Edeltä menneiden muistaminen 26.8.2009, Ilpo Perttilä

Mielessäni on pari Heprealaiskirjeen kohtaa, jotka sopinevat tähän tilaisuuteen:

Hepr. 13:7 Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne.

Hepr. 11: 8–10 Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa. Koska hän uskoi, hän asettui muukalaisena luvattuun maahan ja asui siellä teltoissa, ja niin asuivat myös Iisak ja Jaakob, jotka perivät saman lupauksen. Abraham odotti sitä kaupunkia, joka on rakennettu vankalle perustalle ja jonka Jumala itse on suunnitellut ja tehnyt.

Israelin kansan kantaisää, uskon isäksi kutsuttua Abrahamia, pidetään lähetystyöntekijän esikuvana. Hän jätti maansa, sukunsa ja isänsä kodin ja lähti kulkemaan kohti tuntematonta. Hän ei tiennyt, minne hän on menossa, mutta hän käsitti, että Jumala oli hänet kutsunut. Saavuttuaan luvattuun maahan ei hän sielläkään saavuttanut pysyvää asuinsijaa. Hän asui teltassa, väliaikaisessa asumuksessa muukalaisena. Mutta hän uskoi siihen, että Jumala oli hänet lähettänyt ja että Jumalan lupaukset pysyvät ja toteutuvat, ennemmin tai myöhemmin.

Näin olemme myös me lähetystyöntekijät lähteneet työhön. Emme tienneet, mihin maahan joudumme. Tunsimme itsemme vieraiksi ja muukalaisiksi. Emme ehkä päässeet näkemään työmme tuottavan sanottavaa tulosta. Pysyimme silti uskollisina Jumalan kutsulle. Ihan Abrahamille ominaista uskollisuutta ei lähetystyössä voine kuitenkin nykyään säilyttää. Ajatellessamme niitä lähetystyöntekijöitä, jotka menneen vuoden aikana ovat saaneet iäisyyskutsun, on todettava, etteivät hekään enää eläneet siitä vanhaa ihanteellista pioneerilähetystyön aikaa, jolloin sillä lähetyskentällä pysyttiin kuolemaan asti, mihin oli kerran kohti tuntematonta asteltu. Moni sinne asteleva saattoi tosin lähetyskentälle mennessään uskoa pysyvänsä siellä ainakin eläkeikäänsä asti, mutta se näky ei toteutunut, syystä eikä toisesta. Lähetystyö ei sitä paitsi ole enää niin lähettikeskeistä kuin mitä se aiemmin oli. Nyt ymmärrämme, että lähetystyöntekijöiden tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomiksi ja siirtää työ määrätietoisesti paikallisten asukkaiden omaksi tehtäväksi ja heidän vastuulleen.

Kaikkien niiden henkilöiden työ, joita tässä muistamme, eivät ole päässeet tai edes pyrkineet lähetyskentille, mutta he ovat silti antaneet merkittävän panoksen lähetystyön saralla. Hekin ovat kuulleet Jumalan kutsun ja olleet uskollisia työntekijöitä omalla paikallaan. Herran työssä tarvitaan kaikkia. Tämä on kai niin kuin sodassa. Usein ajatellaan, että rintamalla olleet ovat varsinaisia sankareita. Maan kohtalo on kokonaan heidän uhraustensa varassa. Unohdetaan, että kotiin jääneet ovat joutuneet tekemään kahden ja useammankin henkilön työn kotona miesten ollessa rintamalla. Kotonakin on sitä paitsi ollut koko ajan sotatila päällä ja monet ovat olleet suoranaisessa maanpuolustustehtävässä, vaikkakaan ei rintamalla. Joskus kotiin jääminen on ankeampaa kuin rintamalle meno. Näin tekee mieleni sanoa lähetystyöstä. Kunnian seppeleen saa usein se lähtenyt, mutta kotimaassa koko elämänsä hiljaisesti, mutta tuotteliaasti lähetystyölle uhrautunut, ei saa minkäänlaista kunniamainintaa. Eikä hän saa nauttia matkustamisen iloista ja mahtavien eksoottisten maisemien näkemisestä eikä unohtumattomista kokemuksista etelän lämmössä.

Pääasia ei ole se, kuinka pitkälle on matkustanut, vaan onko ollut kuuliainen Jumalan antamalle tehtävälle ja pysynyt uskollisena vartiopaikallaan.

