Todistan Kristuksesta - evankeliumin julkisuus, Hannu Nyman 25.8.2009

Korostan sitä, että en ole lähetyksen asiantuntija. En ole koskaan kokenut lähetyskutsua muualle maailmaan. Olen innostunut oman kansani evankelioimisesta. Olen ollut siinä mukana 14-vuotiaasta lähtien. Uskallan sanoa, että Jumala on kutsunut minut lähetyskäskyn täyttäjäksi täällä omassa maassani.

Piispa Simo Peura lausui viime viikonloppuna Jyväskylän kirkkopäivillä lauseen, joka puhutteli minua. Hän haastoi meitä julistamaan evankeliumia niille, jotka "eivät vielä ja jotka eivät enää tunne Jeesusta Kristusta". Itse koen omakseni kutsun niiden luo, jotka "eivät enää tunne Jeesusta Kristusta".

Otsikko tarjoaa mahdollisuuden hyvinkin monenlaiseen aiheen käsittelyyn. Olen kuitenkin valinnut vain yhden lähestymiskulman. Se on evankeliumin julkisuus – siis se, että kristillisen uskon keskeisin sanoma on niin julkinen, että sitä tulee ehdottomasti julistaa kaikkialla maailmassa. Ilman tämän keskeisen sanoman julistamista kristillinen kirkko ei ole kirkko, ja jos se luopuu tämän sanoman julistamisesta, se menettää oikeuden kutsua itseään kristilliseksi kirkoksi.

1. Mitä evankeliumi on?

Haluan vielä tässä alussa sanoa sen, mitä minä ymmärrän evankeliumilla.

Evankeliumi on ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta, maailman Vapahtajasta, jonka kuolema ristillä ja ylösnousemus kuolleista ovat avanneet meille jokaiselle tien iankaikkiseen elämään. Evankeliumin ydin on Jeesus Kristus, hänen sovittava kuolemansa ristillä ja kuoleman voittanut ylösnousemus.

On tärkeää tiedostaa, että ei kaikki kirkossa kuulutettu ole evankeliumia. Ei kaikki Raamatusta luettu ole evankeliumia. Ei Vuorisaarna ole evankeliumia.

Meillä kristityillä näyttää olevan usein suurena vaarana osoittaa oman uskomme erinomaisuus sen synnyttämässä moraalisesti korkeassa profiilissa. Kristinusko on oikeaa silloin, jos sitä tunnustavat ihmiset osoittavat elämällään kykenevänsä elämään keskivertoa parempaa elämää. Samaan aikaan kun eteemme vyörytetään toinen toistaan ikävämpiä rimanalituksia moraalin alueella, samaan aikaan korostetaan, miten suurimerkityksinen on se arvomaailma, joka kristillisestä uskosta nousee. Aito kristinusko ei muka alennu moiseen matalamielisyyteen.

Tässä on jotain kristillisestä uskosta, mutta ei tämä ole evankeliumia. Tällaiseen keskittyminen tekee kristinuskosta muiden uskonnollisten ja moraalijärjestelmien rinnalle yhden kilpailijan. Evankeliumi on Jumalan toimintaa, jonka kautta hän haluaa pelastaa synteihin hukkuvan, elämässään epäonnistuvan ihmisen iankaikkiseen elämään. Evankeliumissa subjektina on Jumala, ei ihminen.

2. Tämä evankeliumi on kaikkein julkisin asia maailmassa.

Herramme toiminnan alkumetreiltä asti on noudatettu vahvaa julkisuusperiaatetta.Selvittyään perkeleen kiusauksista "Jeesus palasi Gali leaan ja julisti Jumalan evankeliumia" (Mark. 1:14). Samalla linjalla Jeesus on hieman myöhemmin, kun hän evästää oppilaitaan: "Minkä minä sanon teille pimeässä, julistakaa se päivän valossa. Minkä kuulette kuiskattavan korvaanne, kuuluttakaa se katoilta" (Matt. 10:27). Sama linja jatkui, kun Jeesus sekä käskytti että valtuutti opetuslapsensa jatkamaan samalla linjalla. "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumi kaikille luoduille" (Mark. 16:15).

