Mimosa Hedberg: Rakkaudesta Kathmanduun

Hindulainen kulttuurikylpy

Mimosa Hedberg: Rakkaudesta Kathmanduun.

Suomen Lähetysseura 2023. 222 s.

Suomen Lähetysseuran työntekijä, konfliktintutkimuksen maisteri, Mimosa Hedberg sai työkutsun Nepaliin vuonna 2018 tehtävänään toimia viestinnän asiantuntijana kehitysyhteistyön parissa. Erotukseksi muusta kehitysyhteistyöstä lähetystyöntekijän on perehdyttävä maan kieleen ja kulttuuriin ja kohdattava maan asukkaita ruohonjuuritasolla. Kehitysyhteistyöntekijät muodostavat oman ekspatriaattien kuplansa, jossa he muodostavat sosiaalisia suhteita omiin maanmiehiinsä tai samaan kulttuuripiiriin kuuluvien henkilöiden ja heidän puolisoidensa kanssa. Lähetystyöntekijän lähin viiteryhmä on nepalilainen yhteisö, jonka elinoloja pyritään parantamaan. Turistit ovat oma lukunsa. He matkaavat Nepaliin, sillä maan luonto on ainutlaatuinen. Maailman korkein vuoristo, Himalaja, sijaitsee alueella. Villieläinlajeista eksoottisimpia ovat tiikerit, lumileopardit ja norsut. Parhaiten niihin pääsee kyllä tutustumaan TV:n luonto-ohjelmissa, koska luonnossa villieläinten kohtaaminen on harvinaista. 1960-luvulla Nepaliin matkaajina olivat hipit, jotka 2020-luvulla käyvät katsomassa nuoruutensa maisemia, jos ei vallattoman vapaa elämä ole lyhentänyt elinikää. Lähetystyöntekijät ovat päässeet tutustumaan Nepaliin vasta 1970-luvulla, jolloin maa avautui ulkomaalaisille.

Mimosa panee itsensä likoon kertoessaan omasta elämästään. Hän kertoo käynnistään gynekologin vastaanotolla ja avioerostaan. Parempihan se on kertoa heti suoraan ja rehellisesti, ettei lukija saa tietoa jostain muualta kokeakseen kirjoittajan salanneen itsestään oleellisimman asian juuri kirjoitusajankohtana. Se on kuitenkin selvää, että tämä ei ole mikään omaelämäkerta, vaan kertomus Nepalista ja sen ihmisistä, jotka ovat usein köyhääkin köyhempiä. Sen takia maassa tarvitaan kehitysyhteistyötä, että maa voi nousta heikosta elämänlaadusta ja vaikeista olosuhteista, jos ei hyvinvointivaltioksi niin kuitenkin omavaraiseksi maaksi, jossa toimeentuloa riittää kaikille. Kirjoittaja haastattelee kohtaamiaan ihmisiä ja heidän läheisiään. Lähetystyötä arvostellaan usein siitä, että se tuhoaa kohdemaan perinteistä kulttuuria. Onkohan samaa kritiikkiä kohdistettu kehitysyhteistyöhön, joka myös joutuu törmäyskurssiin perinteisten tapojen kanssa? Köyhyyteen johtaa perinne, jossa naisen paikka on koti ja tehtävä lastensynnyttäminen ja kodin hoitaminen, jotta miehet voivat pitää sosiaalisia yhteyksiä toisiinsa ryypiskelemällä. Naisena Mimosan on luontevinta tutustua juuri naisten elämään. Nepalilaisessa kulttuurissa on tapana lapsiavioliitot, jossa vanhemmat järjestävät tyttärelleen aviopuolison tämän ollessa alaikäinen.  Lapsiavioliittojen taustalla ovat köyhyys, koulutuksen puute, tyttölasten heikko arvostus, patriarkaalinen kulttuuri ja kastijärjestelmän paineet. Tytöillä ei ole tilaisuutta käydä koulua eikä valmistua ammattiin. He ovat aviopuolisoidensa ansaitseman toimeentulon varassa. Kehitysyhteistyö tähtää naisten kouluttamiseen ja työllistämiseen. Se ei estä heitä avioitumasta, kunhan koulut on ensiksi käyty. Kehitysohjelmissa voidaan kouluttaa ja työllistää myös lapsiavioliiton solmineita tyttöjä. Kyläohjelmilla naiset kutsutaan yhteen tukemaan toisiaan ja saamaan opastusta esimerkiksi kotipuutarhaviljelyyn. Pienellä koulutuksella nainen voi yllättäen olla koko perheen elättäjä.

