Näkyvä ja näkymätön ykseys

Henrik Smedjebackan raamattutunti SLS:n senioripäivillä Päiväkummussa 2.9.2008          

Kun ensin kuulin Lähetysseuran vuosiaiheesta ”Rakenna yhteyttä”, jäin hetkeksi miettimään sen tarkoitusta. Mistä tässä oikein mahtaa olla kysymys? Tullaanko puhumaan ensisijaisesti näkyvästä yhteydestä, joka oli ekumenian alkuperäinen tavoite ja päämäärä, kuten lähetyksen integroitumisesta kirkkoon, vai halutaanko nyt pohtia aivan uudenlaisia struktuureita lähetystyölle yleensä? Jos niin on, liittyykö sitten Lähetysseuran uusi ohjelma- ja projektikeskeisyys uudenlaisen yhteyden rakentamiseen? Ja vielä kysyin: olisiko tarkoitus, että Lähetysseura nyt selvittä, miten kirkkomme lähetysjärjestöjen ja kirkon ulkomaan avun yhteistyö pitäisi rakentaa uudelleen Suomessa? Rakenna yhteyttä!

 Kun mietin näitä asioita, eräs luentosarja opiskeluaikanani Åbo Akademin teologisessa tiedekunnassa tuli mieleeni. Tiedekunnaassa kukaan ei siihen aikaan opettanut missiologiaaeikä lähetyshistoriaa. Sen sijaan meille tarjottiin yksi luentosarja ekumeniasta. Sen piti professori G. O. Rosenqvist, josta myöhemmin tuli Porvoon piispa. Hän oli ollut mukana Amsterdamissa vuonna 1948, kun Kirkkojen Maailmanneuvosto perustettiin. Hänelle, niin kuin monille muille toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, tuo kansainvälinen suurkokous oli ainutlaatuinen kokemus ja elämys. En voi unohtaa kuinka hän, hyvin liikuttuneena, kertoi kokouksen ehtoollisjumalanpalveluksesta. Hän oli saanut olla polvillaan Jumalan edessä yhdessä Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan kirkkojen edustajien kanssa. ”Ja silloin”, professori sanoi, ”sinä hetkenä jolloin Kristuksen ruumis ja veri jaettiin meille kaikille, silloin minä tajusin, koin ja näin, mihin Jeesus tähtäsi ylimmäispapillisella rukouksellaan, ´että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt´” (Joh. 17:21). Professori kertoi elämyksestään niin elävästi, että kuuntelijat melkein näkivät, miten eri kansat olivat polvillaan Amsterdamin ehtoollispöydässä. Näkyvä hengellinen yhteys oli professorille yli kaikkien odotusten. Kun hän liikuttuneena kertoi siitä, kukaan opiskelijoista ei enää tehnyt muistiinpanoja vaan kaikki istuivat hiljaa ja tulivat vedetyiksi mukaan professorin kokemuksiin.

Prof. Rosenqvistin luentosarja teki syvän vaikutuksen. Kuitenkin eräs kysymys on jäänyt vaivaamaan minua. Miksi professori, joka liikuttuneena puhui pyhien yhteydestä, jonka hän näki ja koki Amsterdamin ehtoollisessa, ei kysynyt eikä luennoinut sanallakaan siitä, miten tuo pyhä yhteys oli saatu aikaan? Olisiko voinut olla niin, että hän ei nähnyt eikä huomannut, että Amsterdamin näkyvä pyhä yhteys oli syntynyt maailmanlähetyksen tuloksena? Olisiko voinut olla niin, että professori itse ei nähnyt, miten Jeesuksen rukous ”että he kaikki olisivat yhtä” ja Jeesuksen lähetyskäsky ”tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastakaa heitä…”( Matt.28:20) kuuluvat yhteen. Vain tekemällä kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi eli vain lähetystyöllä maailmanlaajuinen yhteys Kristuksessa voi syntyä. Näin ollen myös Amsterdamin kokouksen ja Kirkkojen Maailmanneuvoston perustamisen edellytys oli laaja ja monipuolinen lähetystyö.

Se pyhien yhteys, josta Jeesus rukoili sanoilla ”että he kaikki olisivat yhtä” edellyttää jatkuvaa ja näkyvää lähetystyötä. Samalla yhteys Kristuksessa on suuri mysteeri, jota me emme voi täysin käsittää. Kuitenkin Raamattu puhuu siitä, mutta yleensä kuvien ja vertauskuvien avulla. Pari tällaista Raamatun kuvaa yhteydestä Kristuksessa haluan nyt pohtia.

Paavalin opetus

Kun Paavali ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessään, luvussa 12, pohtii yhteyttämme Kristuksessa, hän kirjoittaa: ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus, mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi…” (1. Kor. 12:12-13)

Kaste on alkukirkon ajoista asti ollut ovi kristikunnan yhteyteen, pääsy kaikkien pyhien yhteyteen. Kasteessa ihmisestä tulee Kristuksen ruumiin jäsen eli Kristuksen seurakunnan jäsen. Näin on ollut ja näin on vieläkin kaikkialla maailmassa. Kaste on pääportti kristittyjen yhteyteen Kristuksessa.

Paavalin kuva Kristuksen ruumiista sisältää monta tärkeää ajatusta. Ennen kaikkea on kysymys täydellisestä pelastuksesta. Kun meidät kasteessa liitetään Kristuksen ruumiin jäseniksi, tulemme osallisiksi kaikesta, mitä Jumala on tehnyt Kristuksessa, koko hänen sovitustyöstään ja sen seurauksista. Hänessä meillä on uusi elämä nyt ja ikuisesti.

Kuva ruumiista puhuu myös tasa-arvoisuudesta. ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi” (Gal. 3:27-28), kirjoittaa Paavali. Mikä Evankeliumi siinä yhteiskunnassa! Orja ja vapaa, mies ja nainen, kaikki olivat yksi Kristuksessa. Tämä oli alkuseurakunnissa todella uutinen. On myös todettu, että kysymys ihmisten tasa-arvoisuudesta Kristuksessa myötävaikutti selvästi kristinuskon leviämiseen, eli lähetystyöhön.

Kun kaste tekee meistä Kristuksen ruumiin jäseniä, on kysymys monista etuoikeuksista, mutta samalla myös erilaisista tehtävistä ja velvollisuuksista. Me olemme tasa-arvoisia mutta myös erilaisia ihan niin kuin ruumiin jäsenet ovat hyvin erilaisia. Jokaisella on kuitenkin tehtävänsä. Silmä ei ole korvan kaltainen ja kieli eroaa melkoisesti kädestä. Paavali kirjoittaa: ”Ei silmä voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua, eikä liioin pää jaloille: Minä en tarvitse teitä…´ koska ne ovat jäseniä samassa ruumiissa. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumin jäsen.” ( 1. Kor. 12:21,26)

Sovittaessaan tämän kuvan opetukset seurakunnan käytännölliseen toimintaan Paavali vastaa myös kysymykseen, miten yhteys Kristuksessa rakennetaan. Hänen vastauksensa on, että siihen tarvitaan kolme asiaa: työntekijöitä, armolahjoja ja rakkautta. Hän mainitsee kolme työntekijäryhmää ja kirjoittaa: ”Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut lähetyssaarnaajiksi (apostoleiksi), toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi.” Nämä olivat alkuseurakunnan varsinaiset työntekijät. Apostolit (αροστόλους)olivat lähetyssaarnaajia, jotka kulkivat paikasta toiseen ja perustivat seurakuntia. Profeetat ja opettajat olivat seurakuntien jäseniä, jotka jatkoivat lähetyssaarnaajien työtä paikallistasolla. Nämä kolme toimintoa eivät olleet varsinaisia virkoja (Nikolainen) vaan pysyviä toimeksiantoja. Jos kirkkomme johtajat tänään kirjoittaisivat samasta asiasta, teksti luultavasti kuuluisi: ”Jumala on kirkossaan asettanut ensinnäkin jotkut piispoiksi, toiseksi jotkut papeiksi ja vielä jotkut diakoneiksi”.

Alkuseurakunnassa oli toisin. Siellä vaikutti apostolien, profeettojen ja opettajien eli työntekijöiden lisäksi myös karismaattisia ihmisiä. Niistä Paavali kirjoittaa: ”Muutamilla on voima tehdä ihmeitä, toisilla parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä. Eiväthän kaikki ole apostoleja? Tai profeettoja? Tai opettajia? Tai ihmeiden tekijöitä? Eihän kaikilla ole parantamisen lahjaa? Eiväthän kaikki puhu kielillä tai tulkitse sellaista puhetta?” Näin Paavali haluaa osoittaa, että Kristuksen ruumiissa, kristillisessä yhteisössä, jokaisella on paikkansa ja tehtävänsä. Mutta lopuksi hän kuitenkin myöntää, että tehtävät ovat eriarvoisia, vaikka itse kristityt ovat tasa-arvoisia. Hän lopettaa nimittäin sanoilla: ”tavoitelkaa kaikkein arvokkaimpia armolahjoja!” (1. Kor. 12:28-31) Sen jälkeen seuraa Paavalin kuuluisa Rakkauden ylistyslaulu, joka alkaa sanoilla: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai kilisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13)On sanottu, että tämä rakkauden ylistyslaulu osoittaa, kuinka Paavali on syvemmin kuin kukaan toinen oivaltanut Jeesuksen julistuksen ytimen ja tehnyt kaikiksi ajoiksi rakkaudesta kristillisen työn, elämän katsomuksen ja elämäntavan keskeisimmän asian. Ilman rakkautta Kristuksen ruumis ei voi elää eikä sitä voi rakentaa.

Jeesuksen opetus

Ja sitten Jeesuksen opetukseen yhteydestä hänessä. Hän puhui siitä monella tavalla ja eri yhteyksissä. Kun hän lähetti seitsemänkymmentäkaksi opetuslasta valmistamaan tietä itselleen, hän lopetti sanoilla: ”Joka kuulee teitä, kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut.” (Luuk. 10:16) Opetuslapsen yhteys Jeesukseen on täydellinen. Kun hän puhui Kristuksen tunnustamisen merkityksestä, hän liitti siihen myös opetuslasten vastaanottamisen. ”Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt …Ja joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi, totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille” (Matt. 10: 40, 42; Joh. 13.20). Ylösnousemuksen jälkeen, kun Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen, hän sanoi: ”Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät. Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: ’Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi’” (Joh. 20:21-23). Tässä kohdassa Jeesuksen ja opetuslasten samastuminen on niin täydellinen, että vain harvat uskaltavat vetää siitä ajankohtaisia johtopäätöksiä. Jeesus oli julkisesti osoittanut eri tavalla, että hänellä oli valta maan päällä antaa synnit anteeksi, mutta nyt hän siirsi saman vallan myös opetuslapsille. ”Minä heissä ja he minussa” tarkoittaa suuria ja käsittämättömiä mahdollisuuksia.

Minä olen tosi viinipuu

Jäähyväispuheessaan, juuri ennen rukousta ”että he kaikki olisivat yhtä”, Jeesus opetti myös hänen ja opetuslastensa välisestä yhteydestä. Hän ei käyttänyt samaa vertauskuvaa kuin Paavali vaan puhui viinipuusta. Jeesus sanoi: ”Minä olen tosi viinipuu, ja isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.

Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi” (Joh. 15:1-6).

Viinipuu-kuvan varsinainen kotimaa on Vanha testamentti. Sen kirjoittajien mukaan Jumalan valittu kansa, Israel, on verrattavissa viinipuuhun eli viiniköynnökseen, jota Jumala hoitaa (Jer. 2:21; Ps. 80:9-12, 15-16). Kun Jeesus sanoi: ”Minä olen tosi viinipuu” (viiniköynnös), hän asetti itsensä Israelin paikalle. Hänen kauttaan oli nyt syntynyt Jumalan uusi yhteisö maan päällä.

Jeesuksen vertauskuva viinipuusta ja Paavalin kuva Kristuksen ruumiista puhuvat toisaalta samoista asioista, mutta toisaalta ne poikkeavat monessa suhteessa toisistaan.

Paavalin kirjoituksissa kaste on portti Kristuksen ruumiin eli seurakunnan yhteyteen. Jeesuksen vertauskuva viinipuusta ei puhu sanaakaan kasteesta. Yleensä Jeesus ei puhunut paljon kasteesta, eikä opettanut kasteen sisällöstä ja merkityksestä samalla tavalla kuin Paavali. Johannes kertoo kuitenkin, että Jeesus kastoi. ”Jeesus lähti opetuslapsineen Juudeaan. Hän viipyi siellä heidän kanssaan jonkin aikaa ja kastoi ihmisiä” (Joh.3:22). Melkein heti tämän jälkeen Johannes kuitenkin kirjoittaa: ”tosin hän (Jeesus) ei itse kastanut, vaan hänen opetuslapsensa” (Joh.4:2).

Kun taas on kysymys opetuslasten omasta kasteesta, Uusi testamentti ei kerro siitä mitään. Sen sijaan luemme Paavalista, joka oli tullut sokeaksi Damaskoksen tiellä, kun hän kohtasi Jeesuksen, että hänet kastettiin heti sen jälkeen kun hän oli saanut näkönsä takaisin (Ap.t. 9:1-19). On monesti ihmetelty, miksi opetuslapsen kastamisesta ei kerrota sanaakaan. Toiset ovat sitä mieltä, että Jeesuksen opetus eli sana ja opetuslasten henkilökohtainen seurustelu Jeesuksen kanssa korvaisivat kasteen. Tähän viittaisi myös Jeesuksen sana: ”Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät” (Joh. 15:3). Paavali kirjoittaa, että Kristus pesi seurakuntansa puhtaaksi sanalla ja vedellä, eli kasteella (Ef. 5:26). Mutta olihan Jeesuksella valta puhdistaa vain sanalla, jos hän niin halusi.

Kuva viinipuusta ei siis puhu kasteesta samalla tavalla kuin Paavalin kuva Kristuksen ruumiista. Sen sijaan kuva viinipuusta on saanut tärkeän aseman sekä kristittyjen että seurakuntien elämässä. Tämä johtuu siitä, että eräs johtava ajatus viinipuupuheessa on ”hedelmän kantaminen”, ajatus joka toistuu monta kertaa. Viinitarhuri leikkaa pois ”jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa…, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän…Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa” (Joh. 15:2-4). Tämän mukaan tärkeintä on Jeesuksessa pysyminen. Jeesuksen yhteydestä eroaminen merkitsee, että oksan tehtävä päättyy.

Kun on kysymys Jeesuksessa pysymisestä, Jeesus ei luettele hedelmiä eli tekoja vaan alkaa puhua rakkaudesta: ”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani. Jos noudatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.” (Joh. 15:9-10)

Hän päätti opetuksensa viinipuusta sanoilla: ”Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.”

Paavalin opetus Kristuksen ruumiista päättyi rakkauden ylistyslauluun ja toteamukseen: Suurin on rakkaus.

Tähän voisin hyvin lopettaa, mutta haluan kuitenkin miettiä myös muutamia johtopäätöksiä, koskien erityisesti Jeesuksen opetusta viinipuusta ja pysymisestä Hänessä. Tämä kuva on usein ollut lähtökohtana kun lähetystyössä, sekä nuorissa seurakunnissa että kirkoissa, on kehitetty kirkkokurin normeja ja sääntöjä. Säännöissä on yleensä määritelty, millaisia hedelmiä seurakunnan jäsenten pitäisi tuottaa. Elleivät tuota, eroaminen seurakunnasta on ollut seuraus. Nykyajan kansankirkossa kukaan ei enää puhu kirkkokurista eikä eroamisesta seurakunnasta hedelmän puutteen takia. Mieluimmin puhutaan vain rakkaudesta ja Isän avoimesta sylistä. Kuitenkin kaikki tietävät, että kansankirkoissa on paljon sellaisia oksia, jotka eivät ole pysyneet puussa, eli seurakunnissa on paljon jäseniä, jotka eivät elä seurakunnan yhteydessä. Olen ehkäpä kertonut toisille teistä eräästä kokemuksestani Tansanian-ajoilta, joka silloin antoi minulle paljon miettimistä. Sama kokemus tuli taas mieleeni, kun mietin näitä kysymyksiä.

Olin mukana ekumeenisessa kokouksessa, jossa pohdittiin eri kirkkokuntien yhteys- tai ykseyspyrkimyksiä Itä-Afrikassa. Kesken kokouksen minut kutsuttiin ulos tapaamaan minulle tuntematonta henkilöä. Hän tervehti minua suomeksi ja kertoi toimineensa muutamia kuukausia Tansaniassa osuustoimintaliikkeen palveluksessa. Hän eli afrikkalaisten parissa eikä ollut tavannut ketään maanmiestään Tansaniaan tulonsa jälkeen. Paikkakunnan hotellin vieraskirjasta hän oli huomannut, että toinen suomalainen oli tilapäisesti hotellissa. Siksi hän etsi minut käsiinsä.

Mies tervehti lyhyesti ja sanoi: ”Näin hotellin vieraskirjasta, että olet pappi. Sinun täytyy auttaa. Sano minulle, kuka minä oikein olen.” Näytin varmasti hämmästyneeltä. En tuntenut häntä, ja nyt minun pappina olisi pitänyt kertoa, kuka hän oli. Tuntematon mies huomasi hämmästykseni ja jatkoi: ”Kun tulin tänne, afrikkalaiset kysyivät melkein heti, olinko minä kristitty. Vastaukseni oli yksiselitteinen: ’En, en ole kristitty.’ Seuraavaksi minulta kysyttiin: ’Oletko sitten muslimi?’ Taas vastasin kieltävästi. Sitten afrikkalaiset kysyjät totesivat: ’Siispä sinä olet pakana.’” Siihen suomalaismies ei enää voinut vastata.

Sama tilanne oli sitten toistunut tuon tuostakin. Jos joku ei ollut kristitty tai muslimi, jäi jäljelle Tansaniassa vain yksi mahdollisuus: hän oli pakana. Nuorelle suomalaismiehelle tästä oli tullut ongelma. Hän huomasi pian, että siinä yhteiskunnassa pakanalle ei kuulunut paljon kunniaa. Arvoasteikossa hän oli viimeinen. Tämä oli liikaa suomalaiselle, joka nyt kysyi: Kuka minä oikein olen? Kysymys tuli hänen sielunsa syvyydestä. ”Olenko minä sittenkin kristitty? Mitä minä sanon näille afrikkalaisille? Pakana en halua olla.” Näin hän pohdiskeli.

Ensiksi kysyin häneltä: ”Onko sinut kastettu?” Siihen hän totesi: ”Ei aavistustakaan.” Kun kysyin, oliko hän käynyt rippikoulun, vastaus oli aluksi sama. Kun sitten selitin, että hän olisi saattanut käydä rippikoulun noin 15-16-vuotiaana ja että siinä yhteydessä olisi ollut päätöstilaisuus, konfirmaatio, kirkossa, jokin hänessä heräsi eloon. ”Kyllä, nyt muistan. Joku pappi opetti jotakin, ja sitten oli päätöstilaisuus kirkossa. En kylläkään muista mitään papin opetuksesta, enkä sen jälkeen ole käynyt kirkossa enkä ajatellut asiaa.”

Nyt minun oli helpompi jatkaa. Kerroin hänelle, että hän kaikesta päättäen kuului luterilaiseen kirkkoon. Kun hän lisäksi mainitsi asuvansa Helsingissä, saatoin jopa sanoa, mihin seurakuntaan hän todennäköisesti kuului. Nyt mies tiesi hiukan enemmän siitä, kuka hän oli. ”Mutta”, minä sanoin, ”kun sinulta seuraavan kerran kysytään, oletko kristitty, ja kun vastaat olevasi luterilainen, niin sinun täytyy ottaa huomioon että Tansaniassa siitä on tietyt seuraukset. Afrikkalaiset toverisi tulevat varmasti hakemaan sinut sunnuntaiaamuna jumalanpalvelukseen.” Mies mietti hetken ja totesi: ”On se ainakin parempi kuin jos minua sanottaisiin taas pakanaksi.”

Keskustelussa helsinkiläisen nuoren miehen kanssa kävi ilmi, ettei hän ollut poikkeus, vaan kaikesta päätellen tyyppiesimerkki nuoresta ihmisestä omassa ystäväpiirissään. Ei hänellä ollut mitään pappeja eikä kirkkoa vastaan. Ne vain eivät kuuluneet hänen maailmaansa. Kuitenkin hänet oli kastettu ja konfirmoitu. Hän oli kansankirkon jäsen. Mutta oliko hän vielä oksa viinipuussa vai ei?

 Tämä kokemus antoi minulle paljon ajattelemista. Toisaalta meillä on Jeesuksen antama lähetyskäsky: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”, joka jatkuvasti on voimassa ja joka tähtää Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Toisaalta meillä on vanhassa kristikunnassa ja erityisesti kansankirkoissa valtava lähetyshaaste. ”Pysyminen viinipuussa” on muodostunut sellaiseksi ongelmaksi, että jopa pioneerilähetys alkaa jo kodin kynnykseltä.

Me, jotka olemme saaneet palvella Lähetysseurassa, olemme olleet mukana rakentamassa pyhien yhteyttä, Kristuksen seurakuntaa, ympäri maailmaa. Kun tämä Lähetysseuran työ alkoi 150 vuotta sitten, professori F. L. Schauman, joka piti pääpuheen Lähetysseuran järjestäytymiskokouksessa, sanoi m.m.: ”Vapahtaja itse antoi lähetyskäskyn ja opetuslapset muodostivat ensimmäisen lähetysseuran. Nyt on meidän vuoromme.” Hän jatkoi: ”On satoja miljoonia ei-kristittyjä (pakanoita) jotka nyt tarvitsevat Lähetysseuran apua.”

Nykytilastojen mukaan heitä oli 150 vuotta sitten noin yksi miljardi, kun heidän lukumääränsä tänään on noin 4,5 miljardia. Ei-kristittyjen haaste Lähetysseuralle ja koko kirkollemme on, kun juhlavuosi kohta alkaa, 4,5 kertaa suurempi kuin 150 vuotta sitten. Kun tähän lisätään vielä suuri tehtävä vanhassa kristikunnassa, olemme valtavan haasteen edessä, joka tähtää Kristuksen ruumiin rakentamiseen, pyhien yhteyden rakentamiseen, kaikkialla maailmassa. Toivottavasti tämä kokonaishaaste pääsee näkyvästi mukaan juhlavuoden ohjelmiin ja suunnitelmiin.