Sodduun heinäkuussa 1945 Mr Ohman aloitti Wollamon kirkon keskitetyn vallan purkamisen. Finn R. Pedersen tunnistaa tässä prosessissa muutamia näkökohtia:

1. Paikallisten johtajien on keskityttävä työhön omilla alueillaan eikä Damot Bossan ympäristöön, missä Ato Birru asui.

2. Kerätyt varat piti käyttää paikallisesti eikä niitä tarvinnut tuoda Ato Birrulle.

3. Mr Ohman antoi vanhimmille oikeuden saarnata, kastaa ja toimittaa Herran pyhä ehtoollinen.

4. 15 vanhimman neuvosto siirrettiin Ato Birru paikasta Sodduun.

5. Mr Ohman virkaveljineen alkoi opettaa johtajia ja muita. Raamattukoulu avattiin Soddussa 1947. Kaikki nämä toimenpiteet vähensivät Ato Birrun valtaa Wolamon kirkossa.

Kun vahva syntyperäinen wolamolainen Dana Maja valittiin vanhimpainneuvoston johtajaksi 1946, Ato Birru perusti pian oman itsenäisen kirkon. Kuten Pedersen on osoittanut, on selvää, että SIM:n lähetystyöntekijöillä oli ratkaiseva merkitys Wolamon kirkon demokratisoimisprosessissa ja Ato Birrun vallan vähentämisessä. Dana Majan oletetaan sanoneen: "Me jakaannuimme, koska Mr Ohman erotti meidät johtajastamme, Ato Birrusta. Jos Ohmania ei olisi tullut, oltaisiin ehkä vieläkin yhdessä."

Vuonna 1947 pidettiin ensimmäinen konferenssi Wolamossa. Vierailijoiden joukossa olivat Mr ja Mrs Playfair. Luultavasti näiden konferenssien vaikutuksesta, joissa ulkomaalaiset saarnasivat, kirkon uusi johto vahvistui.

Mitä Wolamossa ensin, sitä KEK:ssa perässä

Samanlainen kehityskulku kuin Wolamon kirkossa on havaittavissa KEK:n historiassa SIM:n lähetystyöntekijöiden palattua Addis Abebaan vuodesta 1943 alkaen. Sellaista johtajaa kuin Ato Birru ei täällä ollut, vaikka Abba Gole Nunemo oli toki KEK:n korkealle arvostettu johtaja. Kehityskulku on tiivistettävissä viiteen kohtaan:

1. Yhteistyössä lähetystyöntekijöiden kanssa hoidettu väliaikaiseksi raamattukouluksi kutsuttu laitos perustettiin Bobichoon 1943. KEK:n paikallisten toimijoiden oli tuettava oppilaitaan ruoalla ym.

2. Vuosina 1944–45 KEK organisoitiin "seitsemäksi", eli alueiksi. Nämä olivat Lemu, Dinika, Densao, Kacha, Ashira, Ilgira ja Amburse. "Seitsemien" piti tuoda rahaa Bobichoon evankelioimistyön tukemiseksi. Tämä järjestelmä vaikuttaa omaperäiseltä, mutta muistuttaa hämmästyttävästi SIM:n järjestelyjä Wolamossa. 15

3. Lähetystyöntekijöiden palattua 1946 KEK:n keskus siirrettiin vanhimpien kotipaikasta Dubanchosta Bobichoon, johon lähetystyöntekijät olivat asettuneet. Näin hallinnolliset ja kasvatukselliset voimavarat oli keskitetty lähetystyöntekijöiden ympärille.

4. Konferensseja, joihin johtavia SIM:n opettajia kutsuttiin puhujiksi, pidettiin Hosainassa vuodesta 1949 alkaen.

5. KEK:n johtajilla, joista Abba Gole vastasi Wolamon uutta johtajaa, Dana Majaa, oli lähetystyöntekijöiden tuki.

Kuten todettu, Cotterell vähättelee lähetystyöntekijöiden vaikutusta KEK:ssa. Joka tapauksessa KEK:n kristityt matkivat lähetystyöntekijöitä ihan samalla tavalla kuin Wolamon kirkossa. Vuonna 1937 KEK:n vanhimmiksi vihittyjen saavuttama asema puhuu puolestaan.

Yritys edistää demokratiaa organisoimalla KEK "seitsemiin", lähetystyön keskittäminen, konferenssit ja uudet eettiset säännöt kehittyivät, kun lähetystyöntekijät olivat kosketuksissa KEK:n kanssa "väliaikaisen raamattukoulun" tai Bobichossa/Hosainassa asumisen kautta. Vaikka KEK:n vanhimmat tekivät ratkaisevia päätöksiä, ei siitä seuraa, etteivät he olisi olleet lähetystyöntekijöiden vaikutusvallan ja heidän opetuksensa alaisia. Tästä syntyi ongelma, jonka seuraus oli kirkon jakautuminen.

Yhteenveto

Sudanin Sisämaalähetyksen (SIM) vaikutus Kambata/Hadijan alueella ennen Italian miehitystä koettiin pääasiassa Hosainan ympäristössä olevalla alueella, se tarkoittaa Gudelan etnistä ryhmää. Lähetystyöntekijät kutsuivat Kambatan evankelista kirkkoa usein "Gudela-kirkoksi". Ennen Italian miehitystä vain kaksi henkilöä oli kastettu Kambata/Hadijan alueella. Kun lähetystyöntekijät olivat poistumassa Etiopiasta 1937, he olivat kastaneet noin 8–10 Kambata/Hadijan alueelta kotoisin olevaa henkilöä, muutamia heistä Addis Abebassa. KEK:n avainhenkilöt Italian miehityksen aikaan olivat Mr Duffin kotiapulaiset Ato Shigute Dada ja Ato Sabiro Wesero sekä heidän sukulaisensa, jotka olivat gudeloita. Abba Gole Nunamosta, joka oli syntyperäinen paikallinen johtaja Ato Shiguten sukulainen, tuli vaikutusvaltainen henkilö KEK:ssa. Nämä kolme olivat johtavia vanhimpia KEK:ssa, jonka keskus sijaitsi Ato Shiguten kotipaikalla. Dubancho pysyi KEK:n keskuspaikkana aina vuoteen 1946 asti. Tästä paikasta lumoava, omaperäinen herätys levisi Kambataan, Amburseen, Soroon ja kaikkialle lähiseudulle, joskus kuitenkin suureen paineen alla. Kehittyi omaperäinen jumalanpalvelusjärjestys ja vanhimpiin perustuva johtajuus. Yölliset kuukausikokoukset, jotka syntyivät ehkä italialaisen painostuksen alla, olivat tyypillisiä. Italian painostus ei kuitenkaan täällä ollut niin ankara kuin Wolamossa.

KEK sai apua Wolamon kirkon evankelistoilta välittömästi Italian miehityksen jälkeen. Jumalanpalvelusjärjestysten ja johtajuuden samankaltaisuus osoittavat kahden kirkon läheisen yhteyden. Kulttuuriin ja historiaan perustuvista eroavuuksista johtuen yhteys ei aina ollut särötön; ilmeni jännitteitä. Vuodesta 1941 alkaen oli KEK:n johtajien Addis Abeba evankelisten kristittyjen välillä yhteyksiä. Satunnaisesti pidettiin epävirallisia konferensseja, joihin myös Wolamon kirkon johtajat osallistuivat. Addis Abeban evankeliset johtajat tukivat KEK:oa taistelussa uskonnonvapauden puolesta EOK:n tukemien paikallisten viranomaisten painostaessa evankelisia seurakuntia Kambata/Hadijan alueella. Painostuksen huippu oli vuonna 1947. Samanlaisia välikohtauksia raportoitiin joka puolelta Etiopiaa. Vuodesta 1943 alkaen on havaittavissa SIM:n vaikutusvallan kasvua KEK:ssa SIM:n kokeneiden lähetystyöntekijöiden palattua Addis Abebaan. "Väliaikainen raamattukoulu" "yhteistyössä lähetystyöntekijöiden kanssa" aloitettiin Dubanchossa 1943. KEK uudelleenorganisointi "seitsemään", vuosina 1944 -45, perustui luultavasti lähetystyöntekijöiden vaikutukseen. Lähetystyöntekijöiden uudelleenjärjestelyt Wolamon kirkossa vuosina 1943–45 eivät näytä olleen vain sattumalta samankaltaisia kuin Kambata/Hadijassa. Kun lähetystyöntekijät palasivat Kambata/Hadijan seudulle, oli kirkon jäsenmäärä arviolta 10 000 henkeä, keskimäärin 100 henkeä 100 seurakunnassa. Vuonna 1946 kirkon keskus muutti 1946 Dubanchosta Bobichoon (Hosainaan), josta tuli uusi lähetyskeskus. Vuonna 1949 siellä alkoi toimintansa alkeiskoulu ja klinikka. Myöhemmin "väliaikainen raamattukoulu" siirrettiin Dubanchosta Bobichoon. Kambatassa sijaitsevaa Duramen asemaa ei ollut avattu ennen vuotta 1949. Bobichon keskuksesta säteili voimakas vaikutus KEK:n johtajiin. Heidät totutettiin pikku hiljaa SIM:n opetukseen. Tästä koitui jatkossa seuraamuksia KEK:lle.

¹ Katolisia asemia perustettiin Kambatassa Waseraan, Funtoon, Mesafeen, Dongaan ja Achoraan sekä hadijaheimon alueelle Lemoon ja Soroon 1929-1932. Hosainasta tuli apostolinen prefektuuri, joka muuttui 1977 apostoliseksi provinssiksi. Vuodesta 1982 alkaen alue kuului Soddu-Hosainan apostoliseen vikariaattiin, jonka johdossa toimi kapusiinipiispa. Vuonna 1988 vikariaatissa oli 61 659 katolista alueen 3 093 000 miljoonaa asukasta kohti.

² Seitsemännen päivän adventistit perustivat aseman Abonsaan, Duramesta itään, sodan jälkeen. Toinen lähetysasema lähiseuduilla on Shashemanessa Duramesta Addis Abebaan johtavan tien varrella.

³ Nykyään lähetystä kutsutaan nimellä Society of International Missionaries, suomeksi Kansainvälisten lähetystyöntekijöiden seura.

11 Association of Evangelical Churches of West Africa – ECWA.

12 Nämä tiedot ovat vuodelta 1967 ja voivat olla tällä hetkellä vanhentuneita.

13 Hay I. M., The Emergence of a Missionary-Minded Church in Nigeria, in Wagner, C.P (ed.), Church/Missions Tensions Today, pp.193-213. Chicago 1972.

14 Bakke, Christian Ministry. Patterns and Functions within the Evangelical Church Mekane Yesus.

Oslo ja New Jersey 1987.

15 Hän oli ollut tri Lambien ystävä ja potilas Wolleggassa.

16 Toinen heistä olo Ato Ayago Bamburei (Asefa). Hän oli ollut ruotsalaisen SEM:n lähetyskoulussa pastori Stjärnen oppilaana Addis Abebassa. Mr. Duff kastoi hänet 22.4.1934 Lambudassa.

17 Mr Duff ei palannut Kambata/Hadijan alueelle 1935 huhtikuun jälkeen, jolloin oli lähtenyt ensimmäiselle (!) lomalleen USA:an. Hän palasi Etiopiaan syyskuussa, mutta viipyi Addiksessa 21.8.1938 asti, minkä jälkeen hän poistui maasta.

18 Italialaiset vainosivat KEK:oa ja sen johtajia.

19 Mr Playfairin seurueeseen kuului Mr Alfred G. Roke ja SIM:n Kambata/Hadija-alueen pioneeri pastori Couser.

20 Tässä tapauksessa nämä SIM:ia lähellä olevat tahot ovat Davis ja Cotterell.

21 Toisin kuin SIM EECMY tunnustaa EOK:n kasteen. Se ei kuitenkaan ole ilmeisesti vaikuttanut EOK:n ja EECMY:n suhteisiin ekumeenisen ymmärtämyksen ja yhteistyön lisääntymisenä.

22 Kokenut lähetystyöntekijä, pastori Couser on erityisen mielenkiintoinen henkilö tässä yhteydessä. Hän liittyi Mr Duffiin Lambudassa jo 1932 ja oppi hadijan kielen. Hänen piti muuttaa italialaismiehityksen takia Soduun 1936. Kesäkuussa 1943 hän oli jo takaisin Addis Abebassa ja oli yksi niistä kolmesta, jotka todistivat Wolamon kirkon uudelleen järjestelystä 1943. On luultavaa, että tämä vaikutti myöhempään kehitykseen KEK:ssa.

