Elämäkerran kirjoittaminen
 |
Marja-Liisa Swantzin ajatuksia omaelämäkertojen ja historiallisesti merkittävien kokemusten kirjoittamisesta
Minua on pyydetty antamaan jonkinlainen muotti tai malli, miten elämäkertoja voisi kirjoittaa. En ole pitänyt sitä mahdollisena. Olen sen sijaan ajatellut, että työskentelisimme yhdessä miettien tätä aihetta.
Tässä joukossa on monia, jotka ovat jo kirjoittaneet omasta tai toisten lähettien elämästä tavalla tai toisella ja niitä, jotka Lahja Lehtosen tavoin on kirjoittanut työnsä historiaa. Monella on muistiinpanoja pöytälaatikossa tai keskeneräisiä töitä, jotka odottavat työstämistä, joko kirjoittamista tai edes arkistoimista. Mutta paljon on kirjoittamatta.
Esitän joitakin johdattavia ajatuksia ja sitten pohdimme noin neljän hengen ryhmissä niitä mahdollisuuksia, joita meillä on ja niitä ajatuksia, joita itse kullakin on ollut, kun on tahtonut kirjoittaa, mutta ei ole nähnyt sitä mahdolliseksi syystä tai toisesta, tai niitten ajatuksia, jotka ovat jo kirjoittaneet ja voisivat auttaa toisia.
Voimme ensin kysyä niiltä, jotka ovat kirjoittaneet ja julkaisseet, mikä pani heidät kirjoittamaan. Mitä he tahtoivat tuoda esille, mitä pitivät tärkeinä, ryhtyäkseen kirjoittamaan. Kenelle olemme kirjoittaneet, mikä on ollut se lukijakunta, joka on ollut mielessä kirjoittaessa? Voin kysyä näitä itseltäni, kun olen tuottanut peräti kolme volyymia omaelämäkerrallista tarinaa.
Kysymme sitten niiltä, jotka ovat lukeneet toisten tarinoita, mitä ajatuksia heille on tullut. Mikä on ollut hyvää ja tyydyttävää ja miksi? Mitä ovat pitäneet säilyttämisen arvoisena ja miksi? Minkä olisivat kirjoittaneet toisin tai mitä jäivät kaipaamaan?
Kysymme edelleen, kenelle me kirjoitamme. Monet kirjoittavat lapsilleen eivätkä ajattele sitä julkaistavaksi. Esimerkkinä tästä on tohtori Elmer Danielsonin muistelmat, joissa hän ajattelee nimenomaan asioita, jotka perheen kannalta ovat arvokkaita asioita muisteltavaksi. Hän kirjoittanut myös asiallisen, yksityiskohtaisen historian koko pitkän työnsä ajalta vuodesta 1928 lähtien. Se on ilmestynyt vaatimattomana painoksena, jota tuskin kukaan on lukenut mutta jossa on paljon arvokasta asiaa ajalta, jonka todistajia on ollut harvoja.
Jotkut kirjoittavat ikään kuin itsensä vuoksi ja käyvät läpi elämänsä vaiheita tulkitakseen elämänsä sisältöä. On terapeuttista kirjoittaa. Toiset kirjoittavat historiallisesta tai kulttuurisesta näkökulmasta, koska kokevat sen merkittäväksi, ja pitävät itsensä taka-alalla. Tai ajat ja tapahtumat, jotka he ovat eläneet läpi, ovat historiallisesti merkittäviä.
Joillekin omaelämäkerrallinen kirjoittaminen antaa mahdollisuuden kirjalliseen luovuuteen.
Voimme kysyä toisiltamme myös, minkälaiset asiat ovat merkittäviä kirjataksemme ne. Niiden voidaan ajatella olevan merkittäviä historiallisina dokumentteina, henkilöhistorian kannalta, henkilökohtaisesti merkittävinä kokemuksina, hengellisinä kokemuksina, joista lukijat voivat saada virikkeitä omaan työhön ja suuntaan elämässä. Kuinka moni meistä on inspiroitunut uusiin tehtäviin luettuaan toisten elämäkertoja? Ne ovat voineet olla tavallisuudesta hyvinkin poikkeavia kokemuksia ja kiinnostavia erikoisuutensa vuoksi. Niillä voi olla merkitystä johonkin laajempaan yhteyteen sijoitettuna.
Mitä olen itse pitänyt mielenkiintoisena elämänkertakirjoituksissa, joita olen lukenut?
Kyselemme näitä asioita ja tämän yhdessä työskentelyn jälkeen, jokaisesta ryhmästä ajatusten kirjaaja esittää ainakin yhden tärkeän asian, tai pääkohdat esille tulleista ajatuksista.
Joku saattaa kysyä minulta, miksi itse olen kirjoittanut kolme elämäkerrallista kirjaa. Eikö ole omahyväistä tuoda itseään esille sillä tavoin. Ei voi kieltää, etteikö siinä olisi myös aimo annos itsensä esille tuomista. Se vaatii rehellisyyttä omalle itselleen ja muille, myös itsekritiikkiä. Mutta kirjoittamisella on myös arvo sinänsä. Oma elämä on arvokas. Se on suurta lahjaa, työ ja kutsumus ovat olleet suurta lahjaa. Kirjoittaminen on kiitollisuutta, siitä että Jumala on antanut näin rikkaan elämän. Kirjoittaessa huomaa, että merkittäviä yksityiskohtia on paljon. Nyt kysymys on siitä, miten saisi ne osat englanninkielelle, jotka kertovat Tansanian ja Namibian itsenäisyyden vaiheista ja omasta osuudestamme niissä. Omien lastenlasten on hyvä tietää elämästä ennen heitä ja vanhempien ja isovanhempien osuudesta siinä. Historia katoaa nopeasti ja lapset huomaavat, mitä ovat menettäneet, kun on liian myöhäistä.
