Karla Löfgren: Usko, toivo, rakkaus, meditaatio. Utopia rauhasta uskontojen välillä

Yhden maailmanuskonnon utopia

Karla Löfgren: Usko, toivo, rakkaus, meditaatio. Utopia rauhasta uskontojen välillä. Basam Books 2021. 245 s.

Kirjan nimi on kuin Suomen Lähetysseuran strategiasta lukuun ottamatta viimeistä sanaa. Se viimeinen sana tässä on kuitenkin ratkaisevin. Kirjoittaja näkee meditaation uskonnonharjoituksen keskeisenä elementtinä. Eikä kyse ole vain kristilliseksi kutsutusta meditaatiosta, vaan erityisesti intialaisesta uskonnosta, josta länsimaihin on levinnyt voimakkaimmin uskonnon meditatiivinen harjoitus. Elää ajatus, että meditaatio ei ole vain uskontoa, vaan se on parantava voima nykyajan hektiselle elämänmenolle. Länsimainen ihminen on ajautunut kiihkeään materialistiseen oravanpyörään. Työ on kiireistä ja kilpailun sävyttämää. Myös vapaa-aika voi olla ohjelmoitua, vietetäänpä vapaa-aikaa sitten sohvalla kodin viihdekeskuksen tarjoamilla nautinnoilla tai kodin ulkopuolella kaupallisten markkinoiden huvituksilla. Ainakin hauskaa pitää olla, arjesta pitää irtautua ja ikävystyminen on pidettävä loitolla.

Kirjan kirjoittaja on koulutukseltaan filosofian maisteri, sosionomi ja diakoni. Hän on toiminut mm. kriitikkona, vapaana kirjoittajana ja sosiaalialan töissä. Hän kertoo tarkastelevansa maailmaa humanistin ja yhteiskuntakriittisen kulttuurintutkijan silmin. Tutkimuskohde on vienyt tutkijan mukanaan. Tutkijan silmät ovat avautuneet näkemään kaikkien uskontojen pyhät kirjoitukset samanveroisina ja hengellisen harjoituksen eri muodot tasaveroisina teinä valaistumiseen tai pelastukseen. Erityisesti intialainen uskonnollisuus on painanut leimansa kirjoittajan näkemyksiin Jumalasta, kirjoitetaanpa tuo nimi sitten isolla tai pienellä alkukirjaimella. Kirjoittaja on omaksunut uskontoteologian pluralistisen näkemyksen uskontojen yhdenvertaisuudesta.

Monelle kristityksi tunnustautuvalle kirjan näkemysten lukeminen voi nostaa karvat pystyyn ja mieli heittää kirja ö-mappiin. Saa niinkin tehdä, mutta voi tehdä toisinkin: voi nähdä itämaisen uskonnollisuuden monet kasvot ja ymmärtää, mikä niissä viehättää länsimaisia ihmisiä. Ja sehän on tosiasia, että Intian uskonnollisuus on varsinkin joogan ja meditaation välityksellä soluttautunut länteen. Kirjoittaja erittelee yksityiskohtaisesti joogan ja meditaation muotoja. Oleellista ei ole niiden taustalla olevat uskonnot, vaan menetelmien mielenterveyttä parantavat vaikutukset. Intialainen Jumalan nimi OM on kaikille uskonnoille yhteinen jumaluuden nimi, johon kristillinen aamen viittaa, vaikkei se olekaan Jumalan nimi vaan uskonnonharjoituksessa usein toistuva sana. Joogaan ja meditaatioon osallistuessaan kristityn ei tarvitse välttämättä käyttää intialaisperäisiä mietiskelysanoja, vaan hän voi korvata ne kristillisen uskonsa mukaisilla käsitteillä.

