Kirja-arvostelu: Sivullisen sanomaa.

Naisteologin lähetysmatka

Seija Molina: Sivullisen sanomaa. Ajatuksia toiseudesta ja muukalaisuudesta. Herättäjäyhdistys 2020. 132 s.

Lähetyskurssitoverini, teol.tri. VTM, rovasti Seija Molina, s. Skyttä on julkaissut kirjan, jossa hän liittää muukalaisuuden ja toiseuden tuntoja oman elämänsä vaiheisiin.

Tutustuin Seijaan lähetyskurssilla keväällä 1968. Seija oli ollut lehtorin virassa syntymäkaupungissani Kotkassa. Molemmat olemme kuitenkin evakkoja. Minä en tosin syntynyt rajan toisella puolella, vaan tulin äitini vatsassa evakkoon, kun äitini viimeisten siviilien myötä pakeni Viipurista kesäkuussa 1944. Olin kiinnostunut Seijan Kotkaa koskevista kuvauksista. Lähetyskurssin jatkoksi lähdimme Englantiin opiskelemaan sekä englannin kieltä että toisia kulttuureja orientoituen jo samalla tulevaan lähetystyön kohteeseemme. Meille molemmille se oli jo tiedossa, Seijalle Tansania ja minulle Etiopia. Emme olleet englannin opiskelussa samalla paikkakunnalla, joten lähettitoverieni kautta minulle kantautui huhu, että Seija oli tutustunut katoliseen pappiin. Seurustelu näytti olevan vakavaa, minkä johdosta lähettitoverini ilmaisivat närkästyksensä ja paheksuntansa. Orlandolle seurustelu luterilaisen kanssa oli suurempi elämänmuutos kuin Seijalle. Katolilaisen selibaatissa olevan papin avioliitto ja kirkkokunnan vaihtaminen oli totaalinen kääntymys ja isien uskon hylkäys. Seijalla ei muuttunut muu kuin suunnitelma siirtyä lähetyskurssin jälkeen pikaisesti Tansaniaan. Kun Seija ja Orlando vihittiin avioliittoon, olin minä jo vaimoni Merja kanssa Etiopiassa. Myöhemmin olin pienessä kirjeenvaihdossa Seijan kanssa, kun hän oli Santiagossa. Meidän molempien elämään liittyivät vakavat vaiheet kohdemaittemme poliittisessa tilanteessa. Molemmissa maissa tapahtui vallankumous, Chilessä oikeistolainen, Etiopiassa kommunistinen. Chileen Seija oli päätynyt Orlandon opiskellessa luterilaista teologiaa Yhdysvalloissa. Sieltä heidät lähetti Yhdysvaltain luterilainen kirkko Chileen. Espanjan kieltä taitava ja roomalaiskatolisen kirkon perinkotaisin tunteva lähetystyöntekijä oli Taivaan lahja Santiagon piskuiselle luterilaiselle kirkolle. Chilessä nuori lähetystyöntekijäpari sai kokea kantapään kautta lähetystyön karun todellisuuden. Chileläinen seurakunta olikin ’saksalainen’. Ahdistavassa poliittisessa tilanteessa kirkko jakautui kahtia. Aina ei voi välttyä ottamasta poliittista kantaa, vaikka meitä siitä varoitettiin lähetyskurssilla. Poliittiset mullistukset voivat saada lähetystyöntekijät lähtemään maasta, tahtoen tai tahtomattaan. Molinan perhe oli tuplaantunut (kahdella lapsella), kun he palasivat Chilestä Suomeen. Orlando hankki suomalaiset papin oikeudet ja Suomen kansalaisuuden. Ainakin jälkimmäinen juttu oli vaikea. Muukalaisesta tuli ainakin muodollisesti suomalainen. Sen jälkeen pariskunta pääsi lähtemään Suomen Lähetysseuran lähetteinä Seijan alkuperäiseen lähetyskohteeseen, Tansaniaan. Seija pääsi viimein osallistumaan lähetystyöhön omaa ammattiaan vastaavassa tehtävässä. Ongelmana vain oli se, että