Opas itäisen Euroopan uskontoviidakkoon

Kirkot ja uskonnot itäisessä Euroopassa, Maija Turunen (toim.), Edita 2010

Sosialismi ja kommunismi olivat aatteita, jotka johtivat itäisen Euroopan mullistukseen. Sen mukana rajat vaihtoivat paikkaa tai ne pyyhittiin pois kartalta. Yksi raja vahvistui ja kasvoi muuriksi, jota kutsuttiin nimellä rautaesirippu. Se erotti kommunistisen, suunnitelmatalouden idän vapaan markkinatalouden lännestä. Kommunistinen ideologia ei tyytynyt vain taloudellisen järjestelmän muutokseen. Aate oli yhdistynyt ideologiaan, jonka mukaan uskonto vähitellen häviää, kun kansalaiset kasvatetaan materialistisiksi ateisteiksi. Proletaarinen vallankumous merkitsi totalitaarista järjestelmää, jossa uskottiin saavutettavan ihanneyhteiskunta sen jälkeen, kun kapitalistiset valtarakenteet on pois hävitetty. Uskonnon hävittämiseksi vaikeutettiin uskonnollisten yhteisöjen toimintaa. Uskonnollinen toiminta oli sallittua vain kulttiyhteisöjen sisällä. Niidenkin sisällä toiminta oli tarkoin rajattua. Uskonnonopetus oli kiellettyä. Uusien kirkkojen tai luostarien rakentamisen sijasta entisiäkin yritettiin pikku hiljaa tehdä toimintakyvyttömiksi. Kun uskontoa ei saatu hävitetyksi, niin saatiinpa ainakin uskonnon harjoittaminen tehtyä mahdollisimman hankalaksi ja suuria uhrauksia vaativaksi. Uskonnot yritettiin saada ruotuun tiukan valvonnan avulla. Valtio puuttui uskonnollisten johtajien valintaan ja suostuvaisia käytettiin salaisen poliisin urkkijoina, eräänlaisina kaksoisagentteina.

1980-luvun lopulla kommunismi luhistui. Sekä taloudellinen ajattelu että aatteellinen ideologia oli perustettu epärealistisille uskomuksille, joiden sortumista avitti aika paljon 1970-luvulla alkanut Euroopan turvallisuus – ja yhteistyötoiminta. Ihmisoikeusvaatimukset sisälsivät myös uskonnon harjoittamisen vapauden, minkä Neuvostoliitto hyväksyi saaden vastineena Nato-maiden hyväksynnän sodan jälkeen vedetyille uusille rajoille. Tämä vaihtokauppa koitui Neuvostoliiton kohtaloksi, sillä kommunismin luhistuttua rajat vedettiin uudelleen, kun yksi ja toinen entinen satelliittivaltio itsenäistyi. Muutamat jopa liittyivät itäblokin entiseen arkkiviholliseen, Natoon.

Kommunismin luhistuttua elpyi uskonnollisten yhteisöjen elämä. Monet kirkot kasvoivat ja saivat takaisin entisen paikkansa kansalaisten elämässä. Toisaalta kommunistinen aivopesu oli myös jättänyt jälkensä. Virosta oli tullut Euroopan maallistunein maa. Arvosteltava kirja ei esitä itäisen Euroopan uskontotilannetta maittain, vaan temaattisesti ja tunnustuskunnittain. Neuvostoliiton hajottua alkoi maassa erilaisten uskontojen kilpajuoksu, jonka vastavaikutuksena Venäjä on yrittänyt jälleen suitsia sellaisia uskonnollisia yhteisöjä, joilla ei ole venäläistä taustaa eikä historiaa. Niiden pelätään edustavan destruktiivista uskonnollisuutta, josta on haittaa, mutta ei hyötyä.

Entisen itäblokin maita ei voi mitenkään niputtaa samaan joukkoon tarkasteltaessa niissä ilmenevää uskonnollisuutta. Jokaisessa maassa on oma erityinen uskontotilanteensa, eri kirkkokunnat ja erilainen uskontopolitiikka. Voimakas Venäjän kirkkopoliittinen vaikutus näkyy Ukrainassa, jota repii kolmen ortodoksisen kirkon hajonta.

Tästä kaikesta antaa hyvän kuvan tämä kokoomateos, jonka toimittamiseen on osallistunut suuri joukko kotimaamme kärkijoukkoon kuuluvia teologeja. Työryhmään kuuluivat Kimmo Kääriäinen, Mikko Ketola, Matti Kotiranta ja kirjan toimittaja Maija Turunen. Työryhmän ulkopuolisina kirjoittajina esiintyvät Eino Murtorinne, Jouko Talonen. Kaisamari Hintikka, Tapani Harviainen, Teuvo Laitila, Roman Lunkin ja Marat Šterin, Kaarina Aitamurto ja Kaarina Ylönen.

Meitä kiinnostaa luterilaisuus eri maissa. Kirja antaa selkeän kuvauksen oman tunnustuskuntamme asemasta entisissä sosialistimaissa. Luterilaiset muodostavat vain pieniä vähemmistöjä. Inkerin kirkkokin on pienentynyt radikaalisti sitten viidentoista vuoden takaisen alkuinnostuksen jälkeen. Erityisesti inkeriläisten Suomeen muutto ja vanhojen siirtyminen luonnollisena poistumana on vähentänyt kirkon jäsenten lukumäärää. Suomen kielen käyttö on tullut entistä harvinaisemmaksi ja tarpeettomammaksi.

Kirja esittelee myös vapaakirkkoja ja toisia uskontoja, juutalaisuutta ja islamia. Kaiken takana on historiallisia vaiheita, joiden muisteleminen tekee kipeää. Erityisesti juutalaiset ovat kokeneet kovia kohtaloita. Saksa on kantanut kaiken häpeän, senkin, mihin se ei ole syyllistynyt. Venäjä ei ole rohjennut käydä läpi omaa historiaansa eikä tunnustaa häpeällisiä tekojaan. Eihän sen ole tarvinnut, koska se oli sodan voittajavaltio.

Onko tämä kaikki vain tutkimusta, jota motivoi akateeminen itsetarkoituksellisuus vai onko tästä jotain hyötyä tavalliselle tallaajalle? Tästä on syytä ottaa opiksi. Menneisyyden tunteminen auttaa tulevaisuuden rakentamisessa.  Asioiden tarkka tunteminen vähentää väärien yleistämisten määrää. Tieto poistaa luulot ja oletukset. Itäisen Euroopan matkailija voi jatkossa tehdä matkakohteestaan myös uskonnollisen analyysin kohteen. Matkailija voi omin silmin varmentaa todeksi sen, mistä kirja kertoo.

Ilpo Perttilä