Puhuvat kädet

Rakkaus ylittää rajoja

Kati Keski-Mäenpää: Puhuvat kädet, Mirja Himanen ja Mekonnen Mulat kuurojentyössä Etiopiassa. Suomen Lähetysseura 2012.

”Sokeat saavat näkönsä... ja kuurot kuulevat” (Matt. 11:5). Tämän vastauksen saa vankeudessa oleva Johannes Kastaja ollessaan epätietoinen siitä, onko Jeesus todella Messias.

Kiinnostus kuulovammaisten parissa tehtävästä työstä tarvitsee aivan erityisen motiivin. Yleinen yhteiskunnallinen kiinnostus kohdistuu vain terveisiin keskivertoihmisiin tai ehkä vielä mieluummin terveisiin ja lahjakkaisiin henkilöihin. Näin on ollut myös Etiopiassa, jossa kuulo- ja muut vammaiset on piilotettu kotimajojensa perukoihin. Kuulovammaista kuvaava amharan kielen sana denkoro tarkoittaa sekä kuuroa, mykkää että tyhmää. Jos en erehdy, niin samalla linjalla taidetaan olla monissa kielissä ja käsityksissä. Mutta ennakkokäsitykset ovat vääriä. Kuurot eivät ole tyhmiä. Tuskinpa he ovat kaikilta aisteiltaan terveitä lahjakkaampiakaan, mutta esimerkiksi näköaisti saattaa heillä herkistyä ja kompensoida puutteellista kuuloa. Voi olla niinkin, että syrjään sysätyllä on tavanomaista suurempi näyttöhalu ja motivaatio oppimiseen ja pärjäämiseen, jos hänelle annetaan tilaisuus ja hänelle osoitetaan rakkautta ja hyväksyntää. Amharan kielessä on toki myös kuuroa tarkoittava sana dida, jossa ei ole halveksivaa sävyä.

Kristillisillä kirkoilla on ollut vahva motivaatio aistivammaisten auttamiseen ja kouluttamiseen. Motivaatio nousee Vanhan testamentin Messias-ennustuksista ja Jeesuksen persoonasta, jonka ohjelmaan kuului nimenomaan vammaisten, köyhien ja sorrettujen auttaminen.

1980-luvun alussa perustettiin Hosainan kuurojenkoulu, jonka työtä Suomen Lähetysseura on tukenut. Sen työtä on puolestaan tukenut Kuurojen liitto. Aiemmin Suomen Lähetysseura tuki Eritrean Kerenissä toimivaa kuurojenkoulua, jossa on ollut suomalainen lähetystyöntekijä vuodesta 1955 alkaen. Kuurojenkouluja on maassa useita, mutta Hosainan kuurojenkoulu on ehtinyt jo ansaita mainetta tehokkaalla opetuksellaan ja oppimistuloksillaan.

Vuonna 1985 opettajien joukkoon liittyi pälkäneläistaustainen kuulovammaisten erityisopettaja Mirja Himanen, joka teki työtä sydämellä ja antaumuksella ja ansaitsi oppilaidensa luottamuksen. Puhuvat kädet kertoo Mirjan elämäntarinan, siitä millaisten vaiheiden kautta hän ohjautui lähetysjärjestön palvelukseen ja sitä myötä Hosainan kuurojenkoulun opettajaksi. Tämä on kuitenkin vasta puoli tarinaa, sillä kirjan joka toinen luku kertoo etiopialaisesta Mekonnen Mulatista, joka tuli myös opettajaksi samaan kouluun. Mekonnenista kertovat luvut valottavat erinomaisesti etiopialaista elämää ja kulttuuria. Valitettavasti tämän kirjan puitteissa ei ole ollut tarkoituksenmukaista kertoa laajemmin Mekonnenin kotiseudun historiallisesta ja kulttuurisesta merkityksestä ja seudun ainutlaatuisesta ja jylhästä luonnosta Menzistä Ankoberiin.

Kirja rakentuu tarinalle, jossa kahdesta kaukaisesta kulttuurista tulevat ihmiset kohtaavat toisensa. Eikä rakkaus tunne rajoja. Suomalais-etiopialaisen pariskunnan yhteisen elämän rakentaminen ei ole alkuunkaan niin helppo juttu kuin luulisi, ei varsinkaan sotaa käyvässä maassa. Suomen Lähetysseura ei liioin ole suhtautunut suopeasti lähetystyöntekijöiden avioliittoihin kohdemaidensa kansalaisten kanssa. Aluksi näyttää siis tyssäävän joko avioliitto tai avioituvan henkilön lähetystyö. Päättäväisen pariskunnan toimet johtavat kuitenkin lopuksi siihen onnelliseen lopputulokseen, että suomalais-etiopialainen pariskunta pääsee jatkamaan työtään jo tutuksi tulleessa oppilaitoksessa Etiopian Hosainassa.

Heidän työnsä vie kuitenkin laajemmille laitumille, kun kuulovammaisten työtä halutaan levittää koko maahan. Tässä tarkoituksessa mielekkäämmäksi kotipaikaksi osoittautuu maan pääkaupunki Addis Abeba, josta käsin on helpompi lähteä matkoille ympäri maata kartoittamaan työn tarvetta, ja maan keskushallinnon viranomaiset ovat helpommin tavoitettavissa. Pariskunta osaa hyvin 'haistaa' sopivat menettelytavat, joilla myös paikallisviranomaiset voidaan sitouttaa uusiin projekteihin jo suunnitteluvaiheessa. Pariskunta työstää itse paljon kuulovammaisten opetukseen käytettävää materiaalia.

Minulle jää sellainen kuva, että pariskunnan tiimi tukee toinen toistaan omilla vahvuuksillaan, Mirjalla se on laaja kokemus työstä kuurojen parissa ja tietämys Suomessa tehtävästä, korkealle kehittyneestä kuulovammaisten koulutuksesta, Mekonnenilla Etiopian kulttuurin tuntemus ja kielitaito sekä biologis-matemaattinen yliopistotasoinen pohjakoulutus eli korkeatasoinen opetustyön pätevyys. Molemmilla yhteistä on antaumuksellinen kutsumustyö, johon motivoi henkilökohtainen kristillinen usko.

Tätä kirjaa lukee kuin jännitysromaania, johon sisältyy eksoottista romantiikkaa. Eikä tämä kirja tarjoa vain kylmää tietoa, vaan myös tunnetta. Välillä kihoaa tippa linssiin. Jos tämä kirja eksyisi lähetystyöhön ennakkoluuloisesti suhtautuvan kriitikon käsiin, niin luulisi ennakkokäsitysten muuttuvan. Ei lähetystyö olekaan sitä, että toista yritetään väkisin käännyttää ja hänen kulttuuriaan tukahduttaa. Lähetystyö onkin heikkojen rinnalle asettumista ja heidän ihmisarvonsa korottamista. Se tapahtuu toki kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta.

Ilpo Perttilä