Kirja-arvostelu: Opin tien kotiin

Lähetystyön ajankohtaispäivitys

Riikka Halme-Berneking: Opin tien kotiin. Suomen Lähetysseura 2018. 199 s.

Lähetysseuran julkaisema kirja löytyi jopa Lappeenrannan maakuntakirjastosta. Sitä en tiedä, kuinka ahkerasti tämän kirjan lainausoikeutta on käytetty hyväksi. Toivoa sopii, että se aina jonkun ’haaviin’ sujahtaa. Minä lukisin mielelläni enemmänkin entisen työnantajani kirjoja, jos niitä löytyisi lähikirjastosta. Voihan niitä toki ostaakin, mutta omat kirjahyllyt ovat täpösen täynnä.
Jos nyt esittelemäni kirja sattuisi jonkun satunnaisen lukijan eteen, joka ei lähetystyöstä mitään tiedä, niin hän pääsisi varmasti sukeltamaan itselleen outoon ja tuntemattomaan maailmaan. Perinteiset ajatukset lähetystyöstä, mitä ne sitten olisivatkaan, joutuisivat hetkessä romukoppaan. Tässä ei tuputeta ihmisille uskontoa eikä liimata puhelintolppiin Jeesus tulee – oletko valmis –lappuja. Tässä eletään ihmisten keskellä, opetellaan heidän kulttuuriansa ja kieltään ja yritetään sopeutua siihen. Eletään toki kiinni kirkon elämässä, ei päälle päsmäröiden ulkoapäin ohjailevien keinoin ja ylemmäksi asettuen, vaan enemmänkin maan alkuperäisasukkailta oppien. Uskonelämää ja sen ilmaisemista voi oppia nöyrällä paikalla kirkkokansaa havainnoiden.

Riikka on lähetyslapsi – käytetään myös nimeä matkalaukkulapsi – joka on syntynyt Angolassa lähetystyössä oleville vanhemmille. Angolalainen elämäntapa, kieli ja kulttuuri ovat ympäröineet lasta jo syntymästä alkaen. Hän on kuitenkin hyvin tietoinen toisesta kotimaastaan, johon palataan määräajoin. Mistä tällainen ihminen on kotoisin? Sieltä ja täältä, molemmista isänmaistaan vaikutteita saaneena ja kotimaan rakkautta kokien. Suloista ja onnea ja idylliä ei valitettavasti voi kokea afrikkalaisessa kotimaassa. Angola ei liene poikkeustapaus. Siellä vallitsee sotatila ja kansa on hätää kärsimässä silloinkin, kun ei ole sotaa. Elintaso on alhainen ja infrastruktuuri on joko rakentamatta tai heikosti toimiva. 

Riikka kuljettaa lukijaansa näissä kokemuksissa, kahden maan, jatkossa kolmen maan ja maaonosan kansalaisena. Eletään Angolan maan kärsimyksissä ja iloissa. Lähetystyöntekijä on ulkomaalainen, mutta parhaimmillaan hän samaistuu niin uuden asuinmaansa kansaan, että tuntee olevansa siellä ihan kotonaan ja etsiytyy mieluummin angolalaiseen yhteisöön kuin ulkomaalaisten seuraelämään, joka vieraassa maassa on kyllä hyvin intensiivistä  ja muukalaisidentiteettiä yhdistävää. Riikka suorittaa korkeakouluopinnot pääsääntöisesti Suomessa, filosofian tohtorin ja teologian maisterin tutkinnot, jotka antavat hänelle hyvät avut monenlaiseen työhön. Käytännössä hänet kuitenkin johdatetaan raamatunkäännösprojekteihin, joka samalla merkitsee paikallisten kielten kehittämistä kirjakieleksi. Siirtomavallan aikaan oli vain portugalin sivistyskieli ainoa sallittu kirja- ja sivistyskieli. Siirtomaaisäntien ajatus kulki niin, että heimokielet edustavat primitiivistä mongerrusta. Niiden varaan ei voi laskea kansan sivistämisen perustaa. Tästä ajatuksesta kaukana eivät ole rotuopillisetkaan ajatukset, joiden mukaan alkuasukkaat ovat sivistymättömiä, ei vain puutteellisesta koulutuksesta vaan heikommasta älyllisestä kehityksestä johtuen. Jos lähetystyössä joskus on esiintynyt paternalistisia ajatuksia ja käytänteitä, niin Riikan toimintaympäristössä ei sellaisia ole havaittavissa. Paikalliset kielet, joita on kymmenkunta, ovat arvostettuja yhtään väheksymättä portugalin kieltä. Jokaisen äidinkieli on kuitenkin se kieli, jolla koulunkäynti pitää aloittaa. Toisten kielten oppiminen on myös tarpeellista sekä sivistyksen lisääntymisen että kanssakäymisen mahdollistumisen kannalta.

