Jouko Kokkosen muistolle

Israelin-lähetti Jouko Kokkosen (1940—1995) muistolle
 

Ole Kvarme, norjalaisten ylläpitämän Haifan Elias-seurakunnan johtaja, sittemmin yksi Norjan kirkon piispoista, sai kerran Jerusalemiin Joukolta puhelinsoiton: ”Tule kiireesti tänne Haifaan, tänne on tulossa neuvotteluun Ruotsista korkea-arvoisia kirkollisia vaikuttajia, jotka haluavat tehdä lahjoituksen!” Kvarme oli jo lähdössä autolleen, kun Jouko soitti uudelleen ja kehotti tarkistamaan kalenterista, mikä päivä oli. ”Et taida muistaa, että tänään on aprillipäivä?”  Joukon huumori osasi olla roimaa ja rankkaa.

Valmistuttuaan Järvenpäästä nuorisonohjaajaksi 1965 ja avioiduttuaan Tertun kanssa Jouko toimi vuosina 1965—69 ohjaajana Laukaan poikakodissa.  Jouko oli jo ennenkin ollut itsenäinen ajattelussa ja toimintatavoissaan, mutta aika Laukaalla vahvisti tätä piirrettä ja vaikutti häneen koko loppuelämän ajan. Muodollisuus ja turha auktoriteettien palvonta oli jotain, mitä Jouko ei sietänyt. Työ innosti etsimään teoriapohjaa Jyväskylän yliopistosta, jossa hän aloitteli kasvatustieteiden opintoja.

Lähetyskutsu oli Joukolle tuttu jo lapsuudesta. Varsinaisen virikkeen ottaa yhteyttä Suomen Lähetysseuraan antoi ilmoitus, jossa etsittiin työntekijää Hongkongissa aloittavaan huumenuorten kotiin. Kokkoset hyväksyttiin lähetyskurssille 1969 ja kurssia seurasi kielenopiskelujakso Englannin Bathissa. Lähtö Hongkongiin ei kuitenkaan toteutunut, sillä Jerusalemin työpisteen lastenkoti tarvitsi kipeästi miespuolista työntekijää poikien asuntolaan. Niinpä Jouko, Terttu ja pieni Teppo lähettiin Israeliin vuoksiksi 1979—74. Näiden vuosien aikana syntyivät perheen muut pojat Mikko ja Kimmo.

Lapsiperheen vuodet Jerusalemin hälinän keskellä kävivät siinä määrin voimille, että loman koitettua Kokkoset halusivat siirtyä mahdollisimman kauas kaupunkielämästä – ja Jouko päätyi ohjaamaan nuorisoa Lapin perukoilla Sodankylässä. Luonto oli Joukolle paikka, jossa voi rentoutua ja latautua. Vaellukset Kitisen ja Jeesiön jokien rannoille ja hiihtoretket lähituntureille valoivat luottamausta siihen, että elämä kantaa. Revontulissa hän näki Luojan kädenjäljen.

Ennen seuraavaa työkautta Jouko lähetettiin 1975 muutamaksi kuukaudeksi Hampuriin hankkimaan tuntumaa myös saksalaiseen kulttuuriin ja kieleen, jota tuleva työ vanhusten parissa edellytti. Todella merkittäväksi tuli tältä ajalta tutustuminen norjalaiseen Kvarmen perheeseen. Siitä alkoi lämmin, kaikki karikot kestävnyt ystävyys.

Uuden työkauden alkaessa vuonna 1976 Jouko tuli valituksi johtajaksi norjalaisten Haifaan avaamaan vanhainkotiin. Tässä työssä Joukon kyky olla lähellä toista ihmistä, kuulla ja ymmärtää tuli tarpeeseen. Kotiin muuttaneille – monet heistä olivat keskitysleirin kauhut kokeneita – viihtyisä ja turvaa tuova ympäristö oli tärkeä. Työ Haifassa jatkui myös seuraavalla kaudella 1982—87. Suomen-lomalla perhe oli kasvanut nelilapsiseksi Annan synnyttyä vuonna 1981.

Joukoa tarvittiin siellä, missä oli ratkaisua kaipaavia ongelmia. Sellainen paikka oli Jaffon seurakunta, jota vaivasivat johtajuuteen liittyvät kiistat. Joukon valinnan seurakunnan johtoon ymmärtää, sillä hänen kykynsä johtaa tunnettiin ja tunnustettiin. Toivottiin, että Jouko lopulta saisi ongelmat hallintaansa. Tehtävä oli vaikea, ja vielä kuolinvuoteellaankin Jouko valitti, että osa hänen kivuistaan on Jaffon seurakunnan kipuja.

Aika  juuri Jaffoon lähdön kynnyksellä  sisälsi merkittäviä uusia askeleita Joukon elämässä. Lokakuun 10. päivänä 1993 hänet vihittiin Jordanian luterilaisen kirkon papiksi saksalaisten Jerusalemin muurien sisälle rakennuttamassa Erlöser-kirkossa, jossa paikalla oli juutalaiskristittyjen lisäksi kirkon oma arabiseurakunta. Oli ensimmäinen kerta, kun arabi- ja juutalaistaustaiset kristityt polvistuivat yhteiseen ehtoollispöytään. Rauhan rakentajalle tämä oli merkittävä hetki. Pappisvihkimyksestä päätettiin niin pikaisesti, ettei edes Lähetysseurasta ollut edustajaa paikalla, mutta vierailulla ollut arkkipiispa John Vikström sai toimia avustajana.

Vaihtuva Lähetysseuran työntekijäjoukko Israelissa arvosti Joukon johtamistaitoa, niinpä hän pieniä väliaikoja lukuun ottamatta toimi työalan esimiehenä nimikkeiden toki vaihdellessa. Jouko oli hyvä organisoija, hän osasi kuunnella eri osapuolia ja saavutti luottamusta yhteistyötahojen piirissä. Arvostus ei rajoittunut kirkon piiriin, vaan myös Israelin Helsingin-suurlähettiläs oli oppinut kunnioittamaan Joukon panosta eri tehtävissä. Arvostus näkyi siinä, että hän liittyi surevien joukkoon Joukon hautajaisissa Kotkassa.  Muistotilaisuudessa hän kierteli kirkossa kynttilä kädessä toistellen: ”It is unbelievable!” (Tämä on uskomatonta!)

Jouko oli kärsinyt vatsanalueen oireista kaikessa hiljaisuudessa. Minäkin ostin ja vein hänelle erinimisiä lääkkeitä happovaivoihin. Varmaan niin hän kuin me ulkopuoliset uskoimme, että raskaan työn tuoma stressi on vaivojen takana. Lääkärissä tulo- ja lähtötarkastukset olivat pintapuolisia eikä edes kuvauksia tehty. Sairaus todettiin lopullisesti Jerusalemissa ja Jouko lähetettiin kotimaahan.  Kaikki oli myöhäistä, syövälle ei ollut mitään tehtävissä. Viimeiseen saakka Jouko odotti ihmeen tapahtumista. Jouko nukkui pois kesken kasvavien tehtävien. Monet olivat menettäneet heille tärkeän ihmisen. Minulle Jouko oli vuosikymmenten ajan ystävä, työvuosieni aikana yhteistyökumppani, johon voi luottaa ja jonka näkemyksiin voi aina tukeutua. Jään siunaamaan Joukon muistoa.

Aarne Toivanen