3. luku: Etiopialainen yhteistyökumppani

Johdanto

Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssin (EEKK) historia kuuluu oleellisesti Kambata/Hadijan seudun kirkkojen kehitykseen. Asianosaisena etiopialaisena kumppanina EEKK näytteli tärkeää roolia syntyperäisten etiopialaisten evankelisten kirkkojen hankkeiden tukemisessa. Se otti aktiivisesti osaa paikallisten ongelmien sovittelemisessa ja siitä johtuen antoi tukensa itsenäiselle Kambatan evankeliselle kirkolle 2 (KEK-2). Tässä luvussa tarkastellaan Etiopian evankelisten ekumeenista ilmapiiriä ja erityisesti sen vaikutuksia Kambata/Hadijan alueella Italian miehityksen jälkeen. Tutkimus sisältää EEKK:n pöytäkirjojen tarkastelua siinä määrin kuin ne koskevat suhdetta Kambatan evankeliseen kirkkoon (KEK).

A. Perinteinen lähetysekumenia

Joidenkin evankelisten lähetysjärjestöjen suhteista

Useiden evankelisten lähetysjärjestöjen lähetystyöntekijät ovat näytelleet vahvaa osaa Etiopiassa. Millaiset olivat niiden keskinäiset suhteet? Yksi foorumi, missä lähetystyöntekijät tapasivat toisiansa, oli Addis Abebassa viikoittain kokoontuva rukouspiiri. Se oli tilanne, jossa harjoitettiin hartautta vuorovaikutuksessa toisten lähetystyöntekijöiden kanssa, mutta siellä ei keskusteltu lähetyksen toimintaperiaatteista. Nämä rukouspiirit aloitettiin jo vuonna 1921.

Syyskuussa 1943 perustettiin Etiopian lähetysjärjestöjen välinen neuvosto (ELN). Se oli Etiopiassa toimivien evankelisten lähetysjärjestöjen foorumi, jossa keskusteltiin kunkin lähetysjärjestön kohteliaisuusperiaatteista ja sopusointuisen yhteistyön edistämisestä. "Kohteliaisuusalueet" tarkoitti kohteita, jotka oli "korvamerkitty" joillekin lähetysjärjestöille eikä muilla ollut asiaa niille alueille. Niistä keskusteltiin ja tehtiin rajat selviksi ELN:n kokouksissa.

Etiopian hallitus ei virallisesti tunnustanut ELN:oa, mutta antoi yksittäiselle lähetysjärjestölle luvan lähetystyöhön sillä alueella, jossa se oli jo vaikuttamassa. Tämä teki ELN:n asemasta epäselvän. Neuvoston päätökset perustuivat jäsenten vastavuoroiseen yksimielisyyteen. Alusta lähtien neuvostoon kuuluivat American United Presbyterian Mission (AUPM – Amerikan yhdistynyt lähetys), Bible Churchmen’s Missionary Society (BCMS – Raamattu -kirkollisten lähetysseura), Society for Propagating the Gospel (SPG – Evankeliumin julistamisseura), Sudan Interior Mission (SIM – Sudanin sisämaalähetys) ja Swedish Evangelical Mission (SEM – ruotsalainen Isänmaansäätiö). Myöhemmin neuvostoon liittyivät Norwegian Lutheran Mission (NLM Norjan lähetysyhdistys), General Baptist Conference (Yleinen baptistikonferenssi) ja Mennonite Mission (Mennoniittalähetys), kun taas Seventh Day Adventists (SDA - Seitsemännen päivän adventistit) ja Swedsh Mission Bible True-Friends (SMBV – ruotsalainen Raamatulle uskolliset ystävät) jäivät neuvoston ulkopuolelle.

"Kohteliaisuussääntöjä" koskevat alueet oli evankelisille lähetysjärjestöille herkkä aihe. ELN:n jäsenet yrittivät kunnioittaa näitä kohteliaisuusperiaatteita. Niitä koskevista loukkauksista keskusteltiin. SIM ja NLM, joista jälkimmäinen on uusi tulokas Etiopiassa, pitivät aikamoisen neuvottelun vuonna 1949, kuinka jakaa reviirinsä Sidamossa ja Gamu Gofassa. ELN:n puheenjohtaja "vetosi osapuoliin, että ne kokoontuisivat päästäkseen sopuun ja välttääkseen enempiä päällekkäisyyksiä".

Mr Cotterellin mielestä SIM:n ja NLM:n suhteet olivat "johdonmukaisen hyvät". Toteamus on epämääräinen, jonka tarkoituksena on peittää todelliset jännitteet. SIM:n ja SEM:n suhteet vaihtelivat. Suhdetta rasitti oletus SIM:n pyrkimyksestä estää KEK:oa ja Wolamon kirkkoa osallistumasta EEKK:iin. SEM:n lähetystyöntekijät olivat myös tyytymättömiä SIM:n lähetystyöntekijöiden "kasteeseen liittyvästä propagandasta". He olivat valmiita lyömään kättä yhteistyön merkiksi presbyteerien kanssa "uudestikastajien nenän edessä". SIM:iin ja ELN:oon kuulumattoman SMBV:n suhde oli aika jännitteinen, kun SMBV aloitti tukea Ato Birrua Wolamossa. SIM piti Wolamoa omana alueenaan. SIM:n tiedetään ottaneen yhteyttä SMBV:iin 1951 ja 1953. SIM kysyi, mitä tekemistä SMBV:llä on Wolamossa. Luultavasti SIM oli myös yhteydessä Ato Birruun henkilökohtaisesti.

Joka tapauksessa Etiopian evankelisilla lähetysjärjestöillä oli siis foorumi, jossa kohdata ja kehittää järjestettyä ystävyyttä Italian miehityksen jälkeen. Mutta niiden välillä oli myös vakavia jännitteitä. Kuinka nämä jännitteet koettiin, sitä kuvaa lainaus EEKK:n pöytäkirjasta 1952 osanottajien valittaessa, että "…Sidamossa toimivien lähetysten erimielisyydet turmelevat evankelisen kirkon yhteyden".

Myös luterilaisten lähetysjärjestöjen kesken sekä Mekane Yesukseen kuuluvien että sen ulkopuolella olevien ryhmien välillä oli jännitteitä. Näillä lähetysjärjestöillä oli oma fooruminsa, "Etiopian luterilaisten lähetysten komitea", joka piti ensimmäisen kokouksensa 31. joulukuuta 1951.

Tri Gustav Arén kuvaa lähetysjärjestöjen tilannetta hyvin:

Syyskuussa 1943 ne muodostivat Lähetystenvälisen Neuvoston edistääkseen kohteliaisuusperiaatteiden toteutumista keskuudessaan rajoittamalla joitakin toimialueitaan ja turvaamalla tunnustukselliset intressit. Etiopian evankelisella kirkolla oli vastakkaiset tavoitteet: etiopialaisten kansallinen yhteistyö ja uskonyhteys.

B. EEKK:n muodostaminen

Etiopian evankelisten kristittyjen keskinäinen solidaarisuus

Itsenäisenä maana Etiopia kehitti kansalaistensa yhteyttä puolustautumalla italialaisia maahantunkeutujia vastaan. Tätä voi kutsua etiopialaiseksi kansallistunnoksi. Eri etnisten ryhmien välillä oli kuitenkin jännitteitä ja taisteluja sekä ennen Italian miehitystä että sen jälkeen, mikä tekee kuvasta hieman monimutkaisen. Erityisesti Etelä-Etiopiassa amaroiden etuoikeuksien palautus aiheutti 1940-luvun alussa vastustusta. Niinpä vankileireissä ja vaikeissa olosuhteissa koetut ahdistukset loivat solidaarisuutta Etiopian evankelisten kristittyjen keskuudessa. Tunnustenvälisille eroille ei paljon pantu painoa. Tuskin sellaisista edes kuuli 1940-luvulla. Pääasiallinen huoli oli auttaa toisia etiopialaisina evankelisina kristittyinä yhteisiksi koetuissa vaikeuksissa. Jotkut aiemmat esimerkkitapaukset antoivat suuntaa sille, mitä oli odotettavissa.

Sokea Gidada Solon, jonka sanotaan kuulleen evankeliumin tri Lambielta, vihittiin AUPM:n presbyteeripapiksi helmikuun 24. päivänä 1939 Addis Abebassa. Palattuaan kotiinsa hän vietti luonnollisesti Pyhää ehtoollista yhdessä etiopialaisten kristittyjen kanssa SEM:n keskuksissa Nekemtessa ja Bojissa. Sama toistui Nekemtessa syyskuun 1. päivänä 1941, kun Qes Gidada ja pastori Mamo Chorka olivat vapautuneet Jimman vankilasta ja olivat palanneet kotiin Addis Abeban kautta.

Kun Ato Emmanuel Gebre Selassie oli palannut vankeudestaan vuoden 1940 alussa Mogadishusta, jossa evankelisia kokouksia oli pidetty vankileirillä, hän aloitti amarankieliset jumalanpalvelukset Addis Abebassa.

Kesäkuussa 1941 perustettiin evankelinen seurakunta Addis Abebaan ja siitä tuli Addis Abebassa asuvien tai siellä vierailevien evankelisten kristittyjen tärkeä kohtauspaikka.¹

Ato Emmanuel kertoo: "Siihen aikaan evankelisten kristittyjen välillä ei ollut eroa. Ennen lähetysjärjestöjen paluuta me ja harvat muut kristityt olimme yhtä." Pastori Badima Yalew, Ato Emmanuel Gebre Selassie, Ato Emmanuel Abraham ynnä muut olivat henkilöitä, joilla oli monipuolisia kontakteja. Heidän ansiostaan Addis Abeban seurakunnasta tuli vaikutusvaltainen, eikä vain sanan hengellisessä merkityksessä. Ato Emmanuel Abrahamin palattua Etiopian Lontoon- suurlähetystöstä heinäkuussa1943 Ato Emmanuel Gebre Selassie esitteli hänet seurakunnalle. He olivat toisilleen tuttuja jo kouluajoistaan alkaen Tafari Makonnen -koulusta.

Vuonna 1944 Ato Emmanuel Abrahamista tuli evankelisen seurakunnan presidentti. Hän onnistui jatkamaan Etiopian hallituksen palveluksessa seuraavat 30 vuotta (!) tehden työtä sekä suurlähettiläänä että ministerinä. Ministeri- ja muista työtovereista mainittakoon mm. Ato Blatta Dawit ja Haddis Alemayu. Nämä molemmat toimivat Etiopian hallituksen ministereinä ja osallistuivat Addis Abeban evankelisen seurakunnan jumalanpalveluksiin.

Ato Emmanuel Gebre Selassie oli toiminut opettajana Entotton koulussa yhdessä Ato Abebe Rettan kanssa, joka toimi monta kertaa eri alojen ministerinä. Ato Abebe tunsi luonnollisesti Ato Emmanuel Abrahamin hyvin yhteisistä vuosistaan Etiopian Lontoon-suurlähetystössä. Mielenkiintoista on sekin, että Ato Emmanuel Gebre Selassie oli opiskellut Glasgowin Evankelisessa raamattuinstituutissa 1932–34, samassa paikassa, jossa oli opiskellut myös Shoan provinssin kuvernööri-kenraali Asrate Kassa.

On relevanttia väittää, että Addis Abeban evankelinen seurakunta loi ainutlaatuisen, syntyperäisten etiopialaisten verkoston, johon kaikki evankeliset kristityt ympäri Etiopiaa saattoivat pitää yhteyttä. Tämä näkökohta tulee esille EEKK:n pöytäkirjassa vuodelta 1947, jolloin KEK:n ilmoitetaan anoneen apua konferenssilta uskonnonvapauden saamiseksi provinssissa. EEKK "päätti pyytää Addis Abeban evankelista seurakuntaa nimittämään henkilö, joka veisi vaikeudet keisarin tietoon". Tämä tapahtuma kuvaa tyypillisesti Addis Abeban evankelisen seurakunnan osaa Italian miehityksen jälkeisinä vuosina.