Erikoinen ongelma nepalilaisessa kulttuurissa on hindulainen perinne chaupadi, kielletyt kuukautiset. Kuukautisten aikana nainen eristetään vajaan, jossa hänen tulee tulla toimeen yksikseen vähäisellä ravinolla kylmyydessä. Tähän näkemykseen liittyy myös uskonnollinen aspekti: naiset nähdään rituaalisesti epäpuhtaina. Kehitysyhteistyö horjuttaa sekä kulttuuriperintöä että uskonnollisia näkemyksiä. Ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin takia perinteitä on pakko horjuttaa. Haitallisista tavoista ei ole kenellekään hyötyä – ja yllätys yllätys: jumalatkaan eivät näytä suuttuvan.

Jumalattarellakaan ei saa olla kuukautisia! No, sehän järjestyy. Otetaan lapsijumala, joka ei vielä ole sukukypsässä iässä. Lapsijumalatar Kumari  asuu omassa palatsissaan kansan palvottavana ja turistien ihmeteltävänä. Kuukautisten alkaessa lapsijumalatar saa väistyä ja toinen valitaan hänen tilalleen. Jumalattaresta tulee tavallinen kuolevainen. Päälle päätteeksi entisen Kumarin naiminen tuo miehelle huonoa onnea, joten Kumari jää naimattomaksi.

Kastilaitos on yksi hindulaisuuteen liittyviä ongelmia. Kastilaitos on järjestelmä, jossa yhteiskunnan jäsenen aseman, toimintamahdollisuudet ja kulttuurin määrittää hänen syntyperänsä. Huonoimmassa asemassa ovat dalitit, kastittomat, jotka tekevät kaikkein vähiten arvostettuja töitä ja ansaitsevat vähiten. Avioliitot solmitaan vain kastien sisällä. Jos ihmisoikeuksia halutaan puolustaa, niin silloin kastijärjestelmä on ensiksi purettava.

Kulttuurien eroavaisuudet ovat suuria, suorastaan vastakohtaisia. Kun länsimaissa kuolemaa surraan hillitysti, Nepalissa vietetään villiä hauskanpidon gai jatra -festivaalia. Kuolemisesta tekee näkyvän polttoroviot, jotka palavat hindutemppelin edessä yötä päivää. Tuhkat sirotellaan viereiseen jokeen. Yksi maan ongelmia on tietenkin ympäristön saastuminen. Olisikohan polttorovioille ja tuhkan jokeen heittämisille joki ekologisempi vaihtoehto? Siihen ei kirja anna vastausta, mutta lähetystyöntekijä kuvaa vivahteikkaasti kulttuuriltaan erikoista tapahtumasarjaa.

