Simo Heininen: Afrikan kutsu. Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat.

Lähetyshistoriaa kaunistelematta

Simo Heininen: Afrikan kutsu. Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat. Suomen kirkkohistoriallinen seura 2024. 243 s.

Joku vääräleuka mainitsi kerran, että Teologisen aikakauskirjan käyttö iltalukemisena auttaa nopeasti nukahtamaan. Samaa ei voi sanoa tästä esiteltävästä kirjasta. Hämmästyttävää, että tieteellisellä otteella kirjoitetusta ja nooteilla varustetusta kirjasta voi saada aikaan niin hauskan ja kiinnostavan lukuelämyksen. Mutta onhan aiheena eräänlainen elämäkertateos, johon on mahdutettu 12 pioneerilähetin tarinat. Elämäkerrat ovat usein kiinnostavia.

Suomen lähetysseuran työ Namibiassa alkoi 1868-1870. Mutta sitä ennen piti perustaa itse lähetysjärjestö, mikä tapahtui 19. tammikuuta 1859. Seuran perustajissa oli muutamia Suomen historiasta tunnettuja nimiä, kuten Zacharias Topelius ja Elias Lönnrot. Merkille pantavaa on, että Seura perustettiin Suomen ja Turun ensimmäisenä piispana tunnetun Henrikin marttyyrikuoleman muistopäivänä, piispan, jonka historiallisuutta on myös kyseenalaistettu.

Kun pioneerityöstä puhutaan, niin on pakko esitellä seuran perustamiseen vaikuttaneita tekijöitä ja sitä edeltävää lähetystoimintaa. Siihen sisältyi toisten lähetysjärjestöjen harjoittaman työn tukemista, suomalaisten kandidaattien lähettämistä saksalaisten lähetystalojen koulutettaviksi niiden työkentille ja aloittaa oma lähetyssaarnaajakoulutus sekä avata oma lähetyskenttä. Ensimmäinen suomalaisten tukema lähetti oli Gossnerin lähetysseuran lähetti Hermann Onasch, joka lähetettiin Intiaan. Kaksi suomalaista pioneerilähettiä lähetettiin Hermannsburgin lähetystalon koulutettaviksi. Nämä olivat porvoolainen Alexander Malmström ja raahelainen Karl Emanuel Jurvelin. Malmström lähetettiin Hermannsburgin työalueelle 1866 Betshuanamaalle, mistä hän siirtyi Suomen Lähetysseuran uudelle lähetyskentälle Lounais-Afrikkaan1869, kuten myös Jurvelin.

Lähetysseuran koulutus pätevöitti lähetyssaarnaajaksi eli papinvirkaan työkentällä, mutta ei kotimaassa.  Juhannusaattona 1868 kuusi lähetyssaarnaajaksi vihittyä sekä maallikkoveli seppä Juho Nissinen astuivat laivaan Helsingin satamassa. Muut kolme maallikkoa lähetettiin myöhemmin. Kaikki lähetit olivat naimattomia, mutta kihlautuakseen heidän tarvitsi saada Lähetysseuran johtokunnan lupa. Monet joutuivat odottamaan morsiantaan pitkään lähtetyskentälle saapuvaksi. Näin kävi erityisesti Gustaf Mauritz Skoglundille, joka odotti kentällä 10 vuotta ja kun morsian viimein tuli, niin hän itse pian kuoli ja vastavihitty morsian jäi leskeksi. Tämä tarinahan meille on tuttu sekä Päivi Mattilan kirjasta Rakkaus väkevä kuin kuolema, että sen pohjalta syntyneestä näytelmästä.

Ennen kuin lähetit pääsivät Ambomaalle eli nykyiseen Namibiaan, he viipyivät pitkään Saksassa tutustuen Hermannsburgin ja varsinkin Reinin lähetysseuran päämajoihin saaden siellä lisäkoulutusta, lähinnä kieliopetusta. Nissinen palasi Suomeen koska ei sopeutunut saksalaiseen järjestykseen. Alusta lähtien se oli vaikeaa myös muille. Reinin lähetysseuralla oli kokemusta työstä Hereromaalla Ambomaan naapurissa. Suomalaiset saivat oman lähetyskentän Ambomaalta, jonne monen mutkan ja poikkeaman kautta päästiin vuonna 1870. Edellä mainittujen Malmströmin ja Jurvelinin ohella ensimmäisten lähetyssaarnaajien joukkoon kuuluivat Botolf Bernhard Björklund Snappertunasta, Martti Rautanen Inkerinmaan Novosolkasta, Pietari Kurvinen Ilomantsista, Kaarle Leonhard Tolonen Kajaanista ja Kaarle August Weikkolin Vihdistä. Käsityöläislähettejä olivat Juho Heinonen Tohmajärveltä, Antti Piirainen Ilomantsista ja Erkki Juntunen Laukaalta. Vuonna 1971 siunattiin lähetystyöhön Tobias Reijonen Liperistä ja Gustaf Mauritz Skoglund Tenholasta. Siunauksen toimitti Reinin Lähetysseuran esimies Carl Hugo Hahn Otjinbinguessa.