Amerikkalainen, evankelikaalisen kristillisyyden tunnetuimpiin lähetysteologeihin kuuluva Patrick Johnstone piirtää mielenkiintoisen kuvan ensimmäisten vuosisatojen kristityistä. Hänen mukaansa helluntaita seuranneen alkuinnostuksen jälkeen kirkko kääntyi yllättävän vahvasti sisään päin. Olemassaolon taistelu, jossa toisella puolella väijyi vaara sulautua juutalaisuuteen ja toisella puolella katoaminen mitä erilaisempien harhaoppien joukkoon, melkeinpä pakotti kristityt loputtomaan itsensä määrittelemisen kierteeseen.

Konkreettisena osoituksena tästä ovat käyttämämme uskontunnustukset. Ne syntyivät rankkojen väittelyiden, jopa perin inhimillisen riitelyn tuloksena. Uskomme perusasiat kiteytettiin tiiviiseen pakkaukseen. Mielenkiintoista on ymmärtää, mitä sieltä puuttuu. Huolimatta Herramme opetuslapsilleen antamista, ja jokaisen evankelistan omalla tavalla ylöskirjaamista lähetyskäskyistä uskontunnustuksista saa hakemalla hakea mainintaa Kristuksen kirkon missionaarisesta tehtävästä. Että lähetys- ja evankelioimistehtävä olisi kirkkomme opin kannalta olennainen, ei saa kovinkaan vahvaa tukea uskontunnustuksista.

Samaan suuntaan viitoittaa tietä myös kirkon siihenastisen historiansa suurin mullistus, uskonpuhdistus. Lähes ainoita suomennettuja lähetystyön historiaa kuvaavia teoksia on saksalaisen Martin Schlunkin teos "Kristillisen lähetystyön historia", jonka edesmennyt Matti Peltola suomensi vuonna 1973. Tässä teoksessa on yksi varsin puhuva lause: "Uskonpuhdistuksen historian voisi kirjoittaa mainitsematta sanaa lähetystyö." Vaikka Luther jos kuka oli evankeliumin julistaja, hänen maailmassa evankeliumin sanoman vieminen maailman ääriin ei ollut tärkeimpiä. Jos hän ylipäätään ymmärsi, missä nuo ääret olivat.

Onkin yllättävää – ellei peräti puhuttelevaa – nähdä, miten kirkon historia kertoo merkittävimpiä lähetyksen ja evankelioimisen yhteisöjä olleen monien muiden hyvinkin harhaoppisina pitämät yhteisöt: valdolaiset, manikeolaiset, jopa paljon parjattu luostarilaitos. Näille evankeliumin julkisuus on ollut oleellista.

Osmo Tiililä kirjoitti aikanaan: "Kirkko ei ole ensi sijassa etsivä, vaan julistava kirkko. Kirkolla on sanomansa, joka on jo valmis. Kirkko ei etsi evankeliumia, vaan se julistaa evankeliumia. Mikäli kirkko etsii, se etsii yhä syvempää tämän evankeliumin tuntemusta sekä kullekin ajalle soveltuvia teitä tämän evankeliumin viemiseksi eteenpäin kansoille."

Meillä Suomessa käydään yhä edelleen keskustelua siitä, kuinka julkista ja kuinka aktiivista evankeliumin julistamisen tulisi olla. Riittääkö se, että kirkonkellot soivat? Miksi evankeliumin tulee olla mahdollisimman julkista?

3. Miksi evankeliumin pitää olla mahdollisimman julkista?

3.1. Luonnollinen ihminen ei voi keksiä eikä löytää evankeliumia itsestään eikä itsekseen.

Evankeliumi ei ole kirkon vastaus ihmisten uskonnollisiin tarpeisiin. Evankeliumi ei ole samalla tavalla markkinoille valmisteltu tuote tai trendi kuin ovat merkkifarkut tai luonnonmukainen elämäntapa. Kirkko ei ole laitos, joka kilpailee muiden vastaavien kanssa ihmisten erilaisten tarpeiden tyydyttäjänä. Tässä tapauksessa uskonnollisten tarpeiden tyydyttäjänä.

On suorastaan traagista, että juuri uskonnollisuus estää ihmistä ilman julkista evankeliumin julistamista pääsemään sen yhteyteen. Uuden testamentin kirjoituksissa, erityisesti apostoli Paavalin kirjeissä käy ilmi hänen käsityksensä, jonka mukaan ihminen ei itse etsi Jumalaa, vaan ainoastaan itselleen mieluista uskonnollisuutta (Room. 3). Ihminen tekee uskonnollisessakin maailmassa mitä tahansa muuta, mutta ei halua kuulla evankeliumia. Evankeliumin ydinsanoma Jeesuksesta, hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan riisuu ihmisen kaikesta hänen omasta yrittämisestään. Kristillisessäkin julistuksessa, jossa parannuksen tekemiseen liittyy edes jotain ihmisen omaa, tuntuu kiinnostavammalta kuin sellainen evankeliumi, joka ei jätä ihmiselle mitään hänen oman yrittämisensä varaan.