Abrahamista kerrotaan, että hänellä oli usko, joka näki tämän maailmanajan toiselle puolelle. Legendat kertovat, että Abrahamilla oli näky, jossa hän näki uuden Jerusalemin. Saatatte ajatella, että älköön nyt sentään selvään raamatunhistoriaan liitettäkö legendoja, mutta asia oli kuitenkin niin, että Heprealaiskirjeen sanaa ei voi ymmärtää, ellei ota huomioon, mihin yhteyksiin hänen opetuksensa perustuu tai mihin se viittaa. Näky oli Barukin ilmestyksestä ”Näytin näyn palvelijalleni yöllä.” (4:4) Ja 4. Ezran kirja kertoo: ”Kun he harjoittivat epäjumalanpalvelusta edessäsi, valitsit heidän keskuudestaan yhden, jonka nimi oli Abraham. Sinä rakastit häntä ja ilmoitit hänelle aikojen lopun salaa yöllä.” (4:13). Ilman näkyä ei voi saada mitään suuria aikaan. Näky antaa rohkeutta ja päämäärätietoisuutta. Abraham ei saavuttanut vain ajallista isänmaata, hän saavutti näyssä, visiossa, tuonpuoleisen matkansa määränpään. Jumala antaa näyn. Hän antaa sen, kun ja jos olemme valmiit ottamaan sen häneltä vastaan.

Muistelemme tässä edellä menneitä siinä järjestyksessä kuin he ovat iäisyyskutsun saaneet. Kaikista en ole pystyneet haalimaan tietoa tasan yhtä paljon eikä kaikkien elämä ole ollut yhtä pitkä eikä heidän työuransa Lähetysseuran palveluksessakaan.

POISNUKKUNEET 12/2008–7/09

Kodinhoitaja, Lähetyskirkon emäntä-vahtimestari, Lähetyskodin emäntä Raija Ryynänen

s. 25.2.1945
k. 1.12.2008

Raija Ryynänen oli kotoisin Pohjois-Karjalasta, Lieksasta. Jos joku ei sattuisi tuntemaan Raijaa, niin tuntee kuitenkin hänen veljensä, entisen SLEY:n Japanin lähetystyöntekijän, Martti Turusen, joka sittemmin on toiminut uudessa kotimaassaan jopa kansanedustajana, Marutei Tsurunen -nimellä. Raija toimi ensin kotiseudullaan johtavana kodinhoitajana. Kuinka hän sitten tulikaan Lähetysseuran työntekijäksi? No se tapahtui sitten, että hänen miehensä Aimo Ryynänen oli remonttimies, joka oli rakennustöissä Päiväkummussa. Arto Huhtala tarvitsi vahtimestaria Lähetysseuraan ja hän soitti Päiväkummun isännälle, joka puolestaan meni kysymään Aimo Ryynäseltä, oliko hänellä tieto sopivasta henkilöstä kyseiseen tehtävään. Aimo Ryynänen vastasi, että ”minä olen”. Aimo tuli Helsinkiin Raijansa kanssa, josta sitten vuorostaan tuli emäntä-vahtimestari, viimeksi lähetyskodin emäntä. Raija oli hyvin orientoitunut sosiaaliseen ajatteluun. Hän oli pienten ja heikkojen tukena, piti huolta lähettien lapsista ja hoiti opiskelijoiden ongelmia. Kun Lähetyskodin naapurina olevan kirurgisen sairaalan potilaiden omaiset tarvitsivat paikkaa, jossa yöpyä, Raija järjesti heille tilapäissijan Lähetyskodista. Taisi samalle lähetysaatekin levitä sellaisille tahoille, joilla ei asiasta ennestään ollut hajua.

Raija jäi sairaseläkkeelle kymmenisen vuotta sitten, saman tien Lähetyskotikin poistui historian muistoihin. Aimo hoiti dementiaan sairastunutta Raijaa hänen omaishoitajanaan suurella uhrautuvaisuudella. Äitiä ja mummia suremaan jäi kolme lasta ja jos en erehdy lukumäärässä, yksi lapsi kolmannessa polvessa.

