UusTimo R. Stewart: Luvatun maan lumo

Toiviomatkailua ja lähetystyötä

Timo R. Stewart: Luvatun maan lumo. Israelin kristityt ystävät Suomessa. Gaudeamus 2022. 365 s.

”Kun pienestä pitäen pihistät pennin päivässä, pääset pappana Pyhälle maalle”, veisteltiin jo muutamia vuosikymmeniä sitten. Minullakin oli pitkään haaveena päästä Pyhälle maalle eikä paljoa puuttunut, ettei minua olisi lähetettykin Suomen Lähetysseuran lähettinä sinne, mutta sattuneesta syystä osoitteekseni tulikin Etiopia. Kun sitten myöhemmin piti poiketa matkan varrella Israeliin, oli matkassa mukana aina pieniä lapsia, joiden kanssa matkaileminen oli työlästä. Niinpä sitten kävi, että vasta eläkeiän kynnyksellä – pappana – onnistui tämä toiviomatka. Pihistää ei kuitenkaan tarvinnut.

Aapeli Saarisalon (1896-1986) kirjat tuli luettua jo nuoruusiällä. Pyhä maa Raamatun muinaistutkimuksen valossa oli jopa teologisen tiedekunnan kurssikirjana. Leon Uriksen Exodus sekä kirjana että elokuvana oli hurmiota herättävä kokemus.

Seurakuntapappina sain lukemattomia tilaisuuksia osallistua ”seurakunnan edustajana” Israel -tilaisuuksiin, olipa järjestäjänä sitten Karmelyhdistys, Israelin Ystävät tai muu taho. Kun Patmos -järjestön toiminnanjohtaja Leo Meller vieraili seurakunnassa, seurakuntasali oli pullollaan innostuneita kuulijoita. On pakko myöntää, että Israel -innostus oli aktiiviseurakuntalaisten keskuudessa merkille pantava ilmiö. Jotkut seurakuntapapitkin osallistuivat Israel matkaryhmien kokoamiseen, vaikka järjestöpappien oli helpompi irrottautua työstään tai itse asiassa harrastaa Israelin matkailua osana työtään. Israel -matkailu sai 1970-80 -luvuilla laajat mittasuhteet. Muutamat matkatoimisot syntyivät ihan Israel -matkailua varten. Israelin valtio kontrolloi matkaoppaiden toimintaa ja myönsi lisenssejä koulutetuille oppaille. Palestiinalaisten intifadan aikaan matkailu tilapäisesti hiipui.

Seurakuntatyössä Israel -innostusta ei kritisoitu, ennemminkin päinvastoin: Israelin valtion syntyä pidettiin Jumalan ihmeenä ja osoituksena siitä, että Raamatun profetiat toteutuvat kirjaimellisesti, kun pieni juutalaisvaltio pystyy voittamaan mahtavat arabiliittoutumat. Se on kuin Daavid voittaisi Goljatin. Kaikki tämä on tapahtunut sen jälkeen kun toisen maailmansodan juutalaisvainoissa kuusi miljoonaa juutalaista kaasutettiin hengiltä. On kuin Hesekielin kirjan luvun 37 ennustukset laaksossa olevista kuolleiden luiden henkiin herättämisestä olisi toteutunut.

VTT Timo R. Stewart toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa Euroopan ja Lähi-idän suhteiden parissa.Valtiotieteelliselle tiedekunnalle esittämässään väitöskirjassa (2015), jonka pohjalta tämä kirja on muokattu, Timo R. Stewart ottaa kriittisemmän otteen historian tapahtumiin. Juutalaisvaltion perustamiselle on ymmärrettävät syyt, mutta 2000 vuotta maassa asunutta palestiinalaisväestöä ei voi karkottaa asuinsijoiltaan eikä ajaa pakolaisleireihin. Jotta tällaiseen johtopäätökseen voi päätyä täytyy ensin kerrata Palestiinan historiaa aina osmanivallan aikaan asti. Suomalaisen kristillisen sionismin juuret löytyvät 1800-luvulta, mihin ajoittuivat myös varhaiset matkat Pyhään maahan. Piispa Maunu Tavastin käynti Pyhällä maalla 1400-luvulla oli keskiaikainen pyhiinvaellusmatka. 1800-luvun puolivälissä höyrylaivat ja rautatiet avasivat parempia kulkuyhteyksiä etelään. Tutkimusmatkailija Georg August Wallinin (1811-1852) toinen ”aavikkomatka” suuntautui Palestiinaan vuonna 1847. Karjalan ortodoksit matkustivat Jerusalemiin Odessan kautta. Evankelisluterilaisen kirkon ylintä johtoa edustava arkkipiispa Gustaf Johansson (1844-1930) ehti vierailla Palestiinassa neljä kertaa 1900-luvun alussa. Muita matkalaisia olivat muiden muassa opettaja ja raittiusaktivisti Amanda Lydia (Mandi) Granfelt (1850-1926) ja pastori Karl (Kaarle) August Hildén (1853-1924) Varhaiset kävijät olivat pettyneitä sekä Palestiinan maisemiin että köyhiin kyliin. Todellisuus ei vastannut niitä odotuksia, joita Pyhän kirjan lukeminen oli antanut maan kauneudesta. Vuonna 1928 Jerusalemissa järjestettyyn lähetyskokoukseen osallistunut lähetysjohtaja Matti Tarkkanen (1862-1938) ajatteli juutalaisten ja heidän myötään Jerusalemin kaupungin saaneen kirouksen, koska juutalaiset olivat 1900 vuotta sitten torjuneet Messiaansa. Kirjailija Hilja Haahti (1874-1966) koki Jerusalemiin saapumisen pettymykseksi, mutta ihaili rannikon kukoistavia appelsiinitarhoja., jotka hän luki jo 1920-luvulla ahertaneiden sionistien ansioksi.

