Staffan Grenstedt: Longstanding Relations in a Process of Change. Ruotsin evankelisen lähetysliikkeen suhde etiopialaiseen sisarkirkkoonsa

Staffan Grenstedt: Longstanding Relations in a Process of Change. The Swedish Evangelical Mission in Ethiopia 1898-2015. Narinforlag.se   298 s.

Ruotsin evankelisen herätysliikkeen Isänmaansäätiön perustamisesta tuli vuonna 2016 kuluneeksi 150 vuotta. Juhlan kunniaksi julkaistiin yhdistyksen historiasta kertovat teos, jonka Etiopiaa koskevan osion kirjoitti 9 vuotta vuodesta 1983 alkaen Etiopiassa lähetystyössä toiminut  lähetystyöntekijä TT Staffan Grenstedt. Tämä esittelemäni teos on 2015 julkaistusta ruotsinkielisestä julkaisusta tehty laajennettu ja tieteellisellä otteella kirjoitettu englannin kielinen versio Ruotsin evankelisen liikkeen (Swedish Evangelical Missionin, lyh. SEM) historiasta  vuosilta 1898-2015.

150 vuotta lähetystyön alkamisesta Etiopiassa

SEM aloitti työnsä Etiopiassa jo vuonna 1865, jolloin kolme ensimmäistä lähetystyöntekijää lähetettiin Itä-Afrikkaan. Tarkoituksena oli aloittaa lähetystyö Etelä-Etiopiassa asuvan gallaheimon parissa, koska Pohjois-Etiopiassa oli valtauskontona Etiopian ortodoksinen kirkko (englanninkielinen lyhenne EOC) eikä tarkoituksena ollut horjuttaa kristillisen valta-uskonnon asemaa. Nykyään oromoheimona tunnetut gallat sen sijaan olivat perinteisen afrikkalaisen luonnonuskonnon harjoittajia. Grenstedtin tutkimusasettelun mukaan SEM:n lähetystyöllä oli kolmeasteinen suunnitelma. Ensisijaisena tavoitteena oli tavoittaa evankeliumilla oromot, toissijaisena tavoitteena muut etniset ryhmät, kun olosuhteet sen sallivat tai siihen johtavat ja kolmanneksi Etiopian ortodoksinen kirkko uudistamalla sitä sisältäpäin ja tukemalla sen uudistusmielisiä johtajia.

Kolme ensimmäistä SEM:n lähetystyöntekijää saapui 1865 Massawan rannikkokaupunkiin tarkoituksenaan siirtyä kohti Etelä-Etiopiaa, mutta heille ei myönnetty lupaa. Heidän oli siis tyydyttävä toissijaiseen suunnitelmaan, toimia olosuhteiden sallimissa puitteissa. Niinpä he jäivät alueelle, joka sittemmin tunnetaan Eritrean nimellä. Evankeliumia julistettiin paikallisille asukkaille ja yritettiin luoda suhteita ortodoksiseen kirkkoon. Evankeliumi oli kokonaisvaltaista: seurakuntatyötä tuki terveydenhoito- ja koulutyö. Työ alkoi tuottaa hedelmää: seurakuntia syntyi pikku hiljaa, tosin vaikeuksien ja vastoinkäymisten kautta, jotkin ortodoksipapitkin ottivat sanoman ilolla ja yhteistyöhalulla vastaan. Saatiin yhteys myös oromoihin, vaikka oltiin kaukana heidän kotiseudultaan. Heitä oli kuljetettu orjina arabimaihin, mutta osa oli vapautunut ja jäänyt asumaan Punaisen meren rannikolle. Yksi heistä oli sittemmin merkittävä SEM:n työntekijäksi kouluttautunut entinen orja, Onesimos Nesib, joka käänsi Raamatun oromon kielelle ja toimitti virikirjan oromoksi. Hänen apunaan oli toinen pohjoiseen saapunut naispuolinen oromo, Aster Ganno. Eritreasta käsin tehtiin myös viisi tutkimusretkeä Etelä-Etiopiaan. Tällaisella retkellä oli mukana myös Onesimos. Itse asiassa se, mihin ruotsalaisilla ei ollut lupaa, oli etiopialaisille mahdollista. Jatkossa Eritreassa vaikuttaneilla evankelisilla kristityillä oli suuri merkitys Etiopiassa, olivatpa he taustaltaan oromoja tai muita etnisiä ryhmiä. Vainotut evankeliset kristityt joutuivat aikanaan pakenemaan vainoja Etiopiaan ja Addis Abebaan muodostui suuri eritrealaistaustainen yhteisö. SEM:n lähetystyön varhaisista vaiheista Etiopiassa kertoo yksityiskohtaisen tarkasti Gustav Arén historiakirjassaan Evangelical Pioneers in Ethiopia – Origins of the Evangelical Church Mekane Yesus. EFS 1978.

