Kirkkohistoria on lähetyshistoriaa

Martyn Marty: Kristitty maailma, Kristinuskon globaali historia, Kirjapaja 2010

Tulipa olo kuin aikoinaan missiologian dosentin Matti Peltolan luennoilla lähetyskurssilla keväällä 1968 lukiessani yhdysvaltalaisen luterilaisen papin ja Chicagon yliopiston kirkkohistorian professorin kirjaa, jonka alkuteos ilmestyi vuonna 2007. Kirkkohistoria on kristillisen kirkon leviämisen historiaa eli lähetyshistoriaa, Apostolien tekojen jatkokertomus, jota monet kirjoittajat ovat Luukkaan jälkiä noudattaen kirjoittaneet. Samat nimet, joita Matti Peltola mainitsi, tulevat Martyn kirjan sivuilla vastaan: Paavalista alkaen Alopen, Ansgar, Raymond Llull, Matteo Ricci, Francis Xavier, Wlliam Carey ym. Muistiinpanoja tehtiin ruutuvihkoon.

Sittemmin on suomen kielelläkin julkaistu monia kirkko- ja lähetyshistorioita, mikä helpottaa merkittävästi lähetystyöhön lähtijää tämän perehtyessä alaansa. Ihan tasan tällaista kirjaa ei ole tiettävästi julkaistu kuin minkä Marty on kirjoittanut: kolmeen sataan sivuun tiivistetty paketti kirkon ja lähetystyön historiaa viidellä mantereella. Kirjan katsaus ei pääty suinkaan 1960-luvulle, vaan jatkuu aina alkaneeseen uuteen vuosituhanteen asti. Viimeisen viiden vuosikymmenen aikana on tapahtunut merkittävä muutos kristikunnan painopisteessä. Eurooppa elää jälkikristillistä aikaa ja kristikunnan painopiste on siirtymässä Afrikkaan ja Aasiaan, pohjoiselta pallonpuoliskolta eteläiselle. 60-luvulla oli siirtomaavallasta irtautuminen vasta meneillään. Nyt se on menneisyyttä. Nuoret kirkot ovat itsenäistyneet, mutta kolonialismin rasitteet saattavat vielä kummitella mielessä.

Martyn kirja siirtää kaiken kaikkiaan painopistettä koko kirkkohistorian kuvauksessa globaaliin perspektiiviin. Yksityiskohtiin ei puututa – silloinhan kävisi juuri se, mitä on tarkoitus välttää, sitä, että metsä katoaa puilta. Tässä hahmotetaan suuria linjoja ja arvioidaan historian kulkua, arvioidaan myös sitä, missä on toimittu väärin. Mutta edes ristiretkiä ei kuvata mustavalkoisesti eikä se ole ainoa, ei ehkä edes pahin häpeätahra säälimättömässä valloituspolitiikassa. Kirkkohistoria on lähetyshistoriaa, ja siitä pitää ottaa opiksi. Marty ei paneudu vain kristinuskon alueelliseen leviämiseen ja kristittyjen lukumäärän lisääntymiseen. Tarkastelussa on myös akkommodaatio ja kontekstualisoituminen, joita on voinut havaita jo kauan ennen näiden käsitteiden keksimistä.

Marty maalaa kaksituhatvuotisen kirkon historian suureksi näytelmäksi, joka jakautuu osiin, joista hän käyttää nimeä kohtaukset (episode). Ne ovat satoja vuosia pitkiä ajanjaksoja, jotka kattavat Afrikan, Euroopan, Latinalaisen Amerikan, Pohjois-Amerikan ja Aasian historiaa kristinuskon leviämisen näkökulmasta. Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa on kussakin kaksi jaksoa, joihin kristillisen kirkon leviäminen painottuu. Ensimmäisen ja toisen kohtauksen välillä voi olla vuosisatojen mittainen takapakki ennen kuin lähetys taas viriää henkiin. Jossakin historian vaiheessa on näyttänyt siltä, että ovet sulkeutuvat jossakin totaalisesti. Joskus tapahtuu kuitenkin ihme: kristillinen usko alkaa levitä uudelleen. "Kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?", kyselee Marty Uutta testamenttia siteeraten.

Näyttää siltä, että kristinuskon osuus on jämähtänyt kolmannekseen koko maailman väkiluvusta. Mutta millaista uskoa tämä sitten on? Amerikassa vallitsee ilmiö, jossa Jeesuksen nimen mainitseminen korvataan usein Jumalalla tai muulla Kolminaisuuden ensimmäiseen persoonaan viittaavalla ilmaisulla. Sama ilmiö lienee muuallakin. Jeesuksesta vaikenemisella yritetään rakentaa yhteyttä muihin, varsinkin monoteistisiin uskontoihin, mutta uskonnosta häviää sen kristillinen omaleimaisuus.

Marty ottaa tiettyä etäisyyttä kuvaamiinsa ilmiöihin. Globaali historia vaatii sitä, että oma maanosa ja oma tunnustuskunta on asetettava oikeaan mittasuhteeseen kokonaisessa maailmanlaajassa historian kuvauksessa. Meidän kannaltamme se tarkoittaa, että luterilaisista teologeista ei mainita montaa, ehkä yhden käden sormien verran. Kristinuskon leviämisestä Skandinaviaan mainitaan vain pari norjalaista kuningasta, jotka myötävaikuttivat asiaan. Silti mainitsemisen arvoisia nimiä kertyy valtava määrä kahdessatuhannessa vuodessa. Teoksen asiahakemistossa ei ole eroteltu nimiä ja asioita, mutta jos tuhannesta nimikkeestä noin puolet on henkilönimiä, niin se tarkoittaa 500 henkilöä. Teoksessa on myös sanasto, jossa selitetään outoja sanoja. Valitettavasti kaikkia outoja sanoja ei kuitenkaan selitetä, kuten muiden muassa sanoja abolitionisti, nimbus ja abun, paitsi ehkä varsinaisen tekstin lomassa.

Kirjan suomentajalla on ollut vaativa tehtävä. Sen on tehnyt Helsingin yliopiston kirkkohistorian laitoksen yliopistonlehtori Juha Meriläinen. Joissakin kohdissa olen jäänyt miettimään, mitähän alkuperäinen kirjoittaja on oikeasti mahtanut tarkoittaa. Netistä ei löytynyt alkuperäisteoksesta paljoa muuta kuin sisällysluettelo. Käyttäisin itse Moravian alueesta suomenkielistä nimeä Määri, mutta voihan se olla, että tässä kohdin oikeinkirjoitus on jo siirtynyt kansainvälisempiin ilmaisuihin.