Kirjoittaja on pannut merkille sen, että monien suomalaisten sitoutuminen kirkon uskoon on hyvin vähäistä. Alttiutta uskomiseen voi olla, mutta se poikkeaa kirkon opetuksesta. Erityisesti uskon totenapitämislauseet ovat vaikeita purtaviksi. Tavallisen tallaajan usko kaipaa vapautta opillisista lauselmista. Moni suomalainen ei ole ollenkaan varma siitä, että kristillinen usko on ainoa oikea uskonto. Samanaikaisesti kun kirkon uskoon sitoutuminen vähenee, uskominen lisääntyy ja saa uusia muotoja. Myös ateistien määrä lisääntyy. Monet ihmiset määrittelevät itsensä henkisiksi, jotkut jopa hengellisiksi materialistin sijaan. Tämä on osoitus siitä, että kulutusyhteiskunnan meno ei tyydytä sielun kaipuuta. Nyky-yhteiskunnassa on tilaus henkisyyden harjoittamiselle, tarkoitetaanpa sillä sitten perinteistä uskonharjoitusta tai uusia henkisyyden liikkeitä. Kirjoittaja on joka tapauksessa vakaasti sitä mieltä, että uskontoa ja uskonnonharjoitusta nykyihminen tarvitsee. Ihminen on uskonnollinen olento, ja uskonnon laiminlyöminen tai ignoroiminen tuottaa vaikeuksia ja häiriöitä mielenterveydelle.

Miksi kirjoittaja sitten päätyy kannattamaan pluralistista uskontokäsitystä? Eikö evankelisluterilaisen kasvatuksen saanut tyydy siihen, minkä on ”mummoltaan ” (?) oppinut? Siihen on tietysti vaikuttanut lukeneisuus sekä oma kokemus, sisäinen tunto, ehkä myös järki. Painetta luo taju siitä, että oman uskonnon pitäminen muita parempana on osa länsimaista hybristä, jonka seurauksena syntyi kolonialismi ja rotuajattelu. Länsimaiden kehityksen, hyvinvoinnin ja talouden on nähty olevan seurausta kristillisen uskon sivistävästä vaikutuksesta. Eksklusiivisella uskonkäsityksellä on taipumus nähdä toiset uskonnot primitiivisinä ja alempiarvoisina. Siitä voi olla seurauksena halu levittää omaa uskontoa aggressiivisesti ja ehkä suoranaisesti demonisoida toisia uskontoja ja pitää niitä vihollisina. Tämän ajattelun seuraukset me tiedämme. Lähetysyöntekijöinä(kin) meidän on kunnioitettava toisin uskovien uskoa ja vakaumusta.

Siihen en voi uskoa, että uskonnot voisi yhdistää. Jotain voi toisilta myös oppia. Intialaisesta uskonnosta on opittu joogaa ja meditaatiota, joita on muokattu kristilliseen viitekehykseen. On Hiljaisuuden liikettä hiljaisuuden retriittejä ja pyhiinvaelluspolkuja. Meditaatio on kuulunut jo vanhaan rukousperinteeseen. Kristillinen mystiikka muistuttaa kokemusmaailmallaan intialaista uskonnollisuutta, mutta sen sisältö on syvästi kristillinen.

 En ole innostunut moniuskontoisesta meditaatiohetkestä, jollaista kirjoittaja on kokeillut Tampereella, omasta mielestään menestyksellisenä kokemuksena. Mutta olkoon Suomi vapaa maa, jossa saa harjoittaa uskoa monin tavoin. Intialaiseen uskonnollisuuteen kuuluu suvaitsevaisuus kaikkia uskontoja kohtaan, koska hindut hyväksyvät kaikki jumaluudet pantheoniinsa. Mutta hindulaisten on vaikea suvaita monoteistejä, jotka eivät vastavuoroisesti hyväksy hindujumalia. Niinpä Intiassakin on uskonvainoja. Uskonrauhaan voi ja tulee pyrkiä, muta se ei voi merkitä yhteisen maailmanuskonnon sanelemista. Yhteinen maailmanuskonto jäänee utopiaksi.

Ilpo Perttilä