Työ alkoi Ondongan ja Uukuambin heimoissa. Lähetystyöntekijät olivat hyvin riippuvaisia paikallisesta heimokuninkaasta, jonka kanssa oli toimittava kärsivällisesti ja kunnioittavasti. Kuninkaalta sai lahjaksi maa-alueen, johon sai rakentaa tarvittavat kiinteistöt. Vastalahjana arvokkaita olivat aseet ja tupakka sekä palvelustehtävät. Heimokuninkaat olivat onnistuneet jo muiden tahojen kanssa solmimaan kauppasuhteita niin, että väkeviä juomia oli riittävästi saatavilla. Ne koituivat kuninkaiden tuhoksi sukupolvi toisensa perään. Kuninkaiden äidyttyä vihamielisiksi lähettien oli paettava toisen heimokuninkaan suojelukseen. Monet lähetyskertomukset, joita ajan myötä toimitettiin Suomeen lähetystyön tukijoille sisälsivät kauniiksi sliipattuja kertomuksia lähetystyön etenemisestä. Lähettien kirjeet muokattiin sopiviksi Lähetyssanomien toimituksen puolesta. Tämä oli yleinen käytäntö kaikkien lähetysjärjestöjen toiminnassa. Simo Heininen pyrkii esittämään totuudenmukaisen kuvan sekä lähetystyön etenemisestä kuin kentällä kohdatuista vaikeuksistakin. Ei hän kaihda kertoa sitäkään, että joillakin oli houkutus käyttää päihteitä ja harrastaa suhteita kotiapulaisiinsa. Lähettien keskinäiset henkilökemiat eivät aina osuneet kohdalle. Niitä piti säätää jo siinä vaiheessa, kun päätettiin lähettien sijoittumisesta eri paikkoihin. Erityisen ongelmalliseksi osoittautui lähettien suhde Lähetysseuran johtokuntaan. Lähettejä käytettiin halpatyövoimana. Ihanteena oli, ettei läheistä aiheudu seuralle paljon kuluja. Kaikki tuki piti minimoida, vaikka se uhkaisi työntekijöiden elatusta ja terveyttä. Lähetysseuralla oli tietenkin rahapula, mutta jotain vikaa oli kuitenkin siinä, että lähettien hätähuutoja ei kuultu. Lähetysjohtajat vierailivat lähetyskentällä vasta vuosikymmenten kuluttua. Siihen asti piti selvitä ilman, että kotimaassa oli minkäänlaista käsitystä siitä, millaisessa ahdingossa työalalla elettiin.

Heininen käy läpi kaikkien lähettien elämänhistoriat, avioitumiset ja niiden yritykset  naimattomuudet mukaan lukien. Monen lähetin työkausi jäi lyhyeksi, vain muutaman vuoden mittaiseksi, parhaimmillaan kymmeneksi vuodeksi. Ainoastaan Martti Rautaselle  tuli elämänmittainen palvelusaika täyteen. Hän ei ansioitunut vain palvelusajan pituudella, vaan myös taidokkuudella. Hän osasi pitää suhteita heimokuninkaisiin ja ehkäistä ambolaiset sotkeutumasta saksalaista siirtomaavaltaa vastaan käytyyn hererojen sotaan. Hän ansioitui myös luonnontieteellisissä tutkimuksissaan ja ambolaisen käyttöesineistön museoimisessa. Melkein kaikki lähetit ansioituivat arvokkaiden historiallisten tietojen taltioimisesta päiväkirjoihinsa.

Mikä tästä Heinisen tutkimuksesta sitten tekee niin hauskan? Ehkä se pikkutarkkuus, jolla pienetkin yksityiskohdat esineluetteloineen on taltioitu ja ne ristiriidat ja inhimilliset heikkoudet, jotka hävettävät. Ambomaankin paratiisissa oli ”käärme”, joka viekoitteli Jumalan palvelijoita lankeamaan. Yllättävää on se, että monet keskenään riitaan joutuneet työtoverit myöhemmin toisiaan kohdatessaan osoittautuivat kuitenkin riidat unohtaneiksi ystäviksi.

Heininen on teoksen loppuun liittänyt tiivistetyn luettelon pioneerilähettien elämänvaiheista, selvityksen Ambomaata koskevasta aikaisemmasta kirjallisesta materiaalista, lähde- ja kirjallisuusluettelot sekä nimihakemiston.

Ilpo Perttilä