EEKK:n merkittävä ekumeeninen aloite

Selkein merkki Etiopian evankelisten kristittyjen etiopialaisesta kansallistunteesta olivat vuosittain järjestettävät Etiopian evankelisten kirkkojen (EEKK) konferenssit vuosina 1944–63. Konferenssissa eri puolilta maata tulevat etiopialaiset tapasivat ilman riippuvuutta tunnustuskuntataustaisiin ulkomaisiin lähetysjärjestöihin. EEKK kokoontui Addis Abebassa tai Länsi-Etiopiassa. Kaksi ensimmäistä EEK:n konferenssia pidettiin Nekemtessä, joulukuussa 1944 ja tammikuussa 1946. Muut EEKK:n konferenssit pidettiin Addis Abebassa 1947–49, 1952 ja 1955–63.²

Näihin konferensseihin johtanut aloite oli puhtaasti etiopialainen. Kokouskutsu oli lähetetty kaikille evankelisille ryhmille Etiopiassa. Lähetystyöntekijät eivät aluksi osallistuneet näihin kokouksiin. Ensimmäisestä EEKK:n kokouksesta Nekemtessä mainitsee SEM:n lähetystyöntekijä, tri Erik Söderström: "…erilaiset evankeliset ryhmät koko Etiopiasta ovat saaneet kutsun lähettää valitut edustajansa sinne. Meitä lähetystyöntekijöitä ei ole sinne kutsuttu ja hyvä näin." Tri Söderström oli innostunut "Etiopian evankelisen kirkon" ajatuksesta, minkä hän ajatteli ilahduttavan myös Olle Erikssonia, joka oli perustanut Addis Abeban evankelisen seurakunnan. Mekane Yesus -ryhmät ja presbyteeriryhmät olivat edustettuina jokaisessa EEKK:n kokouksessa vuosina 1944–1963. KEK osallistui kokouksiin 1947, 1948, 1952, 1955 ja 1956. Wolamon kirkko osallistui kokoukseen vain kerran, vuonna 1955 lähettäen kokoukseen "tarkkailijan". SIM:n työyhteydessä oleva Gemu/Chenchan evankelinen kirkko osallistui kokoukseen 1952 ja 1955.³

Perustettiinko "Etiopian evankelinen kirkko" kirkoksi vai ei? Vastaus riippuu siitä, kuinka asia määritellään. Ensimmäinen EEKK Nekemtessä oli "…neuvottelu, jonka tarkoituksena oli perustaa yleinen evankelinen kirkko". Lähetystyöntekijät ovat olleet jälkikäteen epävarmoja siitä, millainen asema EEKK:lla oli. He pitivät kuitenkin tärkeänä, että ensimmäiset Wolleggassa 1952 vihityt papit saivat kirjallisesti vahvistetun tunnustuksen Etiopian evankeliselta kirkolta. Saeverås korostaa, että tunnustuksellisia eroja painotettiin yhä enemmän Etiopian evankelisen yhteyden kustannuksella. EEK ja evankeliset lähetysjärjestöt olivat joka tapauksessa kehittäneet samansuuntaisia pyrkimyksiä vuosina 1944–53. 1950-luvun puolivälistä alkaen alkoi havaita tunnustuskuntaisia eroja Etiopian evankelisten joukossa. Kuten aikaisemmin jo todettu, SIM:n lähetystyöntekijät yrittivät estää KEK:oa (1948) ja Wolamon kirkkoa osallistumasta EEKK:iin.4

C. EEKK:n ja KEK:n johtajien varhaiset yhteydet

KEK:n johtajien ja Addis Abeban evankelisen seurakunnan sekä EEKK:n välillä oli jo varhain yhteyksiä. Cotterellin mukaan Ato Emmanuel Gebre Selassie johti Addis Abebassa tammikuussa 1937 "erittäin hedelmällisen evankelioimiskampanjan", johon myös "SIM:n kristityt" osallistuivat. Yksi heistä lienee Ato Sabiro Wesero, joka tunnettiin yhtenä "Mr Duffin pojista". Kuten aiemmin todettu, hänet kastettiin Addis Abessa heinäkuussa1936. Heinäkuussa 1937 hänen tiedettiin osallistuneen yhdessä Ato Shigute Dadan kanssa SIM:n päämajan rakennustöihin. Addis Abeba ei ollut vielä 1930-luvulla mikään suurkaupunki. Luultavasti sekä Ato Sabiro että Ato Shigute tunsivat Ato Emmanuel Gebre Selassien jo 1936–37.

Addis Abeban evankelinen seurakunta oli ehkä ystävyysseurakunta, jossa KEK:n johtajat vierailivat. Mr Davisonin kirje vuodelta 1941 antaa ymmärtää, että "Clarence Duffin kaksi poikaa, nyt aikuisia, Sabiru ja Shigute, olivat joutuneet Kambatasta harhateille". Mr Davison kertoo ottaneensa heidät mukaan Yhdistyneen baptistilähetyksen jumalanpalvelukseen. Näyttää uskottavalta, että he niinä aikoina tapasivat muita Etiopian evankelisia kristittyjä, joiden kanssa he saattoivat keskustella amaraksi ja jotka saattoivat auttaa heitä yhteyksien luomisessa ja joutumasta harhateille. Sellainen paikka oli Etiopian evankelinen kirkko.

Ato Emmanuel Gebre Selassie mainitsee, että EEKK:n kaltaisia kokouksia oli pidetty jo kauan ennen kuin EEKK oli muodollisesti perustettu 1944. Ato Birrulla oli tapana käydä näissä kokouksissa "yhtenä SIM:n johtajana". Muita näissä yhteyksissä "mainittuja varhaisia johtajia olivat "Abba Gole ja Ato Shigute Sabore…" Ato Emmanuel tiettävästi tunsi Kambatan ja Wolamon herätyksen ainakin vuodesta 1942 alkaen. Hän tiedottaa kirjeessään tunnetulle SEM:n lähetystyöntekijälle Per Stjärnelle:

Herra on tehnyt verrattomia asioita Kambatassa, Wolamossa ja sen ympäristössä. Viiden viimeisen vuoden aikana tuhansia sieluja on pelastunut ja muutoksia on tapahtunut suuressa määrässä ihmisiä.

Ei tarvitse siis yllättyä, jos tapaa kolmannessa, itse asiassa Addis Abebassa pidetyssä EEKK:n kokouksessa, KEK:n edustajat Ato Shiguten, Abba Golen ja Ato Sabiron. Tämä oli myös ensimmäinen kokous, johon osallistuivat sekä Ato Emmanuel Gebre Selassie että Qes Badima Yalew. Kuten edellä on havaittu, KEK:n edustajat toivat EEKK:n esityslistalle 1947 kysymyksen uskonnonvapaudesta.

EEKK oli todistettavasti syntyperäisten etiopialaisten foorumi, jossa KEK.n johtajat saattoivat esittää ongelmiaan. Heidän siteensä EEKK:n johtajiin antoi heille rohkeutta toimia näin välittämättä SIM:n mielipiteestä. KEK:n johtajilla oli selvästi paikkansa Etiopian evankelisessa veljesseurassa 1940-luvulla. Tämä tulee jopa hieman humoristisesti esiin EEK:n pöytäkirjasta 1948. KEK:lle osoitettu kutsu osallistua EEKK:n Addis Abebassa pidettyyn kokoukseen tammikuussa 1948 ei ollut tavoittanut vastaanottajaansa "´tuntemattomista syistä". Koska Addis Abeba ei 1940-luvulla ollut mikään iso kaupunki, niin joku tiesi Abba Golen olevan kaupungissa, joten "tunnettiin tarpeelliseksi" kutsua hänet EEKK:iin.

Yhteenveto

Etiopian evankelisten kristittyjen keskuudessa kasvoi harras toive kristittyjen keskinäisestä ystävyydestä aikana, jolloin oli Etiopian ortodoksisen kirkon (EOK) tukemia Italian miehityksen aiheuttamia koetuksia. Etiopian evankeliset, joita tukevat lähetysjärjestöt erosivat toisistaan tunnustustaustaltaan, alkoivat jakaa sanaa ja toimittaa sakramentteja yhdessä siihen aikaan, kun heidän ulkomaiset "opettajansa" oli pakotettu poistumaan maasta. Yksi erinomainen ekumenian edustaja oli sokea pappi Gidada Solon. Ehkä tuntematta sen kummemmin sanan ekumenia merkitystä sitä harjoitettiin Etiopian evankelisten parissa niinkin varhain kuin 1940-luvulla.

Romantiikka ei johtanut Etiopian evankelisia yhteen, vaan julmat tosiasiat: italialaisten painostus, sivistyneiden johtajien ja pappien puute ja myöhemmin EOK:n vahvistunut kirkkopolitiikka. Kesäkuussa 1941 perustetusta Addis Abeban kotoperäisestä evankelisesta seurakunnasta tuli suojapaikka niille evankelisille kristityille, jotka elivät suurissa vaikeuksissa Etiopian periferiassa. Seurakunnan johtajien tarjoama merkittävä kotimainen verkosto oli ainutlaatuinen Etiopian evankelisten kristittyjen keskuudessa. Tästä verkostosta pääsivät hyötymään vähemmän vaikutusvaltaiset kristityt, jotka vierailivat Addis Abeban evankelisessa seurakunnassa välittämättä tunnustuksellisesta tai etnisestä taustasta.

Noin vuodesta 1941 alkaen alkoivat epäviralliset Etiopian evankelisten kokoontumiset Addis Abebassa. Näistä kokouksista kasvoi huomattava ekumeeninen foorumi, Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssi (EEKK). EEKK tarjosi ainutlaatuisen etiopialais-kansallisen kohtauspaikan, jossa evankeliset saattoivat tavata ilman niitä tukevien lähetysten tunnustuksellisia painotuseroja. EEKK:n kokoonnuttua Addis Abebassa Kambatan evankelinen kirkko (KEK) oli mukana kuudessa konferenssissa seitsemästä mahdollisesta vuosina 1947–57, vaikkei SIM tukenut kokoukseen osallistumista. Tästä voi päätellä Kambata/Hadijan periferiassa elävien KEK:n vanhinten siteistä keskellä Etiopiaan olevaan kumppaniin – EEKK:iin. Toisin kuin KEK, suurempi Wolamon kirkko vieraili EEKK:ssä vain yhden kerran ja silloinkin "tarkkailijana". KEK:n johtajien ja EEKK:n edustajien varhaiset suhteet ulottuvat niinkin kauas taaksepäin kuin vuosiin 1936–37. Ato Sabiro ja mahdollisesti myös Ato Shigute tunsivat Ato Emmanuel Gebre Selassien, joka oli johtanut evankelioimiskampanjan Addis Abebassa 1936. Mielenkiintoista havaita, että Ato Sabiro kastettiin Addis Abebassa juuri heinäkuussa 1936. Siteet Addis Abebassa olevien Etiopian evankelisen kirkon johtajiin lujittuivat EEKK:n aloittaessa toimintansa joulukuussa1944. Sekä Ato Shigute että Ato Sabiro osallistuivat ensimmäiseen EEK:n konferenssiin, joka pidettiin Addis Abebassa 1947.

Palaavat ulkomaalaiset lähetystyöntekijät pitivät enemmän kiinni tunnustuksellista rajoista kuin Etiopian evankeliset. Sen sijaan he sopivat "reviireistä", joita he pitivät omina alueinaan voidakseen soveltaa siellä tunnustuksellisia erityispiirteitään. Etiopian hallitus oli antanut yksilöllisesti eri lähetysjärjestöille luvan lähetystyöhön määrätyillä alueilla välittämättä lähetysten kohteliaisuussäännöistä. Valitettavasti eri lähetysjärjestöjen vahvistunut vaikutusvalta toi kasvavan ulkomaisen tunnustuksellisuuden EEKK:iin 1950-luvun puolivälistä alkaen.

¹ On syytä lyhyesti kuvata tätä tärkeää seurakuntaa:

1. 1904–1919 pastori Carl Cederqvist johti SEM:n työtä Addis Abebassa tarkoituksenaan uudistaa EOK:oa Peter Heylingin hengessä niin, että muodostetaan "evankelinen liitto". Cederqvist osti tontin läheltä Siddist Kiloa Addis Abebasta, missä hän jatkoi lääkintä- ja kasvatustyötään. Hän ei koskaan perustanut itsenäistä seurakuntaa.

2. SEM:iin liittyvän evankelisen seurakunnan perusti lokakuussa 1921 Cederqvistin seuraaja pastori Olle Eriksson. Ato Emmanuel Gebre Sellassien isä pastori Gebre Selassie Tesfa Gaber oli seurakunnan ensimmäinen syntyperäinen pappi 1922–1932. Ruotsalaiset lähetystyöntekijät näyttelivät tärkeää osaa tässä seurakunnassa. 1936 he joutuivat poistumaan maasta.

3. Italian miehityksen aikana valdolaispappi Bertinatti toimitti jumalanpalveluksia italiaksi pienessä protestanttikirkossa. Ato Emmanuel Gebre Selassien palattua 1940 aloitettiin amharankieliset jumalanpalvelukset.

4. Kesäkuussa 1941 Evankelinen – myös Addis Abeban seurakunnaksi - kutsuttu seurakunta itsenäistyi SEM:sta riippumattomaksi. Seurakunnan papiksi tuli pastori Badima Yalew. Ato Emmanuel Gebre Selassie oli seurakunnan merkittävä johtaja.

