Joululaulut koskettavat parhaiten ilman dogmaattista painolastia
Reijo Pajamo: Joululaulujen kertomaa. REPALE-Kustannus 2011.
Joulupukilta tuli lahja. Ei sellainen tavallinen hilavitkutin, minkä aina saa, kun lahjan antaja ei keksi, mitä antaisi. Tuli Reijo Pajamon kirja, jota olin jo ennen joulua katsellut siinä mielessä, että tuo pitää lukaista. Joulun jälkipäivinä tuli vietettyä joululauluhenkinen joulun jälkivietto kirjaa lukiessa.
Kuten tunnettua, Pajamo on jo ennestään perehtynyt tarkkaan joululaulujen tarinoihin, laulujen syntyhistoriaan, säveltäjiin ja sanoittajiin sekä laulujen sisältöön. Parhain näyttö hänen taidoistaan tuli esille vuonna 1982, kun hän julkaisi kirjan Taas kaikki kauniit muistot. Uusi kirja esittelee kaikki 36 edellisessä kirjassa jo esitellyt laulut ja sen lisäksi 48 muuta joululaulua. Toistoa on toki muutenkin, sillä samojen säveltäjien ja sanoittajien tiedot merkitään uudelleen esille jokaisen esiteltävän laulun yhteydessä. Tämä on varmaankin tehty sellaisia kirjan käyttäjiä ajatellen, jotka haluavat vaivattomasti tutkia tai esitellä muille vain tiettyä laulua. Kun ei tarvitse lähteä etsimään, mitä samasta henkilöstä on sanottu muualla, kaikki tiedot löytyvät kätevästi haetun laulun kohdalta.
Parhaiten kirja palvelee Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksien juontajaa, joka haluaa aina esitellä pikkuisen lauluun liittyvää taustatietoa. Kauneimmat joululaulut onkin noussut kirkon tavoittavimmaksi joulutapahtumaksi. Sitä on vietetty vuodesta 1973 alkaen ja se palvelee hyvin yhdessä laulamisen tarvetta siinä kuin joulun sanoman käsittelemistä hienovaraisesti tunkeutumatta tavallisen tallaajan sielunelämään kovakouraisesti kuin herätystilaisuudessa tai rituaalisen ja opillisen jäykästi kuin messuissa. Tällä lausumallani en arvostele muita kirkollisia toimintatapoja, vaan tunnustan ainoastaan suomalaisen herkkähipiäisyyden, jossa uskonnon tyrkyttämistä kavahdetaan. Näyttää siltä, että suomalaisten rakkaimpia joululauluja ovat juuri ne, joissa joulun kristillinen sanoma tulee esille vähiten dogmaattisessa muodossa. Muutamia joululaulujahan onkin epäilty kristillisen sanoman vesittämisestä tai harhaopin ujuttamisesta kristillisen sanoman sisälle tai muusta kristillisyyteen sopimattomasta tapakulttuurista. Suosituimmaksi noussutta uutta joululaulua, Vexi Salmen sanoittamaa Sydämeeni joulun teen on arvosteltu joulun sanoman paketoimisesta ihmisen omatoimiseksi, mielen sisäiseksi joulun tekemiseksi. Evankeliumin joulukertomusta laulu ei siteeraa millään muodoin eikä mainitse Jeesusta tai Jumalaa. Tekisi mieleni mainita vasta-argumenttina, ettei siinä mainita pukkia eikä tonttujakaan. Totuus lienee tältä väliltä: laulu sanoittaa hyvin nykyihmisen henkisyyden kaipuun, jossa usko koetaan sisäisen tyytyväisyyden ja rauhan tunteena.
Laulussa Tuikkikaa, oi joulun tähtöset evankeliumikertomus kuitataan joulun saduksi. Joissakin julkaisuissa satu on muutettu sanomaksi. Näin on vältetty mielikuva siitä, että laulussa kielletään joulun historiallinen tausta. Vaikka laulusta puuttuu perinteisen jouluvirren dogmaattisuus, sillä on syvä sielunhoidollinen kosketuspinta ihmiseen, joka juuri jouluna suree rakkaidensa menettämistä ja elämän tylyä kohtaloa, mistä lasten hetken onnesta tuikkivat silmät eivät osaa aavistaa.
Sylvian joululaulu, joka ei tosin ole mikään erityinen joululaulu yhtä vähän kuin moni muukaan sellaisena käytetty, mainitsee laulun toisessa säkeistössä vaahtoavan viinin, joka poistaa varmistimen monen vakaan uskovan ja varsinkin raittiushenkilön ärsytyskynnyksestä. Jotkut jättäisivät mielellään toisen säkeistön laulamatta pietistiseen ajatusmaailmaan sopimattomana tapakulttuurina. Monelle ulkosuomalaiselle tai lomamatkaajalle laulu saattaa sen sijaan tarjota erinomaisen samastumiskohteen, kun joulua vietetään kaukana kotimaasta, jonne kaipuu vie jouluna.
Monet joululaulut eivät tosiaan ole varsinaisia joululauluja ja toiset ovat vain vuodenaikalauluja ilman joulun sanomaa. Sitten ovat vielä pukki- ja tonttulaulut. Pajamon esille nostama tutkimus kertoo suomalaisten arvostavan jouluna eniten yhdessäoloa ja joulurauhaa, vähiten Jeesus-lasta ja joululauluja (?). Vanha anekdootti kertookin jonkun tokaisseen kristillisiin joulukuviin ärsyyntyneenä: tarvitseeko nyt Jeesusta jouluun sekoittaa! Postmodernissa ajassa on opittava ottamaan huomioon kuulijoiden vastaanottokyky ja mielen maisema joulun sanomaa propagoidessa. Eikö vanhan pedagogisen tavan mukaan olisi hyvä liikkua tutusta kohti tuntematonta? Liian päällekäyvää propagoimista olisi hyvä välttää.
Pajamo kertoo kirjassaan myös joululaulujen historiasta ja suomalaisesta joululauluperinteestä. Kirjasta hahmottuu sellainen kokonaiskuva asiasta, että kansakoululaitos opettajineen on joulutapakulttuurin voimakkain perinteen luoja. Erityisesti Jyväskylän ja Sortavalan opettajaseminaarit ovat toimineet sellaisen opettajasukupolven kasvattajina, jotka ovat luoneet joululauluja ja markkinoineet ne kansalle lasten kautta. Joululaulujen säveltämiseen ovat osallistuneet myös suuret säveltäjät. Monet vaatimattomat pienet runonikkarit ovat nousseet pöytälaatikkorunoelmien hämäristä kuuluisiksi runoilijanimiksi. Uusia joululauluja on vaikea saada suosioon vanhojen tuttujen seasta, mutta aina joku putkahtaa yllättäen esiin jopa päihittäen vanhat.
Varsinkin seurakunnan työntekijöiden on syytä olla tietoisia joululaulujen historiasta. Siihen Pajamon kirja tarjoaa erinomaisen apuneuvon. Hakemistojakin on runsaasti, mutta joululaulukohtainen aakkoshakemisto jää valitettavasti puuttumaan. Kirjaa koristavat joulukorttitaiteen mestarien, Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin piirrokset.
Kirja on ihailtavissa määrin perehtynyt uusimpiinkin joululauluihin. Tältä osin työsarka ei tulle päättymään. Joululauluja ilmestyy aina uusia. Ruotsin kirkon suomenkielisen virsikirjan käännökset ovat jääneet Pajamon tarkastelun ulkopuolelle. Mutta aina jotain jää. Ehkä seuraavassa kirjassa puute korjaantuu.
Ilpo Perttilä