 

Nuorisonohjaaja, Helsingin hiippakunnan lähetystoimiston hoitaja Raili Aalto

s. 5.7.1929
k. 28.12.2008

Minulla oli harvinaisen pitkä hakuammunta ennen kuin pääsin Raili Aallon jäljille. Tavoitin viimein edesmenneen puolison Veijo Aallon, joka kertoi puhelimessa, että he tapasivat toisensa Lehtisaaressa seurakunnallisen nuorisotyön puitteissa ja solmivat avioliiton vuonna 50.  Raili toimi aluksi Helsingin pitäjän seurakunnassa ja ehti olla myös kunnan palveluksessa. Hän piti valtavan määrän leirejä ja puuhasi energisesti monessa asiassa. Perusti mm. matkailukerhon, mikä puuha ei liittynyt työhön, vaan kuului vapaa-ajan harrastuksiin.

Rekolan seurakunnan eläkkeellä oleva lähetyssihteeri, Riitta Pöyhönen tiesi kertoa edeltäjästään Tikkurilassa. Raili tunnettiin työlleen innolla antautuneena nuorisonohjaajana Vantaalla. Hän pääsi Tikkurilan seurakunnan pyhäkoulu- ja lähetyssihteeriksi. Myöhemmin hänestä tuli tiettävästi Suomen ensimmäinen täystoiminen lähetyssihteeri Tikkurilaan. Tikkurilassa aloitettiin Joululahja lähetystyölle -keräys ennen kuin siitä masinoitiin valtakunnallinen varainkeräysmalli. Raili käynnisti myös rovastikunnallista lähetystyötä.

Innostaan, idearikkaudestaan, luovuudestaan ja taiteellisista lahojoistaan tunnettuna hänet kutsuttiin Suomen Lähetysseuraan Helsingin hiippakunnan lähetystoimiston hoitajaksi. Eikä hän tyytynyt olemaan pelkkä toimistomyyrä ja puhelinvastaaja, vaan hän oli vahva vaikuttaja. Valmistelleessaan lähetysseminaareja hän vaikutti myös seminaarien asiasisältöön. Helsingin vuosijuhlilla vuonna 1984 hänen nähtiin astuvan myös Finlandia-talon esiintymislavalle. 80-luvun loppupuolella hän alkoi sairastella ja hän jäi pois lähetystoimiston hoitajan tehtävästään, mutta hoiti vielä sen jälkeen lyhyen aikaan lähetyssihteerin tehtäviä Tikkurilassa. Eläkkeellä ollessaan hän kiersi entisen työtoverinsa kanssa järjestämissään seurakuntatilaisuuksissa mukanaan kitara, jolla hän säesti lauluaan. Hän toimi myös sukuseuransa sihteerinä ja perhe oli hänelle tärkeä. Hän levitti tekstinsä, jotka olivat usein kuvitettuja, laajalle vastaanottajajoukolle. Häntä jäivät kaipaamaan ennen kaikkea aviopuoliso, kolme lasta ja joukko lastenlapsia. Uskon ydinasiat olivat Railille selviä, todistaa Riitta Pöyhönen joka kävi tervehtimässä Railia vielä kuukautta ennen hänen iäisyyskutsuaan.

Diakonissa, Kiinan-lähetti Alli Rönkkömäki

s. 27.9.1910
k. 31.12.2008

Temmesläinen Alli Rönkkömäki tuli uskoon 12-vuotiaana ja halusi lukea kaikenlasta hengellistä kirjallisuutta. Hän sai lähetyskutsun jo varhain. Innokkaana lukijana hän tarttui myös johonkin Intiasta kertovaan kirjaan. Alli järkyttyi kovasti leskeksi jääneen naisen kohtalosta. Nainen surmattiin. Alli tajusi, että siinä maassa ei Jeesusta tunnettu. Antaa Allin itse jatkaa: ”Tiesin, että lähetyskentälle lähtevillä täytyy olla ammatti. Sellaisen saamista olin rukoillut. Rauhan Tervehdyksestä luin, että diakonissalaitos ottaa uusia oppilaita. Sain pyrkiä sinne isän luvalla, koska olin vasta 19-vuotias. Tuohon aikaanhan oltiin täysi-ikäisiä vasta 21-vuotiaina.”

Alli Rönkkömäki kuvaa itseään vanhan kerääjäksi. Siitä on esimerkkinä kansio, johon hän on tallettanut lehtileikkeitä. Osa kertoo hänen elämänsä vaiheista, osan hän