Evankeliumi tulee julistaa ihmiselle hänen ulkopuoleltaan, koska sisältään hän ei sitä koskaan löydä. Tällöin mahdollisimman suuri julkisuus on asialle eduksi.

3.2. Toinen syy evankeliumin julkisuudelle on evankeliumi itse.

Evankeliumi ei ole evankeliumia, ellei ihminen saa siitä kuulla. Evankeliumi ei ole evankeliumia minulle, vaikka tietäisin jonkun toisen saaneen siitä kuulla. Evankeliumi on evankeliumia minulle vasta, kun olen saanut kuulla sen ja kun Jumalan Pyhä Henki on avannut minut ottamaan sen uskolla vastaan.

Evankeliumi ei ole puhetta Jeesuksesta, vaan itse Jeesus, ei sanoma pelastuksesta, vaan pelastus itse. Hyvä uutinen, sanoma Kristuksesta ei ole vain viesti, vaan siihen sisältyy elämää muuttava ja ihmistä vapauttava voima. "Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat" (Room. 1:16).

Omaa aikaamme sopii myös muistuttaa evankeliumin olemukseen kuuluvasta muuttumattomuudesta. Jumalan evankeliumi ei muutu sukupolvien vaihtuessa.

3.3. Kolmanneksi evankeliumin tulee olla mahdollisimman julkista siksi, että Kristuksen ruumis, seurakunta, on saanut toimeksiannon, käskyn julistaa sitä julkisesti.

Kirkolta ei ole kysytty sen mielipidettä evankeliumin julkisuuden tasoon. Lähetyskäsky on käsky. Ja käskyn täyttämiseksi tänne maailmaan syntyi helluntaina yhteisö, seurakunta. Evankeliumin julkinen julistaminen uskottiin tälle yhteisölle, ei ainoastaan joillekin sen jäsenille.

Lähetys- ja evankelioimistyöstä puhuessamme on erittäin tärkeää ymmärtää seurakunnan merkitys. Evankeliumin julistaminen ei ole ensisijassa joidenkin siitä innostuneiden seurakuntalaisten toimintaa. Se on koko seurakunnalle annettu tehtävä. Siksi evankeliumin julistamisen tulisi läpäistä koko seurakunta.

Seurakunnan yhteydessä puhutaan aina kasteesta, ja kasteen yhteydessä lähes poikkeuksetta sen siitä puolesta, jossa korostetaan kasteen armon lahjoittavaa luonnetta. Ihminen on aina ottavana puolena. Vähemmälle, ellei peräti kokonaan pimentoon jäävä puoli kasteesta on sen merkitys ihmisen liittämisessä pelastavaan yhteisöön ja kastetun tehtävä liittyä seurakunnan jäsenenä yhteisölle annetun tehtävän toteuttajaksi. Kaste on portti siihen yhteisöön, jolle on annettu tehtäväksi pitää esillä pelastavaa evankeliumia. Kaste ei turhenna evankeliumin julistamista, vaan päinvastoin, se valtuuttaa jokaisen sen osallisuuteen päässyttä toimimaan evankeliumin julkisuuden hyväksi.

3.4. Evankeliumin julkisuudesta on syytä mainita vielä, että se on eri asia kuin omasta uskosta todistaminen.

Evankeliumin ytimessä on itse Kristus, ei meidän uskomme. Ymmärrän niin, että ulkopuolisten uskovaisuutta kohtaan tuntema pelko ja ahdistus johtuu suurelta osin tästä. Evankeliumi ja omasta uskosta, ellei peräti omasta uskovaisuudesta todistaminen menevät sekaisin. Olen vakuuttunut, että evankeliumi vapauttaa, ei ahdista.

Ei meidän tehtävämme ole kutsua ihmistä elämään moraalisesti hyvää ja yhteiskuntakelpoista elämää. Ei meitä ole kutsuttu kehottamaan ihmisiä sisäsiisteiksi, jossa tärkeintä on esitellä naapurille oman elämän kiiltävää ulkokuorta. Ei, meidät on kutsuttu julistamaan elävän Jumalan yhteyteen kaipaavalle kaikesta ihmisen yrittämisestä vapaata, kaikista lain vaatimuksista vapaata evankeliumia. "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin" (Matt. 6:33). Tämä kohtaaminen kyllä vaikuttaa muutoksen, mutta se on seurausta evankeliumista.