Työ Addis Abebassa ja oromoalueella alkaa

Esiteltävän kirjan varsinainen tutkimusaihe alkaa vuodesta 1898, jolloin SEM pääsi vihdoin perille oromojen pariin Wolleggaan. Tällöinkin merkittävän vaikuttajina olivat eritrealaislähtöinen pastori Gebre Ewostateos ja oromot Daniel Dabala ja Onesimos Nesib. Ruotsalainen pastori Karl Cederqvist olisi hänkin varmaan päässyt oromoalueelle, mutta hän jäi Addis Abebaan ja tekikin siellä merkittävän uran kolportöörinä, pappina, ”tohtorina”, opettajana sekä yhteyden rakentajana etiopialaisiin vallanpitäjiin vuosina 1904-1919.  Cederqvist onnistui hankkimaan lähetystä varten maapalstan läheltä ortodoksisen arkkipiispan palatsia, alueelta, jota sittemmin on kutsuttu ”Vanhaksi (lähetys)asemaksi”. Tälle paikalle syntyi aikanaan ”äitiseurakunta” ja ”äitikirkko”rakennus kuin myös Mekane Yesus-kirkon keskustoimisto.

1920-luvulta alkaen saapui maahan useita ruotsalaisen lähetystyön pioneereja ja työ päästiin aloittamaan Wolleggassa, jossa syntyi merkittäviä lähetysasemia Bodjiin, Nedjoon ja Mendiin sekä Nekemteen. Bodjista oli kotoisin Mekane Yesus-kirkon pitkäaikainen presidentti Emmanuel Abraham, jonka isä Abraham Tato matkusti vuonna 1910 Eritreaan tutustuakseen ruotsalaisiin lähetteihin. Hänet konfirmoitiin siellä. Kirkon ensimmäinen presidentti oli puolestaan Emmanuel (Gebre Selassie) hänkin. Hänen isänsä oli EOC:n diakoni Gebre Selassie Tesfa Gaber, josta  tuli Addis Abeban Mekane Yesus-seurakunnan ensimmäinen pappi 1922. Sitä ennen hän oli kuulunut Onesimoksen tiimiin Wolleggassa vuodesta 1910 lähtien. On myös mainittava Godjamin maakunnasta kotoisin oleva EOC:n pappi Badima Yalew, joka toimi Bojin Marian kirkon pappina, mutta viehättyi evankelisesta julistuksesta, niin että hänet erotettiin omasta kirkostaan, mistä lähtien hän oli evankelisen kirkon kantava voima ja myöhemmin pitkäaikainen Addis Abeban seurakunnan pappi.

Lähetystyön strategisena mallina toimi kolmejalkainen tuoli, etiopialainen barchumma, joka käsitti seurakuntatoiminnan, terveydenhoidon ja koulutyön. Tämä oli holistinen lähetyskäsitys, jolla pyrittiin koko ihmisen auttamiseen. Usein ei ollut mahdollista eikä järkevääkään pyrkiä suoraan evankeliumin julistamiseen. Ihmiset oli helpompi tavoittaa  terveydenhoidolla ja koulutyöllä. Näin rakennettiin luottamuksellista suhdetta julistajien ja sanoman vastaanottajien välillä.

Italian miehityksen aika

Gustav Arénin tutkimus Mekane Yesus -kirkon historiasta päättyy Italian miehityksen aikaan 1935. Toinen historiateos Envoys of the Gospel – in the Steps of the Pioneers (1999) kattaa ajanjakson 1898-1936. Siihen sisältyy myös saksalaisen Herrmannsburgin lähetyksen tulo Etiopiaan vuonna 1927. Saksalaisten oli kuitenkin lähdettävä maasta italialaisten miehityksen aikaan niin kuin toki ruotsalaistenkin. Evankeliset kirkot ja koulut suljettiin. Italialaiset ottivat käyttöönsä Nekemten sairaalan. Etiopialaisten oli selvittävä omin voimin kirkkonsa työstä. Lähetyksen kolmijalkaisesta jakkarasta oli jäljellä vain yksi jalka, etiopialaisten omatoimisuus vallitsevissa olosuhteissa. Pastori Per Stjärne piti kuitenkin yhteyttä Englannin Bathissa maanpaossa olleeseen keisari Haile Selassieen vuonna 1936 ja kävi hänen kanssaan jatkuvaa amharankielistä kirjeenvaihtoa. Italian miehityksen aika oli luonnostaan voimakasta kontekstualisoimisen aikaa, jolloin kirkko pakostakin sai enemmän etiopialaista ilmettä, kun koko työ jäi etiopialaisiin käsiin. Vähän myöhemmälle ajalle näytti kuitenkin vielä jäävän kirkkomusiikin etiopialaistuminen. Se tapahtui sen verran myöhemmin, että tullessani Etiopiaan vuonna 1969 pääkirkossa laulettiin pääasiassa länsimaisten virsirunoilijoiden kirjoittamia lauluja ruotsalaisen Sionsharpan -kirjan nuottien mukaan. Se tuntui minusta kyllä hyvin kotoisalta ja hankin itsekin Sionsharpanin, jonka nuottien mukaan säestin raamattukoulun luokassa pidettyjä jumalanpalveluksia. Koulun oppilailta opin kuitenkin sen, etteivät ainakaan laulun sävelmät sovi etiopialaiseen kulttuuriin.