5. Vuonna 1950 otettiin käyttöön nimi Addis Abeba Mekane Yesus (AAMY). Sopivaan aikaan perustettiin Addis Abebaan muita seurakuntia, kuten Entotto, Gulele, Lideta, Urael, Mekanissa jne.

² Emmanuel Gebre Selassie väittää, että ensimmäiset vaatimattomat kokoukset pidettiin joka kolmas kuukausi Addis Abebassa, jossa niihin osallistuivat myös "SIM:n kristityt". Sitten kokousten väli piteni kuuteen kuukauteen ja viimein vuoteen. Luultavasti Ato Birru, Abba Gole, Ato Shigute ja Ato Sabiro olivat läsnä näissä epävirallisissa kokouksissa. Ato Emmanuel Gebre Selassie ja Qes Badima Yalew eivät kuitenkaan osallistuneet kahteen ensimmäiseen, Nekemtessä pidettyyn kokoukseen.

³ Saeverås antaa ymmärtää, että Wolamon kirkko oli edustettuna kokouksessa vuodesta 1947 eteenpäin. Tätä ei kuitenkaan ole todennettavissa EEKK:n pöytäkirjasta.

4 Gustav Arénin mukaan SIM ei vienyt KEK:lle kokouskutsua. Tri Fride Hylander väittää yhden lähetystyöntekijän torpedoineen Wolamon kirkon kutsumisen KEEK:n kokoukseen.

 

3. luku: Etiopialainen yhteistyökumppani

Johdanto

Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssin (EEKK) historia kuuluu oleellisesti Kambata/Hadijan seudun kirkkojen kehitykseen. Asianosaisena etiopialaisena kumppanina EEKK näytteli tärkeää roolia syntyperäisten etiopialaisten evankelisten kirkkojen hankkeiden tukemisessa. Se otti aktiivisesti osaa paikallisten ongelmien sovittelemisessa ja siitä johtuen antoi tukensa itsenäiselle Kambatan evankeliselle kirkolle 2 (KEK-2). Tässä luvussa tarkastellaan Etiopian evankelisten ekumeenista ilmapiiriä ja erityisesti sen vaikutuksia Kambata/Hadijan alueella Italian miehityksen jälkeen. Tutkimus sisältää EEKK:n pöytäkirjojen tarkastelua siinä määrin kuin ne koskevat suhdetta Kambatan evankeliseen kirkkoon (KEK).

B. Perinteinen lähetysekumenia

Joidenkin evankelisten lähetysjärjestöjen suhteista

Useiden evankelisten lähetysjärjestöjen lähetystyöntekijät ovat näytelleet vahvaa osaa Etiopiassa. Millaiset olivat niiden keskinäiset suhteet?

Yksi foorumi, missä lähetystyöntekijät tapasivat toisiansa, oli Addis Abebassa viikoittain kokoontuva rukouspiiri. Se oli tilanne, jossa harjoitettiin hartautta vuorovaikutuksessa toisten lähetystyöntekijöiden kanssa, mutta siellä ei keskusteltu lähetyksen toimintaperiaatteista. Nämä rukouspiirit aloitettiin jo vuonna 1921.

Syyskuussa 1943 perustettiin Etiopian lähetysjärjestöjen välinen neuvosto (ELN). Se oli Etiopiassa toimivien evankelisten lähetysjärjestöjen foorumi, jossa keskusteltiin kunkin lähetysjärjestön kohteliaisuusperiaatteista ja sopusointuisen yhteistyön edistämisestä. "Kohteliaisuusalueet" tarkoitti kohteita, jotka oli "korvamerkitty" joillekin lähetysjärjestöille eikä muilla ollut asiaa niille alueille. Niistä keskusteltiin ja tehtiin rajat selviksi ELN:n kokouksissa.

Etiopian hallitus ei virallisesti tunnustanut ELN:oa, mutta antoi yksittäiselle lähetysjärjestölle luvan lähetystyöhön sillä alueella, jossa se oli jo vaikuttamassa. Tämä teki ELN:n asemasta epäselvän. Neuvoston päätökset perustuivat jäsenten vastavuoroiseen yksimielisyyteen. Alusta lähtien neuvostoon kuuluivat American United Presbyterian Mission (AUPM – Amerikan yhdistynyt lähetys), Bible Churchmen’s Missionary Society (BCMS – Raamattu -kirkollisten lähetysseura), Society for Propagating the Gospel (SPG – Evankeliumin julistamisseura), Sudan Interior Mission (SIM – Sudanin sisämaalähetys) ja Swedish Evangelical Mission (SEM – ruotsalainen Isänmaansäätiö). Myöhemmin neuvostoon liittyivät Norwegian Lutheran Mission (NLM Norjan lähetysyhdistys), General Baptist Conference (Yleinen baptistikonferenssi) ja Mennonite Mission (Mennoniittalähetys), kun taas Seventh Day Adventists (SDA - Seitsemännen päivän adventistit) ja Swedsh Mission Bible True-Friends (SMBV – ruotsalainen Raamatulle uskolliset ystävät) jäivät neuvoston ulkopuolelle.

"Kohteliaisuussääntöjä" koskevat alueet oli evankelisille lähetysjärjestöille herkkä aihe. ELN:n jäsenet yrittivät kunnioittaa näitä kohteliaisuusperiaatteita. Niitä koskevista loukkauksista keskusteltiin. SIM ja NLM, joista jälkimmäinen on uusi tulokas Etiopiassa, pitivät aikamoisen neuvottelun vuonna 1949, kuinka jakaa reviirinsä Sidamossa ja Gamu Gofassa. ELN:n puheenjohtaja "vetosi osapuoliin, että ne kokoontuisivat päästäkseen sopuun ja välttääkseen enempiä päällekkäisyyksiä".

Mr Cotterellin mielestä SIM:n ja NLM:n suhteet olivat "johdonmukaisen hyvät". Toteamus on epämääräinen, jonka tarkoituksena on peittää todelliset jännitteet. SIM:n ja SEM:n suhteet vaihtelivat. Suhdetta rasitti oletus SIM:n pyrkimyksestä estää KEK:oa ja Wolamon kirkkoa osallistumasta EEKK:iin. SEM:n lähetystyöntekijät olivat myös tyytymättömiä SIM:n lähetystyöntekijöiden "kasteeseen liittyvästä propagandasta". He olivat valmiita lyömään kättä yhteistyön merkiksi presbyteerien kanssa "uudestikastajien nenän edessä". SIM:iin ja ELN:oon kuulumattoman SMBV:n suhde oli aika jännitteinen, kun SMBV aloitti tukea Ato Birrua Wolamossa. SIM piti Wolamoa omana alueenaan. SIM:n tiedetään ottaneen yhteyttä SMBV:iin 1951 ja 1953. SIM kysyi, mitä tekemistä SMBV:llä on Wolamossa. Luultavasti SIM oli myös yhteydessä Ato Birruun henkilökohtaisesti.

Joka tapauksessa Etiopian evankelisilla lähetysjärjestöillä oli siis foorumi, jossa kohdata ja kehittää järjestettyä ystävyyttä Italian miehityksen jälkeen. Mutta niiden välillä oli myös vakavia jännitteitä. Kuinka nämä jännitteet koettiin, sitä kuvaa lainaus EEKK:n pöytäkirjasta 1952 osanottajien valittaessa, että "…Sidamossa toimivien lähetysten erimielisyydet turmelevat evankelisen kirkon yhteyden".

Myös luterilaisten lähetysjärjestöjen kesken sekä Mekane Yesus -kirkkoon kuuluvien että sen ulkopuolella olevien ryhmien välillä oli jännitteitä. Näillä lähetysjärjestöillä oli oma fooruminsa, "Etiopian luterilaisten lähetysten komitea", joka piti ensimmäisen kokouksensa 31. joulukuuta 1951.

Tri Gustav Arén kuvaa lähetysjärjestöjen tilannetta hyvin:

Syyskuussa 1943 ne muodostivat Lähetystenvälisen Neuvoston edistääkseen kohteliaisuusperiaatteiden toteutumista keskuudessaan rajoittamalla joitakin toimialueitaan ja turvaamalla tunnustukselliset intressit. Etiopian evankelisella kirkolla oli vastakkaiset tavoitteet: etiopialaisten kansallinen yhteistyö ja uskonyhteys.

B. EEKK:n muodostaminen

Etiopian evankelisten kristittyjen keskinäinen solidaarisuus

Itsenäisenä maana Etiopia kehitti kansalaistensa yhteyttä puolustautumalla italialaisia maahantunkeutujia vastaan. Tätä voi kutsua etiopialaiseksi kansallistunnoksi. Eri etnisten ryhmien välillä oli kuitenkin jännitteitä ja taisteluja sekä ennen Italian miehitystä että sen jälkeen, mikä tekee kuvasta hieman monimutkaisen. Erityisesti Etelä-Etiopiassa amaroiden etuoikeuksien palautus aiheutti 1940-luvun alussa vastustusta. Niinpä vankileireissä ja vaikeissa olosuhteissa koetut ahdistukset loivat solidaarisuutta Etiopian evankelisten kristittyjen keskuudessa. Tunnustenvälisille eroille ei paljon pantu painoa. Tuskin sellaisista edes kuuli 1940-luvulla. Pääasiallinen huoli oli auttaa toisia etiopialaisina evankelisina kristittyinä yhteisiksi koetuissa vaikeuksissa. Jotkut aiemmat esimerkkitapaukset antoivat suuntaa sille, mitä oli odotettavissa.

Sokea Gidada Solon, jonka sanotaan kuulleen evankeliumin tri Lambielta, vihittiin AUPM:n presbyteeripapiksi helmikuun 24. päivänä 1939 Addis Abebassa. Palattuaan kotiinsa hän vietti luonnollisesti Pyhää ehtoollista yhdessä etiopialaisten kristittyjen kanssa SEM:n keskuksissa Nekemtessa ja Bojissa. Sama toistui Nekemtessa syyskuun 1. päivänä 1941, kun Qes Gidada ja pastori Mamo Chorka olivat vapautuneet Jimman vankilasta ja olivat palanneet kotiin Addis Abeban kautta.

Kun Ato Emmanuel Gebre Selassie oli palannut vankeudestaan vuoden 1940 alussa Mogadishusta, jossa evankelisia kokouksia oli pidetty vankileirillä, hän aloitti amarankieliset jumalanpalvelukset Addis Abebassa. Kesäkuussa 1941 perustettiin evankelinen seurakunta Addis Abebaan ja siitä tuli Addis Abebassa asuvien tai siellä vierailevien evankelisten kristittyjen tärkeä kohtauspaikka.¹

Ato Emmanuel kertoo: "Siihen aikaan evankelisten kristittyjen välillä ei ollut eroa. Ennen lähetysjärjestöjen paluuta me ja harvat muut kristityt olimme yhtä."

Pastori Badima Yalew, Ato Emmanuel Gebre Selassie, Ato Emmanuel Abraham ynnä muut olivat henkilöitä, joilla oli monipuolisia kontakteja Heidän ansiostaan Addis Abeban seurakunnasta tuli vaikutusvaltainen, eikä vain sanan hengellisessä merkityksessä. Ato Emmanuel Abrahamin palattua Etiopian Lontoon-suurlähetystöstä heinäkuussa1943 Ato Emmanuel Gebre Selassie esitteli hänet seurakunnalle. He olivat toisilleen tuttuja jo kouluajoistaan alkaen Tafari Makonnen -koulusta.

Vuonna 1944 Ato Emmanuel Abrahamista tuli evankelisen seurakunnan presidentti. Hän onnistui jatkamaan Etiopian hallituksen palveluksessa seuraavat 30 vuotta (!), tehden työtä sekä suurlähettiläänä että ministerinä. Ministeri- ja muista työtovereista mainittakoon mm. Ato Blatta Dawit ja Haddis Alemayu. Nämä molemmat toimivat Etiopian hallituksen ministereinä ja osallistuivat Addis Abeban evankelisen seurakunnan jumalanpalveluksiin.

Ato Emmanuel Gebre Selassie oli toiminut opettajana Entotton koulussa yhdessä Ato Abebe Rettan kanssa, joka toimi monta kertaa eri alojen ministerinä. Ato Abebe tunsi luonnollisesti Ato Emmanuel Abrahamin hyvin yhteisistä vuosistaan Etiopian Lontoon suurlähetystössä. Mielenkiintoista sekin, että Ato Emmanuel Gebre Selassie oli opiskellut Glasgowin Evankelisessa raamattuinstituutissa 1932–34, samassa paikassa, jossa oli opiskellut myös Shoan provinssin kuvernööri-kenraali Asrate Kassa.

