Ystäväni Seija

Traaginen sivu suomalaista lähetyshistoriaa

Jukka Sariola: Ystäväni Seija. Kutsumuksena Afganistan. Uusi Tie 2015.

Kukaan ei olisi toivonut lähetyshistoriaan tällaista sivua, jossa pyyteettömään avustustyöhön antautunut lähetystyöntekijä murhataan traagisesti. Lähetystyöntekijä oli työtoverinsa kanssa luottotaksilla matkalla basaariin, kun terroristit ajoivat moottoripyörällä taksin viereen ja laukaisivat aseensa suomalaisia kohti. Väkivallantyö tapahtui Afganistanin länsiosassa, Heratissa, heinäkuun 24. päivänä vuonna 2014.

Kansanedustaja Jutta Urpilainen valitsi tämän teoksen vuoden kristilliseksi kirjaksi 2015. Lukijaäänestykseen osallistuneet tekivät saman valinnan. Kirjassa tietysti koskettaa sen traagisuus, mutta myös yksinkertainen ja helposti ymmärrettävä kirjoitustapa sekä kirjoittajan ja kirjan päähenkilön läheinen suhde. Kirjoittajankin elämä on traaginen. Hän joutuu kamppailemaan vaikean lihassairauden kanssa, joka vaatii motorisoitua pyörätuolia ja hengityskonetta. Molempien yhteinen ongelma on naimattomuus.

Tekee mieleni kuitenkin valita teoksen arvioimiseksi lähetystyön näkökulma. Tässä on pähkinänkuoressa hyvä kuvaus lähetystyöstä. Seija Järvenpään lähetyskutsu pohjautui jo lapsena saatuihin kokemuksiin. Lähetyskutsu voi toki esiintyä lukemattomin eri muunnoksin eikä kenenkään lähetyskutsun muotoa ole ennalta määrätty. Mutta muodossa tai toisessa kutsumus tarvitaan tai ainakin kuuliaisuus Herran tahdolle. Lähetystyöntekijän lisäksi tarvitaan lähettäjiä. Yhtä lähetystyöntekijää kohti tarvitaan monta tukijaa ja tukea sekä taloudellisesti että esirukouksen muodossa. Joskus tukirengas näyttelee ehkä tarpeettoman suurta osaa, kun se voi vaikuttaa siihen, mihin ja millaiseen tehtävään lähetystyöntekijä loppujen lopuksi lähtee. Lähetystyö ei aina onnistu siinä maassa, johon työntekijä halutaan ensisijaisesti lähettää.

Kirja antaa hyvän kuvan siitä, millaisia lähetystyön kohdemaiden olosuhteet ovat. Virossa ja Afganistanissa ne ovat hyvin erilaiset. Sukulaiskansamme osoittautuu kulttuuriltaan hyvin erilaiseksi kuin Suomi. Afganistan on tietysti jo pelkästä etäisyydestä johtuen täysin oma maailmansa. Turvallisuuden kannalta se on ongelmallinen paikka lähetystyölle. Siellä ei ole lupa harjoittaa lähetystyötä. Miksi sinne sitten mennään? Eikö ole jo lähtökohdiltaan riskaabelia lähteä maahan, johon ei ole toivottu – siinä tarkoituksessa kuin työtä tehdään? Ei sinne mennäkään ensisijaisena tarkoituksena evankelioiminen, vaan ihmisten auttaminen. Toiminnan motiivi nousee kristillisestä kutsumuksesta harjoittaa pyyteetöntä ihmisten auttamista. Evankelioiminen on kiellettyä. Ongelmatonta ei tämä rajanveto tietenkään ole; siihen jää aina vähän harmaata aluetta. Muslimikiihkoilijoita ei kuitenkaan tyydytä minkäänlaiset myönnytykset länsimaalaisten harjoittamaan työhön. Siinä mielessä lähetystyöntekijöiden turvallisuus on aina vaarassa.

Afganistanissa on kuitenkin pyritty aina huomioimaan lähetystyöntekijöiden turvallisuus.  Häiriöiden ilmaantuessa lähetit on evakuoitu. Evakuointipäätöstä ei pidä jättää lähettien omaan harkintaan. Lähetysjärjestön on rohjettava käyttää silloin valtaa, kun on kysymys lähetystyöntekijän kannalta vaikeasta päätöksestä. Paikalliset kristityt voivat tietysti arvostella mielessään lähetystyöntekijöitä siitä, että nämä vetäytyvät pois silloin, kun heille itselleen ei ole mahdollisuutta minkäänlaisiin helpotuksiin. Paikallisten kristittyjen on myös vaikea ymmärtää sitä, että lähetystyöntekijät käyvät lomailemassa aina välillä kotimaassa jättäen heidät yksin. Hyvä veto oli ilmoittaa afgaanien omaan sukurakkauteen vedoten, että pitäähän sukulaisia välillä käydä katsomassa. Seija Järvenpää ei tiettävästi provosoinut terroristeja omalla toiminnallaan, olipa sitten kyseessä vaikka evankelioiminen tai pukeutuminen. Hän oli hyvä esimerkki siitä, ettei aiheuttanut pahennusta missään muodossa. Kaiken lisäksi hän toimi hyvin kunnioittavasti suhteessa muslimeihin ja yritti parhaansa mukaan noudattaa maan tapoja.

Kirja kuvaa erinomaisesti muslimimaan elämää ja lähetystyöntekijän arkea. Ehkä Suomesta käsinkään ei aina ymmärretä, kuinka alkeellisissa olosuhteissa joudutaan elämään ja kuinka vaikeaa on liikkua kodin ulkopuolella. Ihminen elää vähän kuin kotiarestissa.  Naimattomuus on myös lähetystyöntekijän ongelma. Kun perheelliset usein työn vaikeutuessa ja lasten kasvaessa poistuvat maasta, yksin elävällä lähetillä ei ole samoja, hyvin perusteltuja syitä lähteä pois maasta. Tästä syntyy se tilanne, missä lähetystyössä tänä päivänä ollaan – ja on oltu jo pitkään: yksinäiset naislähetit joutuvat kantamaan kaiken vastuun lähetystyön jatkumisesta. He joutuvat ottamaan myös johto- ja hallintotehtäviä, joita aiemmin pidettiin miehisinä tehtävinä. Naiset selviävät hyvin vaativistakin tehtävistä. He selviytyvät myös silloin, kun pitää jäädä ihan yksin ilman suomalaista tai muunkaan maalaista työtoveria. Naisten rohkeus ja vastuun kanto panee nostamaan heille hattua. Mutta edelleenkään ei kannata riskeerata heidän turvallisuuttaan. Parempi elää evankeliumin puolesta, vaikka vähän matalammalla profiilillakin kuin asettaa itsensä alttiiksi tarpeettomalle marttyyriudelle. Marttyyriutta ei Seija Järvenpää yhtä vähän kuin hänen työtoverinsakaan Kaija Martin tavoitellut. He käyttivät kohtalon päivänään luottotaksia, joka oman turvallisuutensa uhalla kyyditsi ulkomaalaisia.

Ilpo Perttilä