Uskonnon merkitys kasvaa maailmassa

Risto A. Ahonen: Tulevaisuuden kirkko. Suomen Lähetysseura 2014.
 

Ikä ei näytä painavan missiologian dosenttia Risto Ahosta, joka jaksaa vielä eläkeiän koitettua tarttua suuriin ja vaikeisiin haasteisiin. Ottaneeko hän mallia kollegoistaan? Piispa Stephen Neill kirjoitti lähetysteologia kuolemaansa asti. Viimeisenä elinvuotenaan 1984 hän kirjoitti vielä kolme kirjaa. Sekulaarin eskatologian kriitikko Lesslie Newbigin palasi Intiasta kotimaahansa Englantiin 65-vuotiaana ja teki diagnoosin kotimaansa henkisestä muutoksesta pitkän poissaolonsa jälkeen: ”Intiassa kaikkein köyhimpienkin ihmisten piirissä elää toivo jostakin paremmasta, mutta Euroopassa moderni ihminen on kadottanut toivon.” Voi olla, että ikä ei ole rasite silloin, kun tutkimuksen ja pitkän kokemuksen täyttämän elämän päätteeksi haluaa vielä kartoittaa suuria linjoja ja piirtää kuvan siitä, mihin maailmanlähetyksessä ollaan menossa.

Ollaan menossa ihan valoisia aikoja kohti. Uskonto ei ole maailmasta katoamassa eikä kristinusko ole jäämässä islamin varjoon. Kristinuskon maantieteellinen painopiste on kyllä siirtymässä jonnekin Nigerian tienoille, mikä tarkoittaa sitä, että uskonnolliset yhteisöt kasvavat etelässä. Euroopallekaan ei käy huonosti. Muuttoliike kulkee etelästä ja idästä kohti länttä. Etelän kirkkojen uskonnollinen vaikutus hedelmöittää lännen uskonnollista nuivuutta. Monet pakolaisuuden, työn tai opiskelun tähden länteen tulleet kristityt palaavat myös takaisin kotimaihinsa ja antavat tietotaitonsa kotimaidensa rakentamiseen. Kristinusko on siis kasvava voima, vaikka valistuksen ajasta lähtien on muuta luultu. Länsimaissa ajatellaan, että uskonto heikkenee koko ajan ja lopulta kuihtuu pois kehityksen myötä. Lännessä uskonto on työnnetty elämän marginaaliin ja katsotaan, ettei sillä enää ole merkitystä. Tilastot osoittavat kuitenkin ihan päinvastaista. Jopa ateistiseksi luokitellussa Kiinassa on kristittyjen lukumäärä nousemassa sataan miljoonaan. Se, mikä on pieni luku suhteutettuna Kiinan väestöön, on suuri luku suhteutettuna lännen kirkkojen jäsenmääriin. Samanlaiset kasvua on havaittavissa muuallakin maailmassa.

Läntisen kristikunnan suuret kirkot eivät menesty etelässä ja idässä, länsimaista poikkeavissa kulttuureissa. Siellä kasvavat monet helluntailaiset ja evankelikaaliset kristilliset yhteisöt. Kirkkokuntien hajonta on toki koko ajan kasvamaan päin, mutta tietyt fundamentit muodostavat sen kristillisen uskon perustan, joka liittää nämä kirkkokunnat yhteiseen kristittyjen perheeseen. Se, mikä meitä yhdistää, on suurempi kuin se, mikä meitä erottaa. Länsimaissa voi olla omia vaikeuksia liittyä enää tähän kristittyjen yhteisöön, jos voimakkaasti vaikuttavat aatteet valistuksesta postmodernismiin vaikuttavat uskon sisältöön. Uskon keskeisten totuuksien pitäminen epätosina ja uskon samaistaminen länsimaiseen kulttuuriin ajaa lännen kirkkoja kristillisen uskonyhteisön rajalle. Lännen kirkkojen vähättelevä suhtautuminen etelän kirkkoihin juontaa juurensa entiseen suurvalta-asemaan. Kulttuuri-imperialistinen ja holhoava asenne pilkistää vielä monissa asioissa. Lännen ehdoilla ei rakenneta etelän ja idän tulevaisuutta. Kaikissa kulttuureissa kristinuskon pitää kontekstualisoitua ympäröivään kulttuuriin. Jo pelkästään raamatunkäännöstyössä joudutaan sopeuttamaan kristinusko sitä ympäröivän yhteisön kielellisiin ilmaisuihin.

Hyvin ongelmallista on se, että lännessä lähetystyö on karsinoitu omaan pilttuuseensa. Se on vain yksi työmuoto muiden joukossa. Sen pitäisi olla koko uskon perustava ja kantava voima. Kristillinen kirkko on missio Dei, kolmiyhteisen Jumalan lähetys. Kaikki ei ole lähetystä, mutta kaikessa on lähetys. Lähetys on siis kirkon olemuksessa.

Risto Ahonen kertaa aatehistoriaa Platonista ja Aristoteleesta alkaen ja käy läpi eri aikakausien filosofiset ja teologiset virtaukset. Mennyttä historiaa on ymmärrettävä, jotta voidaan rakentaa tulevaisuutta. Hän on myös hyvin perehtynyt Amerikan uskonnolliseen elämään, joka poikkeaa merkittävästi Euroopasta. Kirjansa lopuksi hän kertoo lääkintälähetyksen historiasta ja sen merkityksestä kristillisen uskon ilmentäjänä sekä kristinuskon ja islamin kohtaamisesta. Nykyajan tiedotusvälineet antavat islamista hyvin yksipuolisen kuvan. Islamia on opeteltava tuntemaan. Itseänsä islamilaisina pitävät ääriliikkeet eivät edusta uskonnon valtavirtaa.

Ahosen kirja ei välttämättä ole ihan helppolukuinen eikä se ole varmasti sellaiseksi tarkoitettukaan, mutta se sisältää kirkon historian lähetystyön näkökulmasta ja viittaa tietä kohti tulevaisuutta. Teoksen painoarvoa ei vähennä jokin yksittäinen lapsus, kuten maininta Lambaremin lähetyssairaalasta (pro Lambarene).

Ilpo Perttilä