On relevanttia väittää, että Addis Abeban evankelinen seurakunta loi ainutlaatuisen, syntyperäisten etiopialaisten verkoston, johon kaikki evankeliset kristityt ympäri Etiopiaa saattoivat pitää yhteyttä. Tämä näkökohta tulee esille EEKK:n pöytäkirjassa vuodelta 1947, jolloin KEK:n ilmoitetaan anoneen apua konferenssilta uskonnonvapauden saamiseksi provinssissa. EEKK "päätti pyytää Addis Abeban evankelista seurakuntaa nimittämään henkilö, joka veisi vaikeudet keisarin tietoon". Tämä tapahtuma kuvaa tyypillisesti Addis Abeban evankelisen seurakunnan osaa Italian miehityksen jälkeisinä vuosina.

EEKK:n merkittävä ekumeeninen aloite

Selkein merkki Etiopian evankelisten kristittyjen etiopialaisesta kansallistunteesta olivat vuosittain järjestettävät Etiopian evankelisten kirkkojen (EEKK) konferenssit vuosina 1944–63. Konferenssissa eri puolilta maata tulevat etiopialaiset tapasivat ilman riippuvuutta tunnustuskuntataustaisiin ulkomaisiin lähetysjärjestöihin. EEKK kokoontui Addis Abebassa tai Länsi-Etiopiassa. Kaksi ensimmäistä EEK:n konferenssia pidettiin Nekemtessä, joulukuussa 1944 ja tammikuussa 1946. Muut EEKK:n konferenssit pidettiin Addis Abebassa 1947–49, 1952 ja 1955–63.²

Näihin konferensseihin johtanut aloite oli puhtaasti etiopialainen. Kokouskutsu oli lähetetty kaikille evankelisille ryhmille Etiopiassa. Lähetystyöntekijät eivät aluksi osallistuneet näihin kokouksiin. Ensimmäisestä EEKK:n kokouksesta Nekemtessä mainitsee SEM:n lähetystyöntekijä tri Erik Söderström: "…erilaiset evankeliset ryhmät koko Etiopiasta ovat saaneet kutsun lähettää valitut edustajansa sinne. Meitä lähetystyöntekijöitä ei ole sinne kutsuttu ja hyvä näin." Tri Söderström oli innostunut "Etiopian evankelisen kirkon" ajatuksesta, minkä hän ajatteli ilahduttavan myös Olle Erikssonia, joka oli perustanut Addis Abeban evankelisen seurakunnan. Mekane Yesus -ryhmät ja presbyteeriryhmät olivat edustettuina jokaisessa EEKK:n kokouksessa vuosina 1944–1963. KEK osallistui kokouksiin 1947, 1948, 1952, 1955 ja 1956. Wolamon kirkko osallistui kokoukseen vain kerran, vuonna 1955 lähettäen kokoukseen "tarkkailijan". SIM:n työyhteydessä oleva Gemu/Chenchan evankelinen kirkko osallistui kokoukseen 1952 ja 1955.³

Perustettiinko "Etiopian evankelinen kirkko" kirkoksi vai ei? Vastaus riippuu siitä, kuinka asia määritellään. Ensimmäinen EEKK Nekemtessä oli "…neuvottelu, jonka tarkoituksena oli perustaa yleinen evankelinen kirkko". Lähetystyöntekijät ovat olleet jälkikäteen epävarmoja siitä, millainen asema EEKK:lla oli. He pitivät kuitenkin tärkeänä, että ensimmäiset Wollegassa 1952 vihityt papit saivat kirjallisesti vahvistetun tunnustuksen Etiopian evankeliselta kirkolta. Saeverås korostaa, että tunnustuksellisia eroja painotettiin yhä enemmän Etiopian evankelisen yhteyden kustannuksella. EEK ja evankeliset lähetysjärjestöt olivat joka tapauksessa kehittäneet samansuuntaisia pyrkimyksiä vuosina 1944 - 53. 1950-luvun puolivälistä alkaen alkoi havaita tunnustuskuntaisia eroja Etiopian evankelisten joukossa. Kuten aikaisemmin jo todettu, SIM:n lähetystyöntekijät yrittivät estää KEK:oa (1948) ja Wolamon kirkkoa osallistumasta EEKK:iin.4

C. EEKK:n ja KEK:n johtajien varhaiset yhteydet

KEK:n johtajien ja Addis Abeban evankelisen seurakunnan sekä EEKK:n välillä oli jo varhain yhteyksiä. Cotterellin mukaan Ato Emmanuel Gebre Selassie johti Addis Abebassa tammikuussa 1937 "erittäin hedelmällisen evankelioimiskampanjan", johon myös "SIM:n kristityt" osallistuivat. Yksi heistä lienee Ato Sabiro Wesero, joka tunnettiin yhtenä "Mr Duffin pojista". Kuten aiemmin todettu, hänet kastettiin Addis Abessa heinäkuussa1936. Heinäkuussa 1937 hänen tiedettiin osallistuneen yhdessä Ato Shigute Dadan kanssa SIM:n päämajan rakennustöihin. Addis Abeba ei ollut vielä 1930-luvulla mikään suurkaupunki. Luultavasti sekä Ato Sabiro että Ato Shigute tunsivat Ato Emmanuel Gebre Selassien jo 1936–37.

Addis Abeban evankelinen seurakunta oli ehkä ystävyysseurakunta, jossa KEK:n johtajat vierailivat. Mr Davisonin kirje vuodelta 1941 antaa ymmärtää, että "Clarence Duffin kaksi poikaa, nyt aikuisia, Sabiru ja Shigute, olivat joutuneet Kambatasta harhateille". Mr Davison kertoo ottaneensa heidät mukaan Yhdistyneen baptistilähetyksen jumalanpalvelukseen. Näyttää uskottavalta, että he niinä aikoina tapasivat muita Etiopian evankelisia kristittyjä, joiden kanssa he saattoivat keskustella amaraksi ja jotka saattoivat auttaa heitä yhteyksien luomisessa ja joutumasta harhateille. Sellainen paikka oli Etiopian evankelinen kirkko.

Ato Emmanuel Gebre Selassie mainitsee, että EEKK:n kaltaisia kokouksia oli pidetty jo kauan ennen kuin EEKK oli muodollisesti perustettu 1944. Ato Birrulla oli tapana käydä näissä kokouksissa "yhtenä SIM:n johtajana". Muita näissä yhteyksissä "mainittuja varhaisia johtajia olivat "Abba Gole ja Ato Shigute Sabore…" Ato Emmanuel tiettävästi tunsi Kambatan ja Wolamon herätyksen ainakin vuodesta 1942 alkaen. Hän tiedottaa kirjeessään tunnetulle SEM:n lähetystyöntekijälle Per Stjärnelle:

Herra on tehnyt verrattomia asioita Kambatassa, Wolamossa ja sen ympäristössä. Viiden viimeisen vuoden aikana tuhansia sieluja on pelastunut ja muutoksia on tapahtunut suuressa määrässä ihmisiä.

Ei tarvitse siis yllättyä, jos tapaa kolmannessa, itse asiassa Addis Abebassa pidetyssä EEKK:n kokouksessa, KEK:n edustajat Ato Shiguten, Abba Golen ja Ato Sabiron. Tämä oli myös ensimmäinen kokous, johon osallistuivat sekä Ato Emmanuel Gebre Selassie että Qes Badima Yalew. Kuten edellä on havaittu, KEK:n edustajat toivat EEKK:n esityslistalle 1947 kysymyksen uskonnonvapaudesta.

EEKK oli todistettavasti syntyperäisten etiopialaisten foorumi, jossa KEK.n johtajat saattoivat esittää ongelmiaan. Heidän siteensä EEKK:n johtajiin antoi heille rohkeutta toimia näin välittämättä SIM:n mielipiteestä. KEK:n johtajilla oli selvästi paikkansa Etiopian evankelisessa veljesseurassa 1940-luvulla. Tämä tulee jopa hieman humoristisesti esiin EEK:n pöytäkirjasta 1948. KEK:lle osoitettu kutsu osallistua EEKK:n Addis Abebassa pidettyyn kokoukseen tammikuussa 1948 ei ollut tavoittanut vastaanottajaansa "´tuntemattomista syistä". Koska Addis Abeba ei 1940-luvulla ollut mikään iso kaupunki, niin joku tiesi Abba Golen olevan kaupungissa, joten "tunnettiin tarpeelliseksi" kutsua hänet EEKK:iin.

Yhteenveto

Etiopian evankelisten kristittyjen keskuudessa kasvoi harras toive kristittyjen keskinäisestä ystävyydestä aikana, jolloin oli Etiopian ortodoksisen kirkon (EOK) tukemia Italian miehityksen aiheuttamia koetuksia. Etiopian evankeliset, joita tukevat lähetysjärjestöt erosivat toisistaan tunnustustaustaltaan, alkoivat jakaa sanaa ja toimittaa sakramentteja yhdessä siihen aikaan, kun heidän ulkomaiset "opettajansa" oli pakotettu poistumaan maasta. Yksi erinomainen ekumenian edustaja oli sokea pappi Gidada Solon. Ehkä tuntematta sen kummemmin sanan ekumenia merkitystä sitä harjoitettiin Etiopian evankelisten parissa niinkin varhain kuin 1940-luvulla.

Romantiikka ei johtanut Etiopian evankelisia yhteen, vaan julmat tosiasiat: italialaisten painostus, sivistyneiden johtajien ja pappien puute ja myöhemmin EOK:n vahvistunut kirkkopolitiikka. Kesäkuussa 1941 perustetusta Addis Abeban kotoperäisestä evankelisesta seurakunnasta tuli suojapaikka niille evankelisille kristityille, jotka elivät suurissa vaikeuksissa Etiopian periferiassa. Seurakunnan johtajien tarjoama merkittävä kotimainen verkosto oli ainutlaatuinen Etiopian evankelisten kristittyjen keskuudessa. Tästä verkostosta pääsivät hyötymään vähemmän vaikutusvaltaiset kristityt, jotka vierailivat Addis Abeban evankelisessa seurakunnassa välittämättä tunnustuksellisesta tai etnisestä taustasta.

Noin vuodesta 1941 alkaen alkoivat epäviralliset Etiopian evankelisten kokoontumiset Addis Abebassa. Näistä kokouksista kasvoi huomattava ekumeeninen foorumi, Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssi (EEKK). EEKK tarjosi ainutlaatuisen etiopialaiskansallisen kohtauspaikan, jossa evankeliset saattoivat tavata ilman niitä tukevien lähetysten tunnustuksellisia painotuseroja. EEKK:n kokoonnuttua Addis Abebassa Kambatan evankelinen kirkko (KEK) oli mukana kuudessa konferenssissa seitsemästä mahdollisesta vuosina 1947–57, vaikkei SIM tukenut kokoukseen osallistumista. Tästä voi päätellä Kambata/Hadijan periferiassa elävien KEK:n vanhinten siteistä keskellä Etiopiaan olevaan kumppaniin – EEKK:iin. Toisin kuin KEK, suurempi Wolamon kirkko vieraili EEKK:ssä vain yhden kerran ja silloinkin "tarkkailijana". KEK:n johtajien ja EEKK:n edustajien varhaiset suhteet ulottuvat niinkin kauas taaksepäin kuin vuosiin 1936–37. Ato Sabiro ja mahdollisesti myös Ato Shigute tunsivat Ato Emmanuel Gebre Selassien, joka oli johtanut evankelioimiskampanjan Addis Abebassa 1936. Mielenkiintoista havaita, että Ato Sabiro kastettiin Addis Abebassa juuri heinäkuussa 1936. Siteet Addis Abebassa olevien Etiopian evankelisen kirkon johtajiin lujittuivat EEKK:n aloittaessa toimintansa joulukuussa1944. Sekä Ato Shigute että Ato Sabiro osallistuivat ensimmäiseen EEK:n konferenssiin, joka pidettiin Addis Abebassa 1947.

Palaavat ulkomaalaiset lähetystyöntekijät pitivät enemmän kiinni tunnustuksellista rajoista kuin Etiopian evankeliset. Sen sijaan he sopivat "reviireistä", joita he pitivät omina alueinaan voidakseen soveltaa siellä tunnustuksellisia erityispiirteitään. Etiopian hallitus oli antanut yksilöllisesti eri lähetysjärjestöille luvan lähetystyöhön määrätyillä alueilla välittämättä lähetysten kohteliaisuussäännöistä. Valitettavasti eri lähetysjärjestöjen vahvistunut vaikutusvalta toi kasvavan ulkomaisen tunnustuksellisuuden EEKK:iin 1950-luvun puolivälistä alkaen.

