Mari-Anna Auvinen & Jyri Komulainen (toim.): Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan.

Kirkon tutkimuskeskus. 2020

Vastauksia lähetystyön kritiikkiin

Entisenä (?) lähetystyöntekijänä yritän yhä seurata lähetystyötä kuin myös lähetysteologiaa. Seurakunnan lähetysteologina en kokenut olevani mikään teologinen vaikuttaja, vaan enemmänkin mukana pysyttelijä ja kehitystä seuraava. Oltuani nyt eläkkeellä toistakymmentä vuotta olen varmaan pudonnut auttamattomasti kehityksen kelkasta. Mutta ei hätää. Nyt ilmestyi tämä silmiä ja ymmärrystä avaava kokoomateos, joka antaa kattavan kuvan tämän päivän lähetystyöstä ja sen haasteista. Mikään ei tietysti ole täydellistä eivätkä kirjan tekijätkään väitä teostaan kaiken kattavaksi lähetystyön käsikirjaksi, vaan ainoastaan näkökulmiksi. Vaatimattomuus kaunistaa. Toki kirjaan on koottu ekumeenisista syistä eri kirkkojen näkemyksiä lähetystyöstä, kirkkojen, joiden lähetysnäkemykset poikkeavat merkittävästi oman kirkkomme näkemyksestä. Hyvä niin, se antaa jonkinlaisen peilin ja laajentaa omaa katsontakantaamme muihin verraten.

Roomalaiskatolisen kirkon lähetysnäkemystä ei voi kuitenkaan sivuuttaa pelkällä olan kohautuksella, vaikkei kirkko olekaan Kirkkojen Maailmanneuvoston jäsen. Jäsenmäärältään yhtä suurena kuin muut kristilliset kirkot yhteensä roomalaiskatolinen kirkko on merkittävä vaikuttaja ja sillä on pitkä lähetyshistoria. Tässä teoksessa kerrotaan esimerkkejä roomalaiskatolisesta lähetystyöstä Intiassa. Dosentti Jyri Komulainen kuvaa yrityksiä kontekstualisoida kristinuskoa hindulaisuuteen. Yritykset olivat merkittäviä näyttöjä lähetystyön haasteista ja kulttuurirajojen ylittämisestä. Nyt jälkeenpäin on kuitenkin helppoa, mutta samalla tarpeellista, osoittaa, ettei esimerkkitapausten kaltainen toiminta sopisi meidän aikaamme tai meidän lähetysteologiaamme. Intialainen kulttuuri osoittautui epätasa-arvoiseksi ja ihmisoikeuksia polkevaksi. Sama jännite säilyy yhä Intiassa. Keskustelu tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista on esillä tämän päivän lähetystyössä ja näyttää olevan myös meillä kritiikkiä aiheuttava asia. Roomalaiskatolisen kirkon lähetysnäkemys, jos sellaisena halutaan pitää paavi Fransiscuksen lanseeraamaa ’vetovoiman missiologiaa’, muistuttaa vahvasti takavuosina sisäistämääni näkemystä sentripetaalisesta lähetys työstä, jossa menemisen , sentrifugaalisuuden sijasta korostetaan omaan toimintaan kokoamisesta. Missio on ihmistä puoleensa vetävää. Kirkon tulee olla lempeyden avara syli, jossa ihmiselle osoitetaan jumalallista rakkautta ja huolenpitoa. Tämä kuulostaa melkein samalta painotukselta, jota taannoin ainakin Mikkelin hiippakunnan papeille esitteli piispamme Voitto Huotari.

Ortodoksiselle kirkolle lähetystyö on vierasta, ainakin jos sitä esitellään niissä tavoissa, joilla lännen protestanttiset kirkot harjoittavat toimintaansa. Ihmisten agressiiviselta vaikuttava käännyttäminen, proselytismi, ärsyttää professori Serafim Seppälää, joka yrittää kuvata kirkkokuntansa lähetystyötä. Itse käsite missio tulee kuitenkin ortodokseille ulkopuolelta. Missiostrategiaa kirkolla ei ole, mutta jos sellainen halutaan jossain nähdä, se on kirkon omassa vetovoimaisessa ja varhaiskirkoille uskollisena pysyvässä liturgiassa ja siihen liittyvässä kirkon houkuttelevuudessa. Kuulostaa samanlaiselta näkemykseltä kuin roomalaiskatolisella kirkolla.

Vapaita kirkkokuntia edustaa pastori, kouluttaja Atte Helminen. En tiedä, edustaako hän kirjoituksellaan virallisesti kaikkia maamme vapaita suuntia. Luultavasti hän esittelee vain oman kirkkkonsa näkemyksiä. Lyhyesti sanoen kuvailisin hänen lähetysnäkemystään hyvin perinteiseksi protestanttiseksi lähetysnäkemykseksi, jossa ei nykymaailman erityishaasteita otetan sen kummemmin huomioon. Toimitaan niiden suuntaviittojen mukaan, joita Raamatusta ja kirkon tulkinnasta on ymmärretty.

Kaikki muu onkin sitten evankelisluterilaista lähetystyötä, tosin sen valossa, mitä ekumeeninen tutkimus vaikuttaa - ja sehän vaikuttaa. Tästä kirjoittaa TT Mari-Anna Auvinen. Ekumeeninen missiologia perustuu Missio Dei –ajatteluun, joka nimestään päätellen osoittaa, ettei lähetystyö ole syvimmiltään inhimillistä toimintaa. Ihminen vain osallistuu Jumalan lähetykseen. Missiologiseen ajatteluun ovat vaikuttaneet käänteentekevästi globaalin etelän kontekstualistiset ja vapautuksen teologiat. Viimeisissä lähetysasiakirjoissa nostetaan esille käsite marginaalien missio, joka on selvästi tullut esille Suomen Lähetysseuran julki lausuttuna painopisteenä. Postkolonialistinen aikamme osoittaa hyvinvoinnin epätasa-arvoisen jakautumisen.

Piispa Matti Repo tuo esille suomeksi vaikeasti käännettävän transformaation käsitteen. Transformaatio on kokonaisvaltaisen lähetysteologian avainsana. Se kuvaa sekä kristinuskon merkitystä että sen päämäärää. Piispa Repo osoittaa, että vastakohtaisiksi koetut Kirkkojen Maailmanneuvoston ja evankeliointiin keskittyneiden järjestöjen perustaman Lausannen liikkeen lähetysnäyt lähenivät toisiaan. Lausannen liike avartui 1970-luvulla sosiaalisten ja yhteiskunnallisten ongelmien, oikeudenmukaisuuden ja rauhan kysymyksille. Raamatullisena perustekstinä kokonaisvaltaisessa evankeliumissa on Jeesuksen Nasaretin synagogassa lukema ohjelmajulistus, jossa etusijalle nousevat köyhät, sorretut, vangitut ja vammaiset. Syrjittyjen ja marginaaliryhmien puolustaminen, lasten aseman turvaaminen ja erityisesti naisten voimaannuttaminen osallisiksi omaa elämäänsä koskevasta päätöksenteosta merkitsevät sekä yksilöllistä että yhteiskunnallista transformaatiota. Minusta tämä kuulostaa Suomen Lähetysseuran linjalta, joka on viime aikoina saanut arvostelua hyvinkin arvovaltaiselta taholta. Tämän teoksen luettuani olen vakuuttunut siitä, että Lähetysseura on joutunut aiheettomien epäilysten uhriksi.

Professori Antti Raunio tarkastelee Lutherin kirjoitusten pohjalta kirkon lähetystehtävän toteuttamista jumalallisen itsensä lahjoittavan ja ristin teologian näkökulmasta. Missiologiseen keskusteluun liittyen hän selvittää rakkauden liikettä, joka johtaa kristityt vallan keskuksista marginaaleihin ja marginaaleista keskukseen rajat ylittäen. Uskon ja rakkauden yhteisö eli Kristuksen kirkko uudistaa sanomallaan ja toiminnallaan myös poliittisen yhteisön rakenteita ja tapoja.

Dosentti Risto Jukko esittelee missiologian nimellä harjoitettavaa tutkimusta ja lähetystyön historiaa. Suomen evankelisluterilaisen kirkon yliopistolle vuonna 2005 lahjoittama missiologian yliopiston lehtorin virka muutettiin vuonna 2016 kaupunkiteologian lehtorin viraksi. Tästä aiheesta kirjoittaakin kaupunkiteologian professoriksi nimitetty Henrietta Grönlund oman artikkelinsa. Jukko toteaa, että tunnustuksellisella missiologialla ei vaikuta olevan akateemista tulevaisuutta, mutta ekumeenisella missiologialla on. Missiologia on tänä päivänä yhteydessä globalisaatioon ja siihen liittyviin ilmiöihin.

Lundin yliopiston missiologian ja ekumeniikan professori TT Mika Vähäkangas kirjoittaa missiologian paikasta kolonialismin jälkeisessä maailmassa. Lähetystyö on jättänyt historian saatossa nimeensä syvästi vaikuttavan haavan. Lähetystyö on liittynyt vahvasti kolonialistisiin valtarakenteisiin ja vallankäyttöön. Kirjoittaja kiinnittää huomiota siihen, että Suomen Lähetysseuran viestinnässä kirkollisten piirien ulkopuolelle lähetys terminä ei ole viestinnän kärkenä. Tämä on varainhankinnan kannalta järkevää, ja lähetyksen julkikuvan puhtaaksi peseminen kolonialismista olisi luultavasti taistelua tuulimyllyjä vastaan. Kirkon sisällä tämä aiheuttaa kuitenkin kiusallista kitinää – onko lähetys muuttumassa kehitystyöksi? Ei ole, mutta rasitteeksi käyneellä aatenimellä ei ole vetovoimaa kotimaassa eikä myöskään kolonialismin muistoista kärsineessä maailmassa, jossa tämän päivän lähetystyötä tehdään.

Ilpo Perttilä