Nepalilaiseen kulttuuriin tutustuu parhaiten osallistumalla kansanjuhliin ja noudattamalla niitä tapoja, mitä ympärillään havaitsee. Kun naiset kokoontuvat omaan ohjelmaansa heidän otsaansa maalataan punainen tika-merkki.  Terveydenhoitoon tutustuu parhaiten, kun joutuu itse sairauden takia sairaalahoitoon, tässä tapauksessa korona -viruksen aiheuttamaan tautiin. Nepalilaista uskontoa oppii osallistumalla yhdessä heidän temppelivierailuihinsa, kuten kirjoittaja Shiva-temppelissä railakkain menoin vuosittain vietettävään mahashivaratriin, jolloin temppelissä tehdään valtava puja-rituaali. Toinen vierailu kohdistuu Kathmandun laakson pohjoispuolella olevaan Bouddhanathiin, jossa sijaitsee buddhalaisten pyhä paikka, valkoinen stupa. Stupan keskeisin piirre on siihen maalatut valtavat ja kaikkitietävät Buddhan silmät. Tulee mieleen kristillinen kuvasto, jossa Kolmiyhteistä Jumalaa kuvataan kolmion sisällä olevalla silmällä. Uskonnollista elämää ei Nepalissa vieroksuta eikä hävetä. Kaikki ovat uskossa. Hämmästystä herättäisi, jos joku ei uskoisi.  Lukija voi ehkä vähän ihmetellä, kuinka lähetystyöntekijä osallistuu aktiivisesti vieraisiin uskonnollisiin juhliin, käy jopa astrologin pakeilla. Siitä olen varma, että hän haluaa nähdä ja kokea, mitä tämä uskonnollisuus pitää sisällään ja mistä se ehkä on peräisin. Kaikkiin kysymyksiin ei varmaan löydy vastausta. Ei siihenkään, miksi pyhät lehmät vaeltelevat sairaina ja heikossa kunnossa kaduilla. Lähetystyöntekijä päätynee tarkkailussaan siihen, että osa asioista on enimmäkseen humpuukia ja taikauskoa. Ehkä henkilökohtaisissa kohtaamisissa voidaan joskus esille ottaa näitäkin näkemyksiä, mutta lähtökohtaisesti toisen kulttuurin edustajaan ei pidä suhtautua ylimielisesti puhumattakaan halveksivasti tai ivallisesti. Nepalilaisille osallistuminen toisten uskontokuntien menoihin ei ole mikään onglema. Hindulainen voi hyvin osallistua myös buddhalaisiin juhliin. Inklusiivinen uskontokäsitys antaa kaikkien kukkien kukkia.

Kirjansa otsikossa Mimosa paljastaa rakkautensa Kathmanduun. Teoksessa ei jäädä vain kehitysyhteistyöntekijöiden tapaan oleskelemaan pääkaupunkiin, vaan työ vie kaukaisimpiin kyliin, vaikeakulkuisessa maastossa. Tuntuu siltä kuin Mimosa olisi tullut Nepaliin sinne jäädäkseen. Voihan niinkin käydä, mutta niin kauan, kun on maassa ulkomaan viisumilla ja työluvalla, on määräajoin poistumispakko, ainakin jos ei ole saanut lupia uusituiksi. Ja niiden uusiminen  ei ole läpihuutojuttu. Lähetystyöntekijän asenne on kuitenkin hyvä, jos hän elää lähetyskentällään(?) rakkaudesta maahan ja sen asukkaisiin. Pitäisi vielä tavoitella sitä rakkautta, jonka kohde ei ansaitse rakastetuksi tulemista, vaan rakastaa silloinkin, kun ei saa vastarakkautta.

Varustin tuon lähetyskenttä-sanan kysymysmerkillä, koska tämä kirja ei kerro paljonkaan perinteisestä lähetystyöstä, mitä sillä nyt tarkoitetaankin. Minua tietysti kiinnostaisi, miten jaksaa Nepalin kirkko, jonka yhteistyökumppani Suomen Lähetysseura on. Kuinka kirkon työ menestyy ja millä tavoin ihmiset kääntyvät kristityiksi maassa, jonka väestöstä 1,76 % on kristittyjä? Mutta olisiko sellaisella teoksella suurtakaan kiinnostusta, kun suuri yleisö suhtautuu kriittisimmin toimintaan, jota pidetään uskonnollisena vaikuttamistyönä?

Ilpo Perttilä