¹ On syytä lyhyesti kuvata tätä tärkeää seurakuntaa:

1. 1904–1919 pastori Carl Cederqvist johti SEM:n työtä Addis Abebassa tarkoituksenaan uudistaa EOK:oa Peter Heylingin hengessä niin, että muodostetaan "evankelinen liitto". Cederqvist osti tontin läheltä Siddist Kiloa Addis Abebasta, missä hän jatkoi lääkintä- ja kasvatustyötään. Hän ei koskaan perustanut itsenäistä seurakuntaa.

2. SEM:iin liittyvän evankelisen seurakunnan perusti lokakuussa 1921 Cederqvistin seuraaja pastori Olle Eriksson. Ato Emmanuel Gebre Sellassien isä pastori Gebre Selassie Tesfa Gaber oli seurakunnan ensimmäinen syntyperäinen pappi 1922–1932. Ruotsalaiset lähetystyöntekijät näyttelivät tärkeää osaa tässä seurakunnassa. 1936 he joutuivat poistumaan maasta.

3. Italian miehityksen aikana valdolaispappi Bertinatti toimitti jumalanpalveluksia italiaksi pienessä protestanttikirkossa. Ato Emmanuel Gebre Selassien palattua 1940 aloitettiin amharankieliset jumalanpalvelukset.

4. Kesäkuussa 1941 Evankelinen – myös Addis Abeban seurakunnaksi - kutsuttu seurakunta itsenäistyi SEM:sta riippumattomaksi. Seurakunnan papiksi tuli pastori Badima Yalew. Ato Emmanuel Gebre Selassie oli seurakunnan merkittävä johtaja.

5. Vuonna 1950 otettiin käyttöön nimi Addis Abeba Mekane Yesus (AAMY). Sopivaan aikaan perustettiin Addis Abebaan muita seurakuntia, kuten Entotto, Gulele, Lideta, Urael, Mekanissa jne.

² Emmanuel Gebre Selassie väittää, että ensimmäiset vaatimattomat kokoukset pidettiin joka kolmas kuukausi Addis Abebassa, jossa niihin osallistuivat myös "SIM:n kristityt". Sitten kokousten väli piteni kuuteen kuukauteen ja viimein vuoteen. Luultavasti Ato Birru, Abba Gole, Ato Shigute ja Ato Sabiro olivat läsnä näissä epävirallisissa kokouksissa. Ato Emmanuel Gebre Selassie ja Qes Badima Yalew eivät kuitenkaan osallistuneet kahteen ensimmäiseen, Nekemtessä pidettyyn kokoukseen.

³ Saeverås antaa ymmärtää, että Wolamon kirkko oli edustettuna kokouksessa vuodesta 1947 eteenpäin. Tätä ei kuitenkaan ole todennettavissa EEKK:n pöytäkirjasta.

4 Gustav Arénin mukaan SIM ei vienyt KEK:lle kokouskutsua. Tri Fride Hylander väittää yhden lähetystyöntekijän torpedoineen Wolamon kirkon kutsumisen KEEK:n kokoukseen.

4. luku: KEK 2:n muodostaminen

Johdanto

Edellisessä luvussa tuli esille, mikä vaikutus SIM:n lähetystyöntekijöiden paluulla Italian miehityksen jälkeen oli Kambatan evankeliselle kirkolle (KEK). Eivät läheskään kaikki paikalliset kristityt olleet tyytyväisiä uusiin sääntöihin, joita lähetystyöntekijät esittivät. Syntyi jännitteitä, joiden seurauksena tapahtui hajaannus ja niin muodostui Kambatan evankelinen kirkko 2 (KEK-2), johon nyt kiinnitetään huomio. Paikallisessa kirkkohistoriassa tämä kehitys ei jäänyt huomiota vaille. Seuraavassa tarkastellaan niitä tekijöitä, joiden innostamina muutamat KEK:n johtajat päättivät ottaa pesäeron ja muodostaa uuden kirkon. Staffan Grenstedt tuo esiin oman arvionsa harkitusti tukeutumatta KEK:n paikalliseen historiankirjoittajaan Ato Tamru Abamoon.

A. KEK vuonna 1951

SIM:n toimenpiteet 1951

Vuonna 1951 SIM oli ollut hyvin juurtunut Hosainan ympäristöön jo viiden vuoden ajan, mutta sen suhde KEK:oon vei kehitystä taaksepäin. Johtava lähetystyöntekijä Hosainassa oli pastori Couser, joka oli hankkinut hyvät yhteydet KEK:n johtaviin vanhimpiin. Lähetystyöntekijät olivat nähneet vaivaa tukeakseen KEK:n pyrkimystä uskonnonvapauden vahvistamiseksi. Kuten aiemmin todettu, tilanne parani tässä suhteessa jonkin verran vuonna 1950, mutta vain väliaikaisesti. KEK:n työn keskus oli vuonna 1951 lähellä Hosainaa, Bobichossa. Kirkkojärjestys, jonka johdossa olivat vanhimmat ja "seitsemät" teki yhteydenpidon KEK:n keskuksen ja periferiassa olevien seurakuntien välillä mahdolliseksi myös vaikeina aikoina. KEK:oon kuului noin 133 seurakuntaa vuonna 1951.¹ Arvio perustuu EEKK:n vanhimpiin lähteisiin. Jos jäsenmääräksi lasketaan 100 jäsentä per seurakunta, niin kirkkoon kuului noin 13 300 jäsentä. Aluksi kirkkoon kuului etupäässä hadijoita, mutta pikku hiljaa vaikutus ulottui myös kambatoihin. Vuonna 1950 suurin osa KEK:n jäsenistä oli vielä hadijoita, mutta kambatalaisten lukumäärä oli kasvussa. SIM:n lähetystyöntekijöiden paluun jälkeen, vuoden 1940 alusta vuoteen 1951, KEK:ssa havaittavaa muutosta kuvaavat vuonna 1961 KEK-2:ta tutkineiden EECMY -ryhmän sanat:

…SIM:n lähetystyöntekijät ovat aloittaneet työn lähistön seurakuntien avulla organisoimalla Kambatan seurakunnista yhden ruumiin.

Nämä muutokset ja "uudeksi opetukseksi" kutsuttu toiminta sisälsivät välirikon ja tulevan hajaannuksen siemenet.

KEK:n johtajat vuonna 1951

Vuoteen 1951 asti KEK:n hallitsevia johtajia olivat Abba Gole, Ato Shigute ja Ato Sabiro – kaikki hadijoita. Abba Gole näyttää olleen KEK:n vaikutusvaltaisin johtaja ja hänen sukulaisensa Ato Shigute ja Ato Sabiro olivat edelleen KEK:n edustajia EEKK:ssa Addis Abebassa. Tähän aikaan nämä kolme miestä olivat ilmeisesti KEK:n "johtavien vanhimpien" paikallinen ydinjoukko. Myös Ato Abebe Bushero oli merkittävä johtaja, hänkin hadija. Niinkin myöhään kuin 1949 hänet lähetettiin keisarin luo tehtävänään hankkia uskonnonvapaus KEK:lle. Ato Abebe oli ilmeisesti vahva ja puhetaitoinen henkilö. KEK:n "diakonina" hänellä oli arvovaltaa mielipiteidensä esille tuomiseen. Hän arvosteli voimakkaasti kirkon hallinnon keskittämistä Hosainaan ja muutamien siellä toimivien johtavien vanhimpien rahojen valvontaa.

B. Jakaantuminen 1951 ja sen seuraukset

KEK:n jakautuminen

EEKK:n kokouksessa tammikuussa 1952 Addis Abebassa KEK:n vanhimmat Ato Shigute, Ato Sabiro ja Qes Kalbero Wayero² syyttivät erästä "entistä johtajaa" seurakuntien jakamisesta ja eripuran sekä ongelmien synnyttämisestä KEK.ssa. Seitsemäntoista seurakuntaa sadasta oli tiedonannon mukaan seurannut tätä johtajaa. Syytetty johtaja oli itse asiassa Ato Abebe Bushero. Hajaannus ärsytti selvästi KEK:n vanhimpia. Ato Abebe oli yksi KEK:n uranuurtajia. Kuten edellä todettu, hänet kastettiin yhdessä Abba Golen kanssa vuonna 1937. Häntä pidettiin yhtenä KEK:n johtavista vanhimmista. Hänelle oli annettu paljon valtaa. Melko lyhyessä ajassa, vuosina 1950–1951, hän oli saanut kannatusta 17 KEK:n seurakunnasta, jotka nousivat vastustamaan niitä 117 seurakuntaa, joita luultavasti tukivat paikalliset SIM:n lähetystyöntekijät. Siis melkein 13 % KEK:n seurakunnista antoi tukensa Ato Abeben itsenäiselle linjalle 1951.³

Konfliktin syyt

KEK:n konfliktiin oli varmaan monta syytä. Ato Tamru esittää ainakin kolme asiaan vaikuttanutta tekijää. Ensiksi: yritys "organisoida Kambatan seurakunnat yhdeksi ruumiiksi" oli sinänsä ongelmallinen tehtävä. Koska KEK kasvoi jatkuvasti, piti valita uusia johtajia uusiin "seitsemiin". Toistuva valintaprosessi oli väärinkäsitysten ja epäluulojen kasvualusta KEK:n osapuolille, jotka koostuivat monimutkaisesta etnisestä rakenteesta.

Toinen tärkeä tekijä konfliktissa oli KEK:n johtopaikan siirto Dubanchosta (Lemuun kuuluva seurakunta) Hosainaan/Bobichoon. Vallan keskitystä monimutkaisti SIM:n lähetystyöntekijöiden paluu ja KEK:n jatkuva kasvu. Oli aikamoinen saavutus siirtää syntyperäisten etiopialaisten johtama KEK Dubanchosta 1940-luvun alussa. Lähetystyöntekijöiden palattua 1946 ja tuodessa mukanaan uusia voimavaroja muutamien vanhimpien johtoasema kuitenkin kyseenalaistettiin. Jakautumisen aiheuttaneen ryhmän yksi syytös oli: "…että neljä veteraanivanhinta otti liikaa valtaa itselleen."

Tässä yhteydessä olisi pitänyt mainita KEK:n seurakunnista evankelioimistyötä varten kootun rahan käsittely. Raha tuotiin Bobichoon ja sitä hallinnoivat johtavat vanhimmat. Ato Abebe ja muutamat "diakoni"-kumppanit kyseenalaistivat ehdottomasti tämän tavan. Sen sijaan he suosittelivat, että kukin "seitsemän" keräisi, valvoisi ja jakaisi rahan itsenäisesti. Kun ajatus esitettiin johtaville vanhemmille, se aiheutti paljon keskustelua. Asia koski jokaista "seitsemää", kaikkia seurakuntia ja jokaista riviseurakuntalaista. Vanha johtajuusrakenne, jossa vain harvat johtavat vanhemmat ovat vallassa, kyseenalaistettiin. Ato Abebe Bushero johti oppositiota, joka päätti pistää kokonaan uusiksi rahojenkäsittelyprosessin.4

Kolmas konfliktin tekijä oli uusien aatteiden ja uuden opetuksen tiedonvälitys Hosainasta "seitsemiin". Tätä ongelmaa ei KEK/SIM ollut selvästi määritellyt. Ongelmat syntyivät siitä, etteivät tavalliset seurakuntalaiset ymmärtäneet tai hyväksyneet uutta opetusta sen kohdatessaan. Näin oli asianlaita silloin, kun KEK:n vanhimmat alkoivat julistaa uusia eettisiä sääntöjä. vuosina 1950–51. Uusista säännöistä nousi voimakkaimmin esille perinteisen borde-juoman juontikielto. Juoma symboloi syntyperäisen etiopialaisen kulttuurin jäävuoren huippua.5 KEK:n vanhimmat syyttivät Ato Abebea vuoden 1952 EEKK:ssa:

…seurakuntalaisten johtajana, joka ei pysty luopumaan sen vanhan ajan pahoista tavoista ja tottumuksista, jotka vallitsivat ennen uskoa…6

Hajaannuksen pääsyy oli yhteentörmäys vanhojen tapojen ja Kambata/Hadija -seudun perinteiden sekä joidenkin KEK/SIM:n vanhimpien julistamat tiukat säännöt. Nämä säännöt löytyvät kaikista lähteistä ja niihin viitataan hajaannuksen pääsyynä. Koska vanhimmat näyttävät levittäneen uudet säännöt tehokkaasti ja niiden rikkomisesta seurasi rangaistus, tavalliset ihmiset eivät voineet olla reagoimatta voimakkaasti. Myös SIM:ia lähellä oleva kertoja Tamru kuvaa alkoholin juomakieltoa uutena, vuosina 1951–52 alkaneena opetuksena.7 On sanottu, että KEK:n opetukselle noina aikoina oli luonteenomaisempaa "korostaa käyttäytymistapoja kuin evankeliumin ymmärtämistä." Uudet säännöt ja erityisesti borden juomiskielto antoi sytykettä tyytymättömyyteen KEK:n laajan kenttäväen keskuudessa.