Mekaen Yesus -kirkko syntyy

Vuonna 1943 lähetystyöntekijät alkoivat palata Etiopiaan, missä keisari otti heidät lämpimästi vastaan. Miehityksen jälkeisenä aikana koettiin suuria herätyksiä läntisessä Wolleggassa. Vuonna 1951 SEM aloitti työn myös Backossa ja Aduassa. Ensin mainitussa paikassa perustettiin ammattikoulu ja sokeainkoulu, jälkimmäisessä opettajaseminaari. Bishoftuun rakennettiin usean lähetysjärjestön ja Luterilaisen Maailmanliiton (LML) kanssa yhteistyössä nelivuotinen lukio ja sen jatkoksi kaksivuotinen kasvatuspainotteinen korkeakoulu. 1950 valmistui uusi Mekane Yesus -pääkirkko Vanhalle lähetysasemalle. Pastori Badima Yalew ehdotti kirkolle nimeä Mekane Yesus, mikä tarkoittaa ”paikkaa, jossa Jeesus asuu”. Kirkosta tuli myös Etiopiassa asuvien ruotsalaisten kotikirkko. Ruotsalaisia olikin maassa runsaasti, lähetystyöntekijät mukaan lukien 350 henkeä. Noin sata ruotsalaista oli Bishoftussa lentotukikohdassa tukemassa etiopialaista ilmapuolustusta. Vuonna 1959 perustettiin Mekane Yesus-kirkko, jonka kanssa yhteistyössä toimi lähetysjärjestöjä pohjoismaista sekä Amerikasta. Kirkon johtajana toimi synodalisen kirkkojärjestyksen mukaan presidentti. Tässä tehtävässä aloitti työnsä Emmanuel Abraham, jolla oli useita diplomaattisia ja poliittisia tehtäviä Haile Selassien hallituksessa aina sosialistiseen vallankumoukseen asti 1974. Kirkon jäsenmäärä oli 20 000. Vuonna 1960 perustettiin Addis Abebaan pappisseminaari nimellä Mekane Yesus -seminaari, joka sai tukea LML:lta. 1963 kirkko liittyi LML:oon.

Seuraava, vallankumoukseen asti ulottuva aikajakso oli kirkon kannalta merkittävää kasvun ja vahvistumisen aikaa. Merkittävintä kehityksessä oli se, että lähetysjärjestöt integroitiin kirkkoon 1969-1970. Näin lähetystyöntekijöistä tuli kirkon työntekijöitä. He saivat kutsun kirkolta ja toimivat niissä tehtävissä, jotka kirkko heille osoitti. Kirkon työtä johti etiopialainen työntekijäjoukko, jossa lähetystyöntekijät saattoivat vaikuttaa vain siihen osaan asioita, joihin heillä oli kirkon mandaatti. Merkittävä osa lähetysjärjestöjen omistamista kiinteistöistä ja laitoksista siirtyi kirkon hallintaan. Tässä vaiheessa myös Suomen Lähetysseura tuli kirkon yhteistyökumppaniksi. Muita suomalaisia tuli norjalaisen lähetyksen työyhteydessä kirkon työntekijöiksi. Myös Norjan Lähetysseura ja vähän myöhemmin Ruotsin kirkon lähetys tuli kirkon yhteistyökumppaniksi. Kirkko oli kuitenkin tyytymätön siihen, että ulkomainen apu painottui liikaa kehitystyöhön. Kirkon johtajat julkaisivat paljon huomiota saaneen kirjelmän LML:lle nimeltä ”Evankeliumin julistamisen ja ja inhimillisen kehityksen suhteesta” vuonna 1972.