Lähetystyöntekijä on Riikan tapauksessa kielenkääntäjä, joka toimii yhteistyössä kääntäjätiimin kanssa. Kirja antaa seikkaperäisen kuvan kääntäjätiimin toiminnasta. Sanamuotoja hiotaan yhteistyössä ja palauteryhmissä käännösvaihtoehtoja testaten. Lähetystyöntekijä on johtavassa asemassa, asiantuntija, joka vie käännösprojektia eteenpäin. Hänellä voi olla välillä hokutus kantaa vastuuta enemmänkin kuin on tarpeellista. Mutta sekin on oppimisen paikka, kun tajuaa, että pitää antaa tilaisuus toisille työntekijöille, erityisesti alaisille tehdä omia havaintojaan ja löytöjään ja vastata niistä asioista, jotka voi katsoa heidän tehtäviinsä kuuluviksi.

Monet lähetystyöntekijöistä ovat naisia – vielä täsmentäen naimattomia naisia. Vielä 1800-luvulla ei ollut näin, mutta seuraavalla vuosisadalla kehitys johti siihen, että aluksi naiset muodostivat valtaosan lähetystyöntekijöistä. Vuosisadan loppuun mennessä myös työnjohtaminen siirtyi suurelta osalta naisten käsiin. Moni nainen on joutunut tyytymään lähetystyössä naimattoman naisen siviilisäätyyn. Voihan sitä tietysti solmia avioliiton alkuperäisaukkaan kanssakin, mutta kun parisuhteen muodostaminen on muutenkin jo aika vaikea yhtälö, niin ei se siitä helpotu, että ylittää rodullisia rajoja. Riikka alkoi tuntea jäävänsä lopullisesti naimattomaksi ja sitä myötä lapsettomaksi, mikä taisi olla uskoa koetteleva kokemus. Elämän matkalle astui kuitenkin toinen saman alan ihminen, amerikkalainen mies, joka oli työssä Costa Ricassa. Pariskunnan polut kohtasivat raamatunkääntäjien kokouksessa Soulissa. Steve oli eronnut kolmen lapsen isä, joka kaipasi vierelleen uutta elämänkumppania. Sykähdyttävä ensi kohtaaminen johti kirjeenvaihtoon ja digitaaliseen kommunikaatioon, joka viimein johti avioliittoon. Oli siinä aika paljon piinaavaa epätietoisuuden aikaa, miten on mahdollista solmia avioliiton toisenmaalaisen kanssa, joka tekee työtä vielä kolmannessa maassa. Pitääkö hylätä kaikki työsiteet ja oma urakehitys, jotta voisi vaihtaa siviilisäätyä? Siltä se ensin näytti ja rakkaus on niin suuri voima, että kai sen tähden voi uhrata kaiken muun. Niin ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Riikka sai jatkaa Suomen Lähetysseuran työntekijänä, vaikka muuttikin Amerikkaan, Virginiaan, johon pari rakensi oman yhteisen kotinsa. Sieltä käsin molemmat saattoivat jatkaa omaa työtään raamatunkäännösprojekteissa. Riikan toiveena oli tietysti saada omia lapsia. Se toive on kuitenkin korkeammassa kädessä eikä omia lapsia voi ottaa, jos niitä ei anneta. Näin pääsi käymään. Riikka sai kuitenkin miehensä lapsista  itselleen lapsipuolia, jotka kutsuvat häntä ihan mielellään äidiksi.

Riikan lähetystyöstä antamaa kuvaa ei voi tietenkään yleistä, että tällaista tämä nykyajan lähetystyö on. On sanottava, että se voi olla myös tällaista. Ja hyvä näin.

Harmi, ettei kirjassa ollut mitään valokuvaliitettä. Lähetystyötä tuntevalle Angolakaan ei ole tuntematon paikka, mutta ummikon on varmaan avattava internet ja etisttävä sieltä Lubango, Ondjiva ja Shangalala ja muutama muu paikka pysyäkseen kartalla. Ja lähetystyönteijä ja kääntäjätiimi!

Ilpo Perttilä