Vielä mainitsematta jäänyt eripuran syy oli häilyvä opetus lapsikasteesta, mikä johtui kommunikaatiokatkoksesta. Koska KEK-2 harjoitti upotuskastetta vielä 1954, sen opetusta saattoi pitää sekavana, mutta tämä argumentti on huonosti sovitettavissa konfliktin syyksi vuonna 1951. Erilaiset kastekäytännöt näyttävät olleen käytössä rinnakkain KEK-2:ssa. Vakuuttava argumentti varhaisen KEK:n lapsikastekäynnön puolesta on Abba Golen sanat:

"…oli aika, jolloin he tapasivat kastaa lapsensa, mutta nyt on tullut sääntö, että kastetaan vain Jeesuksen Kristukseen uskovat, kun nämä itse pyytävät kastetta."

Tämä toteamuksen on esittänyt KEK:n huomattava varhainen johtaja Abba Gole vuonna 1960. Tämän todistaa SIM:n lähetystyöntekijä Hodges. KEK:n käytäntönä on siis alussa ollut lapsikaste. Toisaalta voi olla niin, että KEK-2:n johtajat ovat halunneet korostaa erimielisyyden syynä KEK:n ja KEK-2:n välillä mieluummin juomatapoja kuin kastetta. "Luterilaisten" tukea haettaessa on taktisesta syystä ollut houkuttelevaa kuitenkin pitää jälkimmäistä asiaa eripuraisuuden aiheena.

Oikea johtopäätös näyttää olevan, ettei kastekysymystä voi pitää erimielisyyden keskeisenä aiheuttajana. KEK:n kasteopetus lienee vahvistettu vähintään vuodesta 1946 alkaen. Siitä oli tuleva houkutteleva argumentti KEK-2:lle keskustelunaiheena EEKK:ssa.8 Etnisiä syitä ei voine pitää päällimmäisinä konfliktin syinä. 1950-luvun alussa KEK oli lujasti juurtunut alueen erilaisiin etnisiin ryhmiin. Hajaannus ei tapahtunut etnisten ryhmien välillä, vaan niiden sisällä, vaikkakin hadijoiden keskuudessa KEK oli voimakkaampi. Mistä uudet eettiset säännöt ja varsinkin pidättäytyminen borden juomisesta mahtoi saada alkunsa? Tämä opetus ei kuulunut KEK:oon aikana, jolloin lähetystyöntekijät eivät olleet vielä palanneet. Koska opetus juomisesta oli tärkeä osa SIM:n eettistä opetusta, lähetystyöntekijät näyttävät sysänneen aiheen esille. Kun KEK:n vanhimmat oli vähitellen mukautettu uuteen eettisen ajatteluun, he alkoivat muovata niitä säännöiksi. Kirkkokurin kohteiksi joutuneet kristityt protestoivat uutta käytäntöä.

Kun vahva Ato Abebe Bushero ja hänen diakonitoverinsa haastoivat KEK:n vanhimmat epäsuositusta rahojen keräämisestä Bobichoon, he saivat vahvaa kannatusta. Moraalisen käyttäytymisen uudet säännöt olivat muutamille liikaa. Säännöt kerta kaikkiaan törmäsivät liian voimakkaasti paikalliseen Kambatan/Hadijan tapakulttuuriin. Edellä mainitut kolme tekijää sattuivat samaan aikaan ja loivat perustan Ato Abeben oppositioryhmälle. Tärkein oli kolmas tekijä: tiedon kulun puute koskien uusien eettisten sääntöjen julistamista. Tavalliset ihmiset eivät ymmärtäneet uusia sääntöjä. Ato Abeben esittämä haaste Bobichon johtajille ja vallan sekä rahan keskittäminen sinne osuivat samaan aikaan uusien sääntöjen vastustamisen kanssa ja niin oppositioryhmästä tuli vahva ja suosittu vaihtoehto. Tässä oli tilaisuus pitää kiinni perinteistä ja säilyttää rahan valvonta paikallisessa valvonnassa. Koska hajaannuksen aiheuttanutta ryhmää johti hyvin tunnettu Ato Abebe Bushero, haaste oli todellinen. Se oli haaste sekä KEK:n johtaville vanhemmille että SIM:n johtajille, jotka olivat kaiken takana. Ato Abeben johtama 17 seurakunnan joukko muodosti KEK-2:n ytimen. Kysymys oli todellisesta uhasta KEK:n yhtenäisyydelle.

C. Välitysyrityksiä

SIM yrittää ratkaista ongelmaa

SIM yritti ratkaista ongelmaa, mutta ilman suurta menestystä. KEK:n keskittäminen Bobichoon ja uudet säännöt olivat osa SIM:n kirkkopolitiikkaa ja opetusta. Paikalliset SIM:n lähetystyöntekijät pastori Couserin johdolla olivat luultavasti liian paljon neljän veteraanivanhimman puolella. Itse asiassa pastori Couser itse oli yksi vanhimmista vuonna 1951. Koska hän itse oli asianosainen, hän ei voinut ratkaista ongelmaa. SIM:n pääjohtaja Playfair teki vakavan sovitteluyrityksen 1951. Hän yritti käyttää kaiken tarmonsa konfliktin ratkaisemiseen. Mutta ilmeisesti hän epäonnistui. EEKK:n pöytäkirja tammikuulta 1952 toteaa: "Sudanin Sisämaalähetys yritti sovitella konfliktia, kunnes he uupuivat." Ato Abeben ryhmä ei nähtävästi ollut tyytyväinen SIM:n sovitteluyrityksiin. Päinvastoin, hänen joukkonsa näki SIM:n syyllisenä konfliktiin. He protestoivat oman kulttuurinsa kunnioittamisen ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Tarvittiin jotain kotoperäistä ratkaisua sovinnon löytämiseksi eikä SIM:n pääjohtajaa "kirjallisine tuomioineen".

KEK:n vanhimmat pyytävät EEKK:ia sovittelijaksi

KEK osallistui EEKK:iin kolmatta kertaa tammikuussa 1952 Addis Abebassa.9 KEK:n vanhimmat toivat asiansa kokouksen esityslistaan pyytäen neuvoa sen konfliktin ratkaisemiseksi, jonka Ato Abebe Bushero oli aikaansaanut. Vanhimmat pyysivät EEKK:ia:"…auttakaa meidät sovintoon tai tehkää hengellinen tuomio!" Kuten aiemmin on todettu, KEK:n vanhimmat olivat tottuneet kääntymään EEKK:n ja AAMY:n vanhimpien puoleen pyytääkseen apua ja neuvoja. EEKK näytti luonnolliselta syntyperäisten etiopialaisten päätösfoorumilta. Perustellusti voi olettaa KEK:n vanhimpien pitävän EEKK:n edustajia taitavampina kotimaisten ongelmien sovittelijoina kuin ulkomaalaiset lähetystyöntekijät. Niinpä he lähestyivät EEKK:ia esityksineen. On myös mahdollista, että Ato Abebe oli pyytänyt EEKK:n kansallista väliintuloa. Ato Abebe oli nähtävästi joidenkin EEKK:n johtavien tuttu, kävihän hän usein Addis Abebassa.

EEKK:n vastaus

EEKK:n jäsenet halusivat mielellään kuulla konferenssissa suoraan Ato Abebea ja kuulla hänen versionsa tapahtuneesta. Huomattuaan ajan olevan vähissä he pyysivät AAMY:n presidenttiä Ato Emmanuel Gebre Selassieta yhdessä AAMY:n seurakuntaneuvoston vanhimpien kanssa toimimaan sovittelijana. Heidän tehtävänään oli kuunnella molempia osapuolia, olla yhteydessä SIM:n työntekijöihin Kambatassa, saattaa osapuolet sovintoon ja tuoda tapausselostus seuraavaan EEKK:iin 1953. KEK:n vetoomuksesta siis seurasi, että Ato Emmanuel Gebre Selassie valtuutettiin EEKK:n puolesta hoitavan tehtävän yhdessä AAMYN seurakuntaneuvoston kanssa. Tästä käy ilmi AAMY:n strateginen rooli Etiopian evankelisten keskuudessa vielä 1952. EEKK:n ja SIM:n vielä positiiviseksi arvioitua yhteyttä luonnehdittiin sanoilla: "…se loistaa valoa Kambatan lääniin (< awradja)". Etiopialaisten EEKK:n puheissa 1952 ei ollut mitään mainintaa "alueista" tai kohteliaisuusperiaatteista". EEKK:lle oli mitä luonnollisin asia antaa tukensa KEK:lle konfliktin lievittämiseksi.

Sopu saavutettiin vuonna 1952

Huhtikuussa 1952 Ato Emmanuel Gebre Selassie meni sovittelumatkalleen Hosainaan. Hän matkusti normaalilla viikoittaisella lentovuorolla huomaten, että sattumoisin SIM:n Etiopian-kenttäsihteeri Glen Cain istuu samassa koneessa. Näiden kahden saapuminen Hosainaan herätti hämmästystä KEK:n vanhimmissa. He kysyivät syytä Mr Cainin tuloon. Hän vastasi kuitenkin olevansa matkalla Wolamoon.

Ato Emmanuel viipyi Hosainassa viikon. Joka päivä pidettiin kokouksia. Lopuksi osapuolet pääsivät sovintoon ja uusi konstituutio (kirkon perussääntö) laadittiin. Ato Emmanuel kutsuu konstituutiota hyvin yksinkertaiseksi. Se oli käyttämistä koskeva sääntö, "kirkkosääntö", jonka molemmat osapuolet allekirjoittivat. Yksi säännöistä kielsi alkoholipitoisten virvokkeiden käytön. Ato Emmanuelin rooli sovittelijana oli tärkeä. Ato Abeben oppositioryhmä sai hälytyksen Mr Cainin saapumisesta yhdessä Ato Emmanuelin kanssa Hosainaan. KEK-2 -ryhmä joka tapauksessa hyväksyi EEKK:n edustajan, Ato Emmanuelin, etiopialaisen sovintoesityksen. Tämä oli EEKK:n merkittävä etiopialais-kotimainen ekumeeninen panos KEK:n yhtenäisyyden palauttamiseksi. Ulkomaisten lähetystyöntekijöiden sovitteluyritys oli vierasta tuontitavaraa; EEKK:n edustajien evankelinen "etiopialaisuus" sen sijaan oli menestyksellistä. Valitettavasti vain sovittelun tulosta ei esitetty EEKK:lle 1953.

D. KEK:n koetuksen aika

KEK 1954

Vuonna 1954 KEK:oon kuului hieman alle 170 seurakuntaa. Kirkko ulottui koko Kambata/Hadijan alueelle. SIM:n lähetysasema Bobichossa, Hosainassa, oli KEK:n keskus. SIM:n asema Duramessa oli kuitenkin uudelleen avattu ja siellä toimi alkeiskoulu alkaen vuodesta1953. Tämä johtunee KEK:n yleisestä kasvusta. Se oli myös vastatoimi SIM:n toimintojen keskittymiselle Hosainaan. Ensimmäiset yleiset ja demokraattiset vaalit huhti/toukokuussa 1952 edellytti vallan hajauttamista ja tarvetta tukea uudelleen KEK:n johtajia. Näissä "ensimmäisissä" vaaleissa Abba Golesta tuli KEK:n presidentti, Ato Sabirosta varapresidentti, Ato Abebe Busherosta pääsihteeri, Ato Hafiso Terorosta rahastonhoitaja ja Ato Wanjelo Wanorosta apulaiskassanhoitaja.10 Kokouksessa käsiteltiin myös Ato Abeben ja hänen ryhmänsä vaatimusta paremmasta tasapainosta KEK:n johtajien kesken ja rahojen käsittelyssä. Itse asiassa Ato Abebe nousi KEK:n vanhimpien valiojoukkoon! Niin ikään 1952 KEK:ssa toteutui uusi oganisaatiomuutos vanhimpien johtamine alueineen ("seitsemineen").