Sosialistinen vallankumous ja diktatuuri

1974 alkanut sosialistinen vallankumous syöksi keisarillisen imperiumin ja feodaalisen valtajärjestelmän tuhoon. Tältä osin kirkkokin oli myötävaikuttamassa vallankumouksen syntyyn, sillä kirkko oli ilmoittanut avoimesti keisarilliselle hallitukselle vaativansa maaomistusolojen muuttamista. Muuten vallankumous oli sosialistisena ja ateistisena järjestelmänä kirkon työtä voimakkaasti rajoittava ja vihamielinen. Lähetysjärjestöjen oli luovutettava nekin laitokset, mitkä olivat jääneet luovuttamatta kirkolle, sosialistiselle hallitukselle. Näin kävi mm. Nekemten sairaalalle ja Backon maatalousprojektille. Sosialistinen diktatuuri murskasi vastustajansa. Entiset ministerit teloitettiin, mutta kuin ihmeen kaupalla kirkon presidentti Emmanuel säilytti henkensä. Huonommin kävi kirkon  pääsihteerille Gudina Tumsalle, joka oli hyvin valovoimainen hengellinen johtaja ja suunnan näyttäjä: hänet mestattiin Punaiseksi terroriksi kutsun vihamielisen kampanjan päätteeksi tuntemattomissa olosuhteissa 1979. Kirkon radioasema Evankeliumin ääni takavarikoitiin samoin kuin Bishoftun evankelinen korkeakoulu. Melkein kaikki lähetystyöntekijät kutsuttiin kotimaahansa. Länsi-Etiopiassa kirkon työntekijöitä vangittiin. Jumalanpalvelusten aikana järjestettiin poliittisia kokouksia, joihin oli pakko osallistua. Vain Keskisen Etelä-Etiopian synodissa työ jatkui enimmäkseen häiriöttä. Olisikohan siihen ollut syynä se, että kirkon työllä oli niin suuri arvostus kansan keskuudessa, kun kirkko oli ollut voimakkaasti auttamassa ihmisiä vuosien 1973-1974 nälänhädässä? SEM:n lähetystyöntekijöitä tuli synodin työyhteyteen 1984 toimipaikkanaan Durame. Näihin aikoihin alkoi jo toinen nälänhätä. Valtio teki käsittämättömiä ja hyödyttömiä väestönsiirtoja Pohjois-Etiopiaan. LML ja ruotsalainen Lutherhjälpen sekä monet muut kansainväliset järjestöt taistelivat kovasti nälänhädän lievittämiseksi. Kristittyjen vainot eivät pysäyttäneet kirkon kasvua. Kun kommunistidiktatuuri päättyi 1991, kirkon jäsenmäärä ylitti miljoonan.

Kommunismin jälkeinen aika

Vallankumouksen jälkeisenä aikana kirkon jäsenmäärä kasvoi vuoteen 2015 mennessä seitsemään miljoonaan. Tigrayjohtoinen hallitus otti vallan käsiinsä. Kirkon toiminnalle koittivat vapaammat ajat ja 1940 -luvulta peräisin oleva Haile Selassien hallituksen kielto julkaista materiaalia muilla kuin amharan kielellä päättyi. Kirkko lisäsi omilla säädöksillään naisten oikeuksia osallistua kirkolliseen päätöksentekoon ja naiset saivat oikeuden tulla vihityiksi papin virkaan. Kirkon teologinen kasvatus tehostui, kun Mekane Yesus -seminaari keskittyi bachelor (alempi korkeakoulu) -tasoiseen koulutukseen ja diplomitasoinen pappiskoulutus hajotettiin synoditasolle. Lisäksi aloitettiin master (ylempi korkeakoulu)-tasoinen koulutus Addis Abebassa useiden kirkkokuntien yhteistyönä. Kouluttajapulaa parannettiin kutsumalla eläkkeellä olevia oppineita lyhytaikaisille työjaksoille palkkauksenaan heidän oma eläkepalkkansa sekä kirkon tarjoama ylläpito. Mekane Yesus -kirkko suhtautui kielteisesti samaa sukupuolta olevien seksuaaliseen kanssakäymiseen. Sellaisia lähetysjärjestöjä ei kutsuttu enää kirkon työhön, jotka suhtautuivat myönteisesti asiaan. Taloudellista tukea muutamiin kirkon projekteihin otettiin heiltä kuitenkin vastaan. SEM ilmoitti suhtautuvansa kielteisesti samaa sukupuolta olevien avioliittoihin ja jatkoi työtä kirkon läheisenä yhteistyökumppanina. Uutena kumppanina Mekane Yesus -kirkko otti vastaan amerikkalaisen Missourisynodin, joka ei hyväksy naispappeutta ja jolla ei ole alttariyhteistyötä Mekane Yesus -kirkon kanssa. Tähän kehityskulkuun ei varmaan olisi päädytty, mikäli SEM olisi jäänyt osaksi Ruotsin kirkon yhdistynyttä lähetystä, johon se kuului 13 vuoden ajan vuodesta 1997 alkaen.

Kirjansa päätösluvussa Grenstedt kokoaa vielä koko pitkän historian osoittaen, millaista kirkon ja lähetysjärjestön suhde oli aikojen kuluessa.

Ilpo Perttilä