1920-luvulla Suomen Lähetysseura avasi kolmannen lähetyskenttänsä Palestiinassa, jonne ensimmäisenä lähetettiin Aapeli ja Anna Maria Saarisalo. Aapeli Saarisalon toimikausi jäi lyhyeksi, mutta arkeologisena tutkijana hän pysyi koko elämänsä ja asui myöhempinä vuosinaan maassa pitkään. Surkuhupaisaa oli, että vuonna 1935 Helsingin yliopiston professoriksi valittu Saarisalo tyrmäsi toisen arkeologisen tutkijan Hilma Granqvistin vuodesta 1925 alkaneen etnologisen tutkimuksen tieteellisen arvon. Helluntailainen aviopari Kaarlo ja Maire Syväntö teki pitkän työrupeaman Israelissa ja Lappeenrannan seurakunnassa tiedän toimineen laajan ystäväpiirin, joka tuki nimenomaan Syvännön raamatunlevitystyötä.

Timo R. Stewartin tutkimuksen aiheena on suomalainen sionismi. 1800-luvun lopulla syntyneen juutalaiskansallisen liikkeen tarkoituksena oli luoda pitkään diasporassa vierailla mailla eläneelle etniselle ryhmälle oma kansallinen valtio, joka oli tietenkin patriarkkojen raamatullisena aikana Palestiinaan perustama Jumalan kansalleen lupaama kotimaa. Historia tuli tässä toistamaan itseään, kun Pyhä maa piti jälleen valloittaa Joosuan kirjan malliin. Maata ei voitu valloittaa rauhanomaisesti. Palestiinassa asuva arabiväestö koki elämänsä uhatuksi, kun uudisasukkaat valtasivat maita, jotka olivat kahden tuhannen vuoden ajan olleet heidän perintömaitaan. Maassa on käyty kolme sotaa, jotka ovat aina päättyneet vuonna 1948 perustetun juutalaisvaltion, Israelin voitoksi. Sodan toisena osapuolena ovat olleet Palestiinan arabiväestön tueksi liittoutuneet arabivaltiot. Ensimäinen sota oli itsenäisyyssota vuosina 1947-48, toinen vuonna 1956 Suezin kriisi, kolmas ns. kuuden päivän sota vuonna 1967 ja neljäs ns. Jom kippur -sota 1973. Sodankäynti on toki jatkunut yhä edelleen mm. Libanonin ja Syyrian suunnilla.

Stewartin fokuksena on ollut suomalainen sionismi. Suomalaiset kristityt, ennen kaikkea vapaat suunnat ja evankelisluterilaisen kirkon herätyskristillinen siipi on kokenut Israelin valtion syntymisen Jumalan lupausten täyttymisenä, joka vahvistaa Raamatun arvovaltaa, koska profetiat ovat toteutuneet. Yhdistysten luvatussa maassa Suomessa on perustettu monia Israelin ystävyysseuroja, joista tärkeimpiä ovat Karmel-yhdistys ja Israelin Ystävät. Karmel on lähettänyt Suomesta 1960 -luvulta alkaen vapaaehtoisia työntekijöitä kibbutseiksi kutsutuille israelilaisille maanviljelyskolhooseille. Vapaaehtoiset työntekijät ovat auttaneet maata kehittymään omalla työllään, mutta samalla he ovat voineet tutustua maahan. Kibbutsityöntekijöiltä on edellytetty henkilökohtaista uskoa Jeesukseen, mutta uskoa on edellytetty vain toiminnan motiivina. Karmel ei ole lähetysjärjestö eikä siellä pidetä suotavana juutalaisten evankelioimista. Sitä paitsi kibbutseissa ei sallita juutalaisten käännyttämistä. Karmel toimii myös Suomessa aktiivisesti Israelin hyväksi samoin Israelin Ystävät, joiden toiminta ei myöskään tähtää erityisesti juutalaisten käännyttämiseen. Sen sijaan kirkoilla ja herätysliikkeillä on aktiivisempi rooli lähetystyössä. Kristilliset lehdet ovat aktiivisesti kommentoineet Israelin tapahtumia. Uusi tie -lehden päätoimittajan nimessä on pieni virhe: Eino J. Hokkanen, po. Honkanen.