KEK oli puhtaasti etiopialainen kirkko, mitä tuli evankelistojen palkkaamiseen, johtajiin, kirkkorakennuksiin, jumalanpalvelukseen ja evankelioimiseen. Vielä 1954 KEK:ssa ei ollut pappeja. Vanhimmat johtivat kirkkoa. He olivat edelleen avoimia EEKK:n suuntaan, joka oli auttanut sovinnon menestyksellisessä aikaan saamisessa. KEK:lla oli yhteyksiä Wolamon kirkkoon, jonka tapaa noudattaen lähetettiin lähetystyöntekijöitä eri alueille. KEK oli vielä EOK:n painostuksen alla ja silloin tällöin sen jäseniä suljettiin vankilaan paikallisten viranomaisten toimesta. KEK:n johtajat olivat toteuttaneet muutamia toisinajattelijoiden vaatimuksia. 1952. Mutta yhdestä asiasta ei KEK/SIM tinkinyt: se oli juomissäännöt. Päinvastoin, näitä vaatimuksia vielä terävöitettiin 1953:

1. Alkoholipitoisia virvokkeita käyttävä ei voi toimia evankelistana eikä seurakunnan johtajana.

2. Ennen kuin ketään kastetaan, varmistetaan, että hän ei tule käyttämään päihdyttäviä juomia.

Mutta nämä selvennetyt ohjeet tulivat pian sytyttämään jännitteitä KEK:ssa. Juomista valvottiin tehostetusti. Näin syntyi uusi repeämä KEK:ssa 1954. SIM:n vaikutuksesta evankelisen baptistikirkon tavat levisivät järjestäytyneiden KEK:n johtajien keskuuteen. Tavalliset kirkon jäsenet, yhtä vähän kuin Wolamonkaan kristityt, eivät pitäneet kiinni tunnustuksellisesta ajattelusta, koski se sitten kastetta tai muita asioita. Vuonna 1954 KEK oli kirkko, jolla oli vahvuuksia, kuten evankelioimistyö. Mutta kirkossa oli samaan aikaan sisäisiä jännitteitä. Tosi asiassa kirkko oli epäjärjestyksessä. Riskinä oli tyytymättömien KEK:n jäsenten "sisäinen muutto" toisiin tunnustuskuntiin, kuten katolisiin ja adventisteihin 1954.11

Ulkoinen voimatekijä palauttaa konfliktin

Edellä on jo kerrottu, että Wolamon kirkon voimahahmo oli Ato Birru. Ato Birrun perustama uusi "kansallinen" kirkko saattoi vaikuttaa KEK:n kehitykseen noin vuodesta 1951 alkaen. Maine hänen kirkostaan levisi niinkin kauas kuin Mendiin asti Wolleggassa, missä käytiin epävirallista keskustelua EEKK:n jäsenten kesken 1954. Ryhmää ei voi pitää "erityisen pienenä". Ato Birru sai jonkin verran taloudellista tukea SMBV:ltä 1951. Vuosina 1954–55 hänen kirkkoonsa kuului noin 30–40 seurakuntaa.

KEK:n tyytymättömien ryhmä reagoi voimakkaasti uuteen juomakuriin vuodesta 1953 alkaen. Sillä oli heijastusvaikutuksena Ato Birruun ja muuallekin. 1953 useat lähetystöt Kambatasta vierailivat NLM:n keskuksessa Sidamossa.. He pyysivät liittolaisuutta, mutta kohteliaisuusperiaatteista SMBV:iä tiukemmin kiinni pitävät norjalaiset käännyttivät heidät pois.12 KEK:stä eroon pyrkivä ryhmä etsi itselleen kuumeisesti ulkopuolista tukijaa, koska se ei uskonut tulevansa toimeen omin avuin. Sillä oli painetta kahdelta suunnalta, KEK/SIM:n puolelta ja EOK:n puolelta. Sillä ei ollut ketään todella voimakasta johtajaa, koska Ato Abebe Busherokin oli vakiinnuttanut asemansa KEK:n johtoryhmässä. Kävi entistä vilkkaampi keskustelu siitä, "mistä saadaan lähetystyöntekijöitä oman ryhmän tueksi". Tämä tyytymättömien ryhmä on kehittyvän KEK-2:n siemen.

Varhaista materiaalia tästä kirkon kehitysvaiheesta on vähän. Sen ydinaluetta oli Dodoban ympäristössä ja Mihgidassa Duramen lähellä. Kaksi ryhmän varhaista johtajaa olivat Ato Mersha Tesema Dodoban alueelta ja Ato Ashebo Wolecho Mishgidasta. 13 Ulkonainen tuki ei voinut kuitenkaan tulla ulkomaiselta lähetysjärjestöltä eikä Ato Birrulta. Ryhmä päätti käyttää tilaisuutensa ja luoda suhde toisen ulkoiseen kokonaisuuteen, se on EEKK:iin. SIM:ia lähellä olevat kirkot olivat luultavasti saaneet erityiskutsun EEKK:iin 1955 keskustelemaan ja päättämään Etiopian evankelisten liitosta. Tämä kiinnosti myös KEK-2:ta.

Yhteenveto

Kambatan evankelisen kirkon (KEK) hajaannus vuonna 1951 johtui kiistasta koskien keskitettyä vallankäyttöä ja varojen keräämisen valvonnan keskittämistä pienen, Hosainassa olevan ryhmän haltuun. Tätä tuki Sudanin sisämaalähetys (SIM). Lisäksi oli tarvetta vallankeskityksen purkamiseen, jota vaativat toisaalta vahvat, mutta tyytymättömät johtajat, toisaalta "seitsemät". Noin 1950 vahva johtaja ja "diakoni" Ato Abebe Bushero haastoi vanhan vallan, johon kuului rahojen kerääminen Hosainaan ja ehdotti vallan hajauttamista "seitsemiin". Tämä synnytti voimakkaan vastustuksen, koska sitä pidettiin haasteena Kambatan evankelisen kirkon (KEK) vanhimmille Hosainassa, ja todellinen haaste se olikin.

Ato Abeben haaste sattui yhtaikaa niiden voimakkaiden reaktioiden kanssa, joita herätti uusi SIM:n ideoima moraalinen opetus kristityn käyttäytymisestä. Tämä opetus otti yhteen perinteisen Kambata/Hadijan -kulttuurin kanssa liittyen esimerkiksi juomiseen, mistä seurasi voimakkaita reaktioita. Lyhyesti sanottuna: hajaannus aiheutui raha-asioiden keskittämisestä ja moraalista opetusta koskevan tiedon kulun puutteesta. Siitä avautui tie Ato Abebelle ja hänen "diakoni"-kumppaneilleen. Hyvin lyhyessä ajassa, alle kahdessa vuodessa, 17 seurakuntaa 133:sta (n. 13 %) seurasi Ato Abeben ryhmää. Vaihtoehto oli houkuttava, koska se sisälsi varojenkeräyksen paikallisen valvonnan ja salli perinteisen elämäntavan. Koska nämä olivat voimakkaasti motivoivia tekijöitä ja Ato Abebe oli korkeasti arvostettu KEK:n johtaja, hajaannus uhkasi KEK:n yhtenäisyyttä. Asia aiheutti suurta huolta KEK:n johtajille ja SIM:lle. Ato Abeben mukaan SIM oli kuitenkin konfliktin osapuoli ja tosi asiassa sen aiheuttaja, koska he tukivat johtavia vanhimpia ja ulkomaista opetusta.

Ato Abeben ryhmä ei hyväksynyt SIM:n sovitteluyrityksiä. Niinpä Ato Shigute ja Ato Sabiru, luultavasti Ato Abeben suostumuksesta, kääntyivät kelpuuttamansa etiopialaisen kumppanin, EEKK:n puoleen tammikuussa 1952 pyytäen etiopialais-kansallista sovittelua. Ato Abeben ryhmä ei voinut hyväksyä muunlaista ratkaisua kuin tämän. Siispä huhtikuussa 1952 EEKK:n valtuuttama edustaja Ato Emmanuel Gebre Selassie toimi sovittelijana Hosainassa. Etiopian kansallinen ekumeeninen perinne vaikutti merkittävään evankelisen etiopialaisuuden ilmentymään.

Ato Abeben vaatiman vallankeskityksen purkamisen tuloksena tapahtui seuraavaa:

1. KEK:n varojenkeräysjärjestelmä hajautettiin "seitsemiin".

2. KEK:n johtajuus järjestettiin uudelleen, mikä edellytti uudistettua tukea. "Seitsemät" valitsivat viisi vanhinta pian sovittelun jälkeen. Abba Gole valittiin KEK:n presidentiksi ja Ato Abebe pääsihteeriksi.

3. Duramen aseman jälleen avaaminen saattoi olla Hosainassa olevien SIM:n resurssien keskityksen purkamista, mitä pidettiin tarpeellisena.

Moraalisääntöjen suhteen KEK/SIM ei suostunut minkäänlaisiin myönnytyksiin. Päinvastoin sääntöjä selvennettiin ja jopa tiukennettiin 1953. Tämä johti uuteen hajaannukseen tyytymättömien KEK:n jäsenten keskuudessa – säännöt, jotka olivat vain kulttuurisen erimielisyyden jäävuoren huippu, koskivat nyt juomista.

Lapsikastetta koskevat eriävät mielipiteet eivät liene olleet KEK:n hajaannuksen syy 1951 eikä se ollut sitä myöskään kehittyvässä Kambatan evankelisessa kirkossa 2 (KEK-2) vuosina 1953–54. Mutta siitä tuli kyllä käyttökelpoinen argumentti myöhemmin KEK-2:lle. Pääjoukosta eroava ryhmä tunsi ulkopuolisen tukijan tarvetta. Ato Birrun Wolamon ryhmän esimerkkiä noudattaen ryhmä pyysi apua Norjan luterilaiselta lähetykseltä (NLM) Sidamosta. Koska apua ei suostuttu antamaan, käännyttiin hyväksytyn etiopialaisen, asiaan jo kytkeytyneen kumppanin, Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssin (EEKK) puoleen vuonna 1955. Eroavaa ryhmää kutsutaan tässä selvyyden vuoksi nimellä KEK-2. Vuodesta 1953–54 alkaen KEK-2 oli kasvamassa itsenäiseksi "etiopialaiseksi" kirkoksi.

¹ Cotterell puhuu 145 seurakunnasta vuonna 1951.

² Ato Kalberosta tuli myöhemmin KEK-2:n johtaja.

³ Ato Abebea ei varmaan olisi valittu esiintymään KEK:n nimissä keisarin edessä 1949, jos hänellä olisi siihen aikaan ollut riita johtavien vanhimpien kanssa.

4 Oppositiossa oli erityisesti kolme henkilöä, Ato Abbebe Bushero, Ato Bekele Nunemo ja Ato Retebo Amele, jotka olivat "diakoneja". Cotterell pitää konfliktiin syypäinä kolmea riitaa haastavaa vanhinta, jotka ovat "opetuksen" tarpeessa.

5 Borde on seudun aitoperäinen, ohrasta valmistettu juoma, joka voi sisältää alkoholia.

6 "Juomista" koskeva moraalinen sääntö, joka oli astunut voimaan ennen vuotta 1952, tulee ilmi EEKK:n pöytäkirjasta: Kambatan evankelisten kirkon jäsenillä on eripuraa, johon syylliseksi on havaittu Abebe Bushero -niminen mies. Hänet on erotettu kirkon jäsenyydestä, koska hän ei noudata Jeesuksen Kymmentä käskyä, joka kieltää juopumisen ja epäjumalanpalveluksen ym. Kokouksen sihteeri (Ato) Hagos (Tweldemedhin).

7 Davis väittää, että vuonna 1943 KEK:n vanhimmilla oli epäselvempi käsitys oluen juomisesta, raa’an lihan syömisestä ja tupakoimisesta kuin Wolamon vanhimmilla.

8 Vuonna 1955 eripuran ensimmäinen syy oli juominen; 1961 järjestyksessä oli ensin kaste, sitten juominen.

9 Aikaisemmin oli osallistuttu 1947 ja 1948.

10 Tamru kertoo KEK:n ensimmäisten vanhimpien vaalista, että se tapahtui ennen KEK:n ensimmäistä vuosikokousta, joka alkoi toukokuussa 1952 ja kesti seuraavat viisi päivää. Mr Playfair oli yksi puhujista ja noin 150 ihmistä antautui evankelioimistyöhön. Näyttää siltä, että vanhimpien uusi vaalikokous tapahtui pian huhtikuussa 1952 saavutetun sovinnon jälkeen. Mutta epäilyttää, että tämä oli KEK:n ensimmäinen vuosikokous.

11 Sisäisellä muutolla ymmärretään tässä hiljaisen jäsenyyden vaihtumista toimivaksi kirkkokuntaa vaihtamalla – kyseessä ei kuitenkaan ollut kääntymys.

12 Eivät kuitenkaan kaikki norjalaiset lähetystyöntekijät jakaneet yhtä tiukkaa näkemystä kuin Tausjö kambatalaisten avunpyyntöihin.

13 KEK-2:n vahvimmat "seitsemät" olivat myöhemmin Dodoba ja Abonsa (jossa sijaitsee Mishgida).

> > > Osa 2: Etiopialaisia ekumeenisia hankkeita