Jos tämä työ evankelioimisjärjestössä on jotain opettanut niin tämän: siinä kohtaamisessa, jossa syntinen nainen tai mies kohtaa elävän Herran Jeesuksen, tapahtuu jotain sellaista, ihmisen käsityskyvylle selittämätöntä, joka todella muuttaa ihmisen elämän. Olosuhteet saattavat säilyä samanlaisina kuin ennenkin. Joillekin tulee vain lisää vaikeuksia uskonsa tähden.

Mutta jokin on muuttunut, jokin aivan oleellisen tärkeä ja ratkaiseva asia on muuttunut. Ihminen on kohdannut elävän Jumalan. On syntynyt suhde syntisen ihmisen ja elävän Jumalan välille. Jumalasta on tullut Hän, Tuomaan sanoin "minun Herrani ja minun Jumalani". Ja tämä suhde, siinä on se käsittämätön muutos. Sille ei vain voi mitään, että maailma on tuon kohtaamisen jälkeen toisenlainen kuin se oli ennen sitä. Tuon kohtaamisen kautta elämä alkaa löytää uuden suunnan, jossa kysytään Luojan antamia pelisääntöjä elämän matkalle.

Muistakaamme Sakkeuksesta. Mies muuttui. Tai muistakaamme Sauluksen tie Paulukseksi. Mies muuttui. Tai syntinen nainen Sykarin kaivolla. Tuo kohtaaminen muutti hänen elämänsä.

Minulta on usein tivattu sitä, pitääkö ihmisiä kehottaa uskonratkaisuun vai ei. Eikö ratkaisukristillisyys vie huomion ihmisen ratkaisuun, hänen tahdonilmaisuunsa? Eikö juuri tässä turhenneta evankeliumi? Tuon tähän kaksi näkökulmaa, jotka ovat mielestäni samaan aikaan voimassa.

Ensinnäkin evankeliumiin itseensä kuuluu siihen sisältyvä kutsu sen omistamiseen. Evankeliumi ei ole jokin ulkokohtainen, meidän ulkopuolellamme oleva puheenaihe. Evankeliumi on sanoma pelastuksesta, joka tulee todeksi jokaisen kohdalla, joka sen uskoo. "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu." Uskolla on keskeinen osa siinä, että evankeliumi on evankeliumia ihmiselle.

On kaksi eri asiaa puhua evankeliumista ja julistaa evankeliumia. Evankeliumista puhuminen on juuri tuota ulkokohtaista, sen sisällön erittelemistä, sen ymmärtämistä järjellä. Evankeliumin julistaminen sen sijaan on itsensä pelastuksen läsnäoloa tässä ja nyt. Ja tuohon läsnäoloon liittyy minun henkilökohtainen suhteeni evankeliumiin. Evankeliumi on evankeliumia vasta, kun ihminen on uskolla saanut omistaa sen. Sitä ennen se on kuin mitä tahansa puhetta ihmisen elämälle tärkeistä asioista ja arvoista.

Tämän asian kääntöpuoli on usko Jumalan lahjana. Vaikka evankeliumi itsessään haastaa sen omistamiseen, kukaan ei voi omistaa sitä ilman Jumalan Pyhän Hengen toimintaa. Usko on Jumalan lahja. "Usko syntyy kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta" (Room. 10).

Minua on usein kiusannut evankelioimistyöhön kohdistunut kritiikki siitä, että täällä jaetaan ihmisiä kahteen leiriin, tosiuskovaisiin ja muihin. Tämän kritiikin yhteydessä tarjotaan usein vastapainoksi se vähäinen usko, melkeinpä pelkkä toivo, joka riittää. Pienikin usko on tarpeeksi. Ei tarvita mitään uskoontulemisia. On tarpeeksi, kun joskus jokin uskonnollinen ajatus lentelee mielen sopukoissa. Ja kirkolle riittää, kun kirkonkellot kutsuvat sunnuntaisin jumalanpalveluksiin.

Mikä tässä kiusaa? Se, että kaikki huomio suuntautuu totaalisen väärään kohteeseen. Tällaisessa ajattelussa keskipisteenä on yhä edelleen ihminen ja hänen uskonsa. Olkoon sitä paljon tai jonkin verran tai olkoon se milteipä lämmin henkäys talvissäässä, kaikki nämä vievät ohi maalin.