Suomen Lähetysseuran työstä Stewart kertoo laajasti ja mainitsee nimeltä lukuisan määrän lähettejä, erityisesti vuonna 1932 maahan saapuneen Aili Havaksen (1903-1988) ja 1946 saapuneen Rauha Moision (1909-1999) sekä 1950-luvulla saapuneen Risto Santalan (1929-2012). Risto Santala oli monta vuotta Karmelin jäsen ja päätyi vuosina 1954-55 Haifan kirkolle merimiespapiksi ennen siirtymistään Jerusalemiin Suomen Lähetysseuran työntekijäksi.

Niin Suomen Lähetysseuran kuin muidenkin lähetysjärjestöjen suomalaiset Palestiinan työntekijät olivat henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa käytännössä lähes yksinomaan juutalaisten kanssa. Kristittyjen arabien tapoja pidettiin outoina eikä heitä arvostettu kristittyinä. Maassa asuvan muslimiväestön pariin ei lähetystyötä suunnattu, mikä tuntuu aika yllättävältä, koska tämä kohderyhmähän olisi ollut juuri sitä ei-kristittyä väestöä, johon Lähetysseuran työ primäärisesti kohdistuu. Olisiko tähän ollut syynä sionismin ja raamatullisen eskatologian vaikutus, jonka mukaan juutalaisten kääntymys on aikojen loppuun liittyvä mullistava tapahtuma, mihin juutalaislähetystyön tulee tähdätä? Se oli siis Kristuksen tulemuksen jouduttamista. Juutalaislähetystyö ei kuitenkaan saavuttanut sanottavaa menestystä. Kristillinen sionismi ja juutalaislähetys kulkivat rinnakkain, mutta jälkimmäinen vahvisti edellistä. Sionisteista ei tullut kritittyjä, mutta juutalaislähetit samaistuivat yhä vahvemmin juutalaisten sionismiin. Lähetystyöllä juutalaisten parissa oli huomattavasti enemmän vaikutusta Suomen kristittyihin kuin itse lähetyskohteeseen. Suomen Lähetysseura otti vuoden 2014 Lähi-idän visiossaan etäisyyttä aiempien vuosikymmenien näkemyksiin keskittyen ”juutalaisvastaisuuden, islamiin kohdistuvan vihamielisyyden ja kristillisen sionismin torjumiseksi”. Lähetysseura on toiminut yhteistyössä Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon kanssa. Myös useat piispat ovat osoittaneet tukeaan tukeaan tällä palestiinalaiselle kirkolle ja vedonneet itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen puolesta. Lähetysseuran yhteistyö Pohjoismaisten lähetysjärjestöjen yhteenliittymän JMI:n sekä viiden Israelissa toimivan messiaanisen järjestön kanssa ajautui ongelmiin, kun Lähetysseura siunasi samaa sukupuolta olevan pariskunnan lähetystyöhön Kaakkois-Aasiaan vuonna 2013. ”Jerusalem oksensi ulos Lähetysseuran”, julisti kristillisen Taivas TV7:n ohjelma.

Stewartin kirjan avulla voi tutustua yksityiskohtaisemmin suomalaisen kristillisen sionismin aihepiiriin. Lopunajallisissa kysymyksissä spekuloidaan teologisia kysymyksiä, joihin kuuluvat niin millenialismi kuin dispensationalismikin. Nämä suuntaukset ovat enemmän vapaakirkkojen teologisia teorioita, mutta luterilaisissa herätyskristyissä ne ovat herättäneet myös mielenkiintoa.

Uskontoa ja politiikkaa ei ole aina osattu erottaa toisistaan. Stewart selostaa laajasti Ulla Järvilehdon johtamaa Israelin kansainvälisen suurlähetystön (ICEJ) toimintaa ja Suomen Kristillisen liiton eli nykyisen KD:n toimintaa. Israelin Helsingin suurlähetystöstä on tullut merkittävä yhteistyökumppani Israel -järjestöille. Suurlähettiläät ovat vierailleet kunniavieraina järjestöjen tilaisuuksissa. Kunniavieraaksi Israel -tilaisuuksiin oli kutsuttu 1970 -luvulla myös Palestiinasta kotoisin oleva Suomen Lähetysseuran stipendiaatti Mounib Younan, jonka piti osallistua Israelin lipun kunnioittamiseen ja laulaa kansallislaulu Hatikvaa muiden juhlavieraiden mukana. Mahtoi olla orpo olo, kun tiesi edustavansa eri kansallisuutta ja poliittista näkökantaa. Luterilaisena kristittynä ja myöhemmin palestiinalaisen kirkkonsa piispana hän osasi varmasti antaa arvoa myös vanhoille palestiinalaisille kristillisille kirkoille, jotka edustavat vuosituhantista alkuperäisväestöä.