Muistelmia Päivö ja Eeva-Annikki Parviaisesta

Ensimmäisellä työkaudellani kielikoulun jälkeen 1971—73 olin päätyöni eli radiotyön ohella viikonloppuina usein mukana Päivö ja Eeva-Annikki Parviaisen mandariinikiinaa käyttävien seurakuntien tiimissä. Siinä oli mukana myös Salli Lamponen. Yleensä kävin taatsenilaisseurakunnissa  ja  Chiatungissa  vuoroon  Päivö Parviaisen kanssa,  mutta  joskus  vierailimme  niissä  yhdessä.

Kerran menimme Chiatungiin läheiseen Ykuang’in kylään pitämään kotikirkkoa.  Parviaiset sanoivat menevänsä maaherran luo.  Ihmettelin tuon varsin vaatimattoman pakolaiskylän talon sopivuutta maaherralle. Sitten selvisikin, että kysymyksessä oli Maa-herra, joka oli yli 80-vuotias ukko (Maa = hevonen). Hän oli perin huonokuuloinen, joten Päivöllä oli puhuessaan suunsa edessä muovinen nestetratti kuin megafonina. Päivö puhui siihen erittäin kovalla äänellä, jotta tratti keräisi ääntä siitä lähtevään paksuun muoviletkuun, jonka toinen pää oli Maa-herran korvalla. Tämä ei kuitenkaan kauan kerrallaan pystynyt keskittymään kuuntelemaan Päivön puhetta, vaan juoksenteli aina välillä toimittamassa jotain asiaa.

Koko neljän hengen tiimimme kävi mikrobussillani Subarulla itärannikolla Shangwun  taatsenilaiskylän  miniseurakunnassa pitämässä jumalanpalveluksen.  Paluumatkalla söimme eväitä vuorilla. Iltapäivällä pysähdyimme Fangliao’ssa. Siellä Parviaiset olivat aloittaneet valtion autonkuljettajien varikolla kodeissa kokoontuvan raamattupiirin joidenkin kristittyjen asukkaiden kutsusta.  Pian vuokrattiin kokoushuoneeksi hyvin vaatimaton autotallimainen rakennus. Ennen vaatimattomassa kappelissa pidettyä jumalanpalvelusta kastettiin kaksi miestä meressä.  Yksityinen saarnamies oli vaikuttanut ryhmässä voimakkaine mielipiteineen. Pitkän pohdinnan jälkeen Päivö suostui suorittamaan upotuskasteen.

Menimme läheiseen meren rantaan ison satamalaiturin vierelle.  Rannalla oli varsin paljon väkeä ja vähän kauempana oli sotilaiden vartiopaikka, joten kuvata ei voinut. Kastettavat miehet riisuituivat alusvaatteisilleen.  Siihen aikaanhan monet virkamiehetkin tepastelivat kotinsa lähellä alusvaatteisillaan työstä tultuaan.  Päivö oli pukeutunut suomalaiseen juhlavaan papinpukuun lipereineen ja otti vain kengät pois jalasta.  Vesi nousi lähes Päivön kainaloihin ennen kuin kastepaikka löytyi. Kappelilla Päivö vaihtoi märän papinpukunsa siviilipukuun.

Päivö ja Eeva-Annikki omistautuivat työlleen niin, että heillä oli usein asumassakin joku kiinalainen ystävä. Halutessaan pitää keskenään rauhallisen vapaapäivän he ajoivat käytössään olleen Minin toisten lähettien pihaan ja vetivät haitariovet alas tai menivät muulle paikkakunnalle hotelliin.

Parviaiset huolehtivat erityisesti taatsenilaisessa pakolaiskylässä asuvan Nancy Wang’in ja paiwanilaisheimolaisen Li Wen-shu’n opiskeluista raamattukoulussa. Usein nämä nuoret asuivat lomillaan Parviaisten luona. Nancy oli valmistuttuaan työssä Wufangin taatsenilaisseurakunnassa, mutta hän siirtyi myöhemmin radiotyöhön. Pidin sitten Nancyn kanssa vuoden ajan iltakirkkoja työntekijättömässä Chingshanin taatsenilaisseurakunnasa. Nancy piti ensin pyhäkoulun tuossa erittäin vaatimattomassa minikappelissa ja säesti jumalanpalveluksessa harmonilla. Katoliset houkuttelivat tuon pienen ryhmän jäsenet omakseen luvaten heille hyvät avustukset.