Evankeliumin ilosanoman vastaanottamisessa ei ole, eikä tule koskaan olemaan kysymys uskon määrästä, vaan sen kohteesta. Jokainen yritys lohduttaa ihmistä sillä, että hänen pieni toivonkipinänsäkin riittää, ohjaa hänet väärään suuntaan. Ei meitä ole kutsuttu julistamaan uskoa, vaan Kristusta. Ja kun me julistamme häntä, Jumalan Pyhä Henki tarttuu julistettuun sanaan ja synnyttää sen kautta ihmisen sydämessä uskon. Evankelioiminen evankeliumin julistamisena ei todellakaan jaottele ihmisiä. Jos jako tapahtuu, sen tekee itse evankeliumi, sen tekee elävä Jumala jakaessaan uskon lahjaa tahtonsa mukaan.

Vaikka olenkin puhunut pääosin evankeliumin julkisuudesta, kolikolla on myös toinen puoli. Evankeliumi on samaan aikaan mitä yksityisin, ellei peräti intiimi asia. Millä tavalla se on sitä? Koska evankeliumi on aina hyvin henkilökohtainen asia, sen välittämisessä ihmisille on nähtävä erityisen paljon vaivaa. Massatuotteille, jotka on suunniteltu markkinoitavaksi mahdollisimman monelle, ja jotka etsivät vain markkinaosuuksia, riittää miljoonabudjetilla toteutettu maailmanlaaja markkinointikampanja. Mutta sellainen tuote, joka on tarkoitettu jokaiselle ja vieläpä henkilökohtaisesti, edellyttää toisenlaista markkinointia.

Evankeliumia ei voi pakata kuin Coca-Colaa aina punaiseen purkkiin. Sen ominaisuuksia ei voi esitellä vain muutaman mallin kautta, kuten Nokian kännyköitä. Evankeliumilla ei voi myöskään vaatettaa vain nuoria, vain trendikkäitä, vain korkeintaan XL-kokoisia. Sen tulee sopia jokaiselle.

Huikaiseva ajatus evankeliumin henkilökohtaisuudesta on Jeesus Nasaretilaisen lausuma ajatus: "Minä olen totuus" (Joh. 14:6). Totuus ei ole tosiasioiden summa. Totuus ei ole tuotteen paremmuudessa, täydellisyydessä. Totuus on persoona. Se on Hän. Ja siksi totuuden kohtaaminen kristinuskossa merkitsee aina persoonan kohtaamista. Ihminen joutuu kasvokkain Jumalansa kanssa. Syvimmillään hän tulee myös itse näkyväksi. Hänet nähdään. Hän on olemassa. Syntyy suhde minän ja sinän välillä. Uskon yksityisyyden merkitys on ennen muuta tässä suhteessa. Ilman tätä suhdetta Jumala jää ihmiselle persoonattomaksi. Hänestä tulee juuri se energia, rakkaus, valo ja lämpö, joilla sanoilla niin monet Häntä kuvaavat.

Evankeliumin yksityisyyden vaara etenkin evankelioimiskristillisyydessä on ollut oman henkilökohtaisen kokemuksen muuttuminen vaatimukseksi lähimmäiselle kokea ja ymmärtää asiat samalla tavalla. Vastaavasti sen rikkaus ilmenee siinä monimuotoisuudessa, josta olemme saaneet niin monta kertaa kuulla ja lukea ihmisten henkilökohtaisina todistuksina.

4. Loppusanat

Evankeliumi on mitä julkisin: "Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle" (Luuk. 2:10).

Ja samalla evankeliumi on mitä yksityisin, mitä henkilökohtaisin: "Minun Herrani ja Jumalani" (Joh. 20:28). Näiden kahden, julkisen ja yksityisen leikkauspiste, kohtaamispaikka, on kristillinen seurakunta, se pelastava yhteisö, jonka ulkopuolella ei pelastusta löydy.

Se usko, joka pelastavan evankeliumin omistaa, on sekin toisaalta mahdollisimman julkinen, kirkon yhteinen usko, ja toisaalta mahdollisimman yksityinen, minun uskoni, se jonka olen lahjaksi saanut.

Tänäänkin me emme vain pohdi yhdessä, mitä Kristuksesta todistaminen on, vaan meille kaikille, tässä ja nyt, kuuluu niin yhteisönä kuin yksityisinä kristittyinä tuo sukupolvesta toiseen kaikunut toimeksianto: menkää ja julistakaa.