hän oli ainoa nainen Makumiran pappisseminaarin opettajakunnassa. ”Oletko pappi”, kysymys oppilaiden taholta, oli testi, jossa naisopettajan pätevyys opettajana mitattiin. Kysymykseen antoi aihetta sekin, että kaikki opettajat eivät suinkaan olleet naispappeuden kannalla. Tämä tarkoittaa nimenomaan lähetystyöntekijä-opettajaa. Naispappeuden vastustus tulee sieltä, mistä lähetystyöntekijöitä lähetetään. Seija kuului juuri siihen ikäpolveen, jolla oli mahdollisuus saada pappisvihkimys, jos naispappeus kirkossa ilman suurempaa viivyttelyä hyväksyttäisiin. Toisaalta on myönnettävä, ettei naisten vähättely lakannut asian hyväksymiseen kirkolliskokouksessa. Myös nuoret naispapit ovat joutuneet vielä kärsimään vähättelystä ja jopa teologisraamatullisesta oikeutuksesta virkaansa sukupuolensa tähden.Pariskunnan palattua Suomeen Seija sai vokaation Helsingin Johanneksen seurakunnan pappisvirkaan, mutta sukupuolensa takia hän ei saanut arvostetussa suomalaisessa seurakunnassa nauttia arvonantoa kaikkien virkaveljiensä taholta. Historiankirjoihin nämä muistot jäävät todistamaan, että kirkossa on esiintynyt syrjintää ja vähättelyä. Jos Jumala pystyy tässä kaikessa hässäkässä vaikuttamaan jotain, niin Hänen täytyy tehdä se kirkosta huolimatta, näin on valitettavasti todettava. Tämä sukupuolensa tähden vähättelyn ja kelpaamattomuuden kohteeksi joutuminen on ollut varmasti yhtenä syynä omaelämäkertateoksen teemaan. Ihminen on saanut kokea vierautta ensin sotaevakkona, mikä on merkinnyt vierasta murretta ja kulttuuria oman maan sisällä, sitten kelpaamattomuutta naispuoliseksi teologian opiskelijaksi ja naispapiksi, mitä virkaa ei edes ollut olemassa. Lähetystyöntekijä saa kokea olevansa muukalainen vieraan kansan keskuudessa, johon hänet on lähetetty. Kaiken tämän vastapainoksi Seija on myös saanut kokea yhteenkuuluvuutta. Karjalaisen kansan keskuudessa hänet on aina hyväksytty omana itsenään, kovia kokeneen, mutta omasta identiteetistään itsetietoisten karjalaisten joukossa. Lähetystyöntekijänä hän on tullut hyväksytyksi tansanialaisten arvostamaksi opettajaksi. Suomeen palatessaan hän on tuntenut kuitenkin olevansa suomalainen eikä tunne kokeneensa kulttuurishokkia kotimaahan palatessaan niin kuin monet lähetystöntekijätoverit melkein suulla suuremmalla julistavat. Jos paikallisseurakunnassa ei tunne kuuluvansa virkansa puolesta hyväksytyksi virkasisareksi, voi yhteenkuuluvuutta tuntea herätysliikkeen piirissä. Herätysliikkeethän ne kyllä näyttävät eniten karsinoitaan rajaavan, mutta herännäisyyden piirissä ovat raja-aidat yllättävän matalat – naispappikin on hyväksytty ilman sukupuolimäärittelyjä. Tämä tulee esille myös siinä, että Herättäjäyhdistys on kustantanut elämäkertateoksen, joka täyttää myös puolittain hartauskirjan merkitystä. Tämä elämäkerta ei ole ihan tavallista sorttia. Kun Seijaa kutsuttiin puhumaan, jossain tilaisuudessa elämästään, oliko se Naantalissa, jossa hän oli aiemmin ollut virassa, esityksen jälkeen tuli pitkä hiljaisuus. Sitten joku totesi: ”Tuohon kaikkeen luulisi kuluvan vähintään kaksi ihmiselämää.”

Ilpo Perttilä