Päivön 60-vuotissynttärit 1972 olivat tapaus. Juhliessamme ravintolassa isolla joukolla pamahti kaksi lasista isoa limonadipulloa rikki liian kaasun takia. Eeva-Annikki joutui käymään sairaalassa saatuaan jalkaansa lasinsiruja. Juhlissa olivat mukana mm. helluntailähetit Tapani ja Lea Kärnä Japanista.

Li Wen-shu valmistui raamattukoulusta. Parviaiset harkitsivat voivansa aloittaa uuden seurakunnan nuorelle evankelistalle omin varoin, mutta lopulta Lähetysseura päätti vastata uuden seurakunnan työstä Chichian paiwanilaiskylässä. Vaikean alun jälkeen kahden kristityksi tulleen naisen evankelioimistyö kantoi hedelmää ja 1975 jouluna kastettiin 21 henkilöä kerralla. Li meni naimisiin kiinalaisen kanssa naimisissa olleen lesken kanssa ja oli ylpeä vaimonsa kolmesta pojasta. Naimakaupan myötä Listä tuli varsin varakas ja he rakensivat kaksi isohkoa taloa ja pitivät markettia.

Tuohon aikaan oli jo alkanut taatsenilaisten joukkomuutto työn perässä pakolaiskylistä suurkaupunkeihin. Wufangin pienessä kappelissa oli mukana monia hyvin vanhoja seurakuntalaisia, joista monet nukahtivat sikeään uneen heti saarnan alkaessa. Wufangissa oli käytäntö pitää esirukoushetki sairaiden puolesta ehtoollisjumalanpalveluksissa alttarin ääressä. Wufangissa mukana oli myös pahasti polion runtelema nuorimies Y, jolle Parviaiset olivat hankkineen pyörätuolin. Nuoret työnsivät hänet mukaan seurakunnan tilaisuuksiin. Parviaisten suojatti, itseoppinut evankelista Chou, oli opettanut tuon miehen lukemaan Raamattua. Kovin montaa vuotta Y ei enää elänyt, mutta seurakunnalle ja kyläläisille hänestä huolehtiminen antoi selvän mallin kristillisestä rakkaudesta ja huolenpidosta.

Parviaiset käyttivät paljon omia varojaankin saadakseen toiminnan jatkumaan niin pitkään kuin mahdollista. Parviaisten aloitteesta Wufangin ja Lisingin miniseurakunnille rakennettiin omat kappelirakennukset, joissa oli myös pappila. Muutaman vuoden kuluttua Wufang jäi ilman työntekijää. Vuosien ajan seurakunnasta vastasi sen tiloissa toiminut huumevieroituskeskus ja myöhemmin Kaohsiungin Shrchyan-seurakunta. Lisingin toiminta loppui muutama vuosi kirkon rakentamisen jälkeen.

Hämeenlinnan lähetysjuhlilla 1973 Päivö Parviainen kehotti saarnansa lopussa esirukousta haluavia tulemaan kirkon alttarikaiteen luo jumalanpalveluksen jälkeen. Se oli silloin niin uusi asia suomalaisille, ettei ketään taitanut tulla.

Parviaiset vierailivat Taiwanissa kolmen kuukauden ajan vuonna 1977. Illanvietossa lähettien kanssa Eeva-Annikki muisteli hieman haikeana, kuinka hän ei tiennyt 1948 Kiinasta Suomeen lähtiessään, että Päivö jäikin Kiinaan. Eeva-Annikki arveli, että jos hän olisi tiennyt Päivön päätöksestä, hän olisi itsekin jäänyt Kiinaan. Etäisyydet lähetysasemien välillä olivat osaltaan hidastaneet seurustelua. Ennen Päivön lähtöä 1953 Kiinasta Eeva-Annikki lähetettiin 1952 silloiseen Tanganjikaan. Sitten kotimaanlomilla ei oltu yhtä aikaa ennen kuin kymmenkunta vuotta myöhemmin ja avioliitto solmittiin 1964.

Matti Welling 8.6.2012