Marja-Leena ja Risto T. Nieminen: Haalaripukuinen enkeli. Tositarinoita Tansaniasta.

Afrikkalaisten auttamista omassa maassaan

Marja-Leena ja Risto T. Nieminen: Haalaripukuinen enkeli. Tositarinoita Tansaniasta. Väyläkirjat 2023. 367 s.

Muistelmia kannattaa aina kirjoittaa. Jälkipolvien ei sitten tarvitse ruveta harmittelemaan, että eipä muistakaan tuotakaan asiaa kysyä isältä ja äidiltä. Tuli herättyä siihen todellisuuteen, ettei ole enää, keltä kysyä.

Marja-Leena ja Risto Nieminen ovat tarttuneet asiaan. Voi olla, että Miika, Heikki Ja Anni ovat osanneet ajoissa kysyäkin, mutta varmemmaksi vakuudeksi nyt ovat muistot mustaa valkoisella painettuna kertomuksena ja kuvina. Niemisten kirjalla voi olla kiinnostavuutta perhepiirin ulkopuolellakin. Varsinkin Tansanian lähetit voivat seurata tapahtumia, joissa he ovat olleet itse mukana tai samanaikaisesti työssä. Yhdistäviä tekijöitä löytyy. Perheellisille se lienee Moshin koulukoti, josta käsin lapset kävivät kansainvälistä koulua. Niemisten työjaksot maassa tapahtuivat vuosina 1981-1985 ja toinen jakso 1990-1993.

Olisi suotavaa, että kirjaan tarttuisivat myös ne, joille lähetystyön sisältö ja merkitys ovat jääneet hämäriksi. Niemisille joku lienee kommentoinut, että antaa niiden ihmisten elää omassa kulttuurissaan eikä mennä heille sanelemaan, kuinka tulee elää. Että lähetystyö olisi ikään kuin uskonto- ja kulttuurikolonialismia? Nykyaikainen lähetystyö on kansainvälistä lähetysyhteistyötä, jossa maahan mennään usein paikallisen kirkon kutsusta. Työluvan saanti edellyttää myös sitä, että paikallinen viranomainen hyväksyy työn omaa yhteiskuntaa hyödyttäväksi ja tarpeelliseksi. Tansanialla on pitkä siirtomaamenneisyys, joka näkyy vieläkin ulkomaalaisten kohtaamassa vastaanotossa. Myös kirkon sisällä ollaan tarkkoja, ettei ulkomaalainen lähetystyöntekijä ”astu kenenkään varpaille”. Paikallinen kirkko siis johtaa ja valvoo työtä, johon lähetystyöntekijät osallistuvat paikallisten esimiestensä alaisuudessa.

Lääkärinä Marja-Leena osallistuu syrjäseuduilla puutteellisissa olosuhteissa sairaalatyöhön. Maan heikko taloustilanne vaikuttaa merkittävästi siihen, että kaikesta on pulaa, ennen kaikkea ruoasta. Polttoainepula vaikuttaa merkittävästi työn tehottomuuteen. Sairaalan ongelmina on lääkepula ja sähkön puute. Julkinen palveluverkko toimii katkonaisesti eikä sairaalalla ole aina toimivaa omavaraista generaattoria, mikä siellä ehdottomasti tarvitaan. Vesipula on huutava. Sadeveden saanti on hyvin epävarmaa, olipa syynä sitten ilmastonmuutos tai normaalit sääolosuhteet. Sairaaloissa on ajoittain vakava työvoimapula eikä käytössä oleva henkilöstö ole aina paikalla. Ulkomaalainen työntekijä joutuu helposti paikkaamaan yllättäviä poissaoloja. Lähetystyöntekijän kutsumuksen motiiviksi seikkailunhalu ei riitä. Tarvitaan suoranainen hengellinen kutsumus, missä työtä tehdään itsensä likoon laittaen. Lääkärille työtä riittää. Tämä lienee kirjan mielenkiintoisinta antia, melkein kuin jännityskertomuksessa. Kuinka selvitä vaikeista tilanteista. Tämä tuli minulle Etiopiassakin tutuksi, vaikka en lääkintätyössä ollutkaan. Lääkintähenkilökunnalta oli aiheellista kysyä, onko ollut vaikeita synnytyksiä ja niitähän aina riittää. Tansaniassa synnytysten kuten muidenkin komplikaatioiden vaikeusastetta lisäsi merkittävästi se, että potilaat tuodaan aina liian myöhään hoitoon. Ensin kokeiltiin perinteisiä parannustapoja, poppamiesten taikauskoisia menetelmiä, jotka jo sellaisenaan aiheuttivat enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Lääkärille haasteellisia tehtäviä ovat leikkaukset, joihin ei ehkä aina ihan koulutus ja kokemuskaan riitä. Lääkärin on pakko ehdottaa potilaan siirtämistä paremmin varusteltuun sairaalaan, mutta omainen sanoo, että se ei käy, koska tulee liian kalliiksi. Jos potilas kuolee, niin kuolisihan hän ilmankin leikkausta. Lääkärille jää Musta Pekka käteen. Lääkärin työstä lukiessa tulee mieleen se hyvä puoli, että hänen työnsä on aina ehdottoman tarpeellista ja siitä on näkyvää tulosta. Mutta että lähetyslääkärin pitäisi sitoutua jatkuvaan ja pitkäaikaiseen työhön ikään kuin elinikäiseen rangaistussiirtolaan kutsumuksensa takia, on mielestäni kohtuuton vaatimus. Jos vielä oman elämän voisi uhratakin, niin perhettä ja lapsia ei pidä. Näyttää siltä, että Niemisten lapset ovat olleet onnekkaita. Heillä on ollut hyvä oppilaskoti ja koulu, johon lapset näyttävät kohtuullisen hyvin sopeutuneen eivätkä ole ehkä jälkeenpäinkään oireilleet.

Papin työ näyttää Riston osalta olleen pääosin tavallista seurakuntapappina toimimista, hengellisiä puheita, kirkonmenoja ja kasteita. Teologian tohtorin tutkinnon hän on suorittanut myöhemmin. Tansaniassa on pitänyt varautua myös siihen, että pappi on rakentaja, huoltomies ja autokuski. Jos ei vielä osaa jotain, niin pitää opetella. Huoltomiestä alkeelliset olosuhteet vaativat alinomaa. Milloin on mikäkin paikka rikki. Riston kokemuspiiriin on rakentaminen onneksi kuulunut jo nuoresta asti. Minusta se haalaripukuinen enkeli, joka kirjan otsikossa mainitaan, on Risto itse, mutta kirja viittaa kyllä erääseen toiseen henkilöön, jonka lukija löytäköön.

Kaste kirkollisena toimituksena saatetaan Suomessa kokea muotomenoksi, jossa lapselle annetaan nimi. Maasaikulttuurissa kaste koettiin suurena muutoksena, suoranaisena elämän käänteenä, kun luovutaan Saatanasta ja siirrytään Jumalan lapsiksi. Maasailla oli tapana kokea eräänlainen riivaus ennen kastetta. Monta henkilöä täytyi pitää kastettua alallaan. Kasteen jälkeen tuli rauha ja hiljaisuus. Maasaityö päättyi valitettavasti hallituksen päätökseen siirtää maasait pois entiseltä asuinalueeltaan. Oman maan hallitus tuhosi kulttuuria eikä lähetystyö.

Jos lähetystyö on useimmiten sitkeää työtä ja taistelua, vastapainona on ajoittaiset loma-ajat, jolloin voi tutustua paikallisiin nähtävyyksiin, maisemiin ja faunaan. Ei tarvitse lähteä eläintarhaan katsomaan eksoottisia eläimiä, niitä voi nähdä myös kotikulmillaan. Minulle riittää kyllä television anti avaran luonnon katselemiseen. Toisaalta turismi tuo tuloja afrikkalaisille yrityksille. Turismin hyötyjä ja haittoja en osaa laittaa tasapainoon.

Hatun nosto Mikkelin seudun väelle, joka on osallistunut Tansanian kehittämiseen ja lähetystyön edistämiseen lukemattomin lahjoituksin. Tässä on tapahtunut ilahduttavaa kulttuurivaihtoa. Ainakin yhden puolueen kantavana ajatuksena on ollut, että afrikkalaisia pitää auttaa heidän omalla maaperällään. Miten kehitysyhteistyövarojen vähentämisellä päästään tähän tavoitteeseen, jää minulle hämäräksi. Muun muassa lähetystyötä tukemalla sen sijaan edetään kohti oikeaa päämäärää.

Ilpo Perttilä