Merkittävää on myös kirjata jokapäiväistä uurastusta, sisäisiä ja ulkoisia kamppailuja, rukoustenkuulemisia, vaikeuksia, jotka on voitettu ja joihin ei tullut helpotusta. Ihmissuhdekysymyksissä täytyy miettiä, mitä voi kirjoittaa loukkaamatta toisia mutta kuitenkin tuoden esille vaikeuksia, joita syntyy erilaisissa tilanteissa mielipide-erojen ja erilaisten näkökantojen johdosta. Tällaisilla asioilla on merkitystä muille.
Mietimme nyt eri tapoja kirjoittaa ja etsimme sitten vastausta kysymykseen, miten saada materiaali säilymään eri tavoin ja eri tarkoitusta varten kirjoitetut muistiinpannut ja kirjoitukset.
Luonnollisin tapa kirjoittaa on kronologinen, ajallisesti etenevä.
Toinen on asiakokonaisuuksiin pitäytyvä.
On myös mahdollista kirjoittaa erillisiä esseitä, jotka eivät liity toisiinsa, mutta käsittelevät kirjoittajalle tärkeitä tapahtumia tai asioita.
Joku toinen voi toimia ohjaavana kirjoittajana, haamukirjoittajana, joka ottaa sitten myös tekstin korjatakseen. Monien kuuluisten ihmisten kirjat on kirjoitettu näin, mutta ne kulkevat tekijän omalla nimellä.
Kirja voi olla kokonaan toisen kirjoittama, mutta perustuu toisen haastatteluihin ja materiaaliin, myös käydä alueella ja tavat ihmisiä, jotka ovat olleet tai ovat työtovereita. Tällainen erinomainen kirja on Pirre Saarion Angolan kentältä ja erityisesti Halmeista kirjoittama kirja Tuho ja toivo.
Edelleen voisimme ajatella, että joku tai jokin ryhmä ottaa tehtäväkseen kerätä muistelmia tai muistoja esim. tietyistä aihealoista eri läheteiltä joko käyttäen internetiä tai muuten. Näin on kerätty esim. naisten sota-ajan muistoja, ja sehän on museon tavallinen tapa kerätä perinnettä, joskus vain pyydetään pitempiä narratiiveja eikä vain vastauksia kysymyksiin.
Yksi vaikeampi mutta mielenkiintoinen mahdollisuus on noudattaa vuoropuhelun mallia, jota sellaiset tekijät kuin emeritus arkkipiispa John Vikström ja Jörn Donner harjoittivat kirjoittaessaan toisilleen ajatuksia uskosta ja elämästä, joihin toinen vastasi ja kirja painettiin. Samoin tekivät professori Antti Eskola ja hänen naiskollegansa sekä piispa Pihkala ja kosmologian professori Valtaoja.
Historiallisen ja elämäkerrallisen aineiston keräämisessä on kysymys on ensinnäkin materiaalin lajista ja laadusta: missä muodossa se on olemassa, miten se on säilynyt, missä muodossa se kannattaisi säilyttää. Silloin ei ole kysymys vain omista kirjoituksista, mutta myös miten alkuperäisen materiaalin itsensä saisi sellaisenaankin säilytetyksi. Tämä on todellinen ongelma. Seuralla on arkistonsa, mutta saako sinne lähettää kenen tahansa papereita ja missä muodossa. En ole ottanut selvää.
Hyvänä ja ongelmallisena esimerkkinä voin käyttää amerikkalaisten Iramban lähettien aineistoja ja kirjoituksia. Monet lähetit ovat kirjoittaneet omat elämäkertansa, mutta vain harva on julkaissut ne kirjana. He ovat painaneet tai monistaneet ne ja sitonet ne isoiksi A4:n kokoisiksi kirjoiksi ja levittäneet niitä tarpeen mukaan. Näin ne on mahdollista panna kirjastoihin hyllyille, mutta myös helposti digitoida ja panna näin sähköiseen muotoon. Kirjoja olen vienyt Irambaan Kiomboin uuteen kirjastotaloon, mm. Tri Hultin ja Lois Okerstromin, entisen Lois Fisherin sekä Faustin ja tri Elmer Danielsonin painetut muistelmat. Sen sijaan suurina monistettuina painoksina minulla on tri Stan Morisin Which Doctor kolmella mantereella ja professori Howard Olsonin useampia kirjoituksia.
Viime mainittu ansaitsee erillisen huomion. Ennen Makumiran aikaa Olsonit olivat Irambassa Wanyaturujen alueella. Nyaturut kutsuivat itseään Rimi-nimellä ja heidän kielensä oli rimin kieltä. Olsonin aloitteesta lähetit olivat siellä perustaneet antropologisen yhdistyksen ja keränneet perinteistä tietoutta ja kirjanneet ja painaneet riminkielisiä lauluja ja tehneet niistä virsiä jumalanpalveluksiin ja jumalanpalveluskirjan. Tri Olson on lähettänyt minulle kaikki hänellä olevan materiaalin ja vien sen Kiomboin kirjastoon, johon on varattu huone historiallista materiaalia varten. On kuitenkin niin, että kaikki tällainen materiaali pitäisi ensin panna sähköiseen muotoon säilyäkseen. Nyt täytyy pohtia, mistä tulee varat, kuka ryhtyy keräämään, voiko Kustannusliike tehdä jotain, ja missä fyysisen materiaalin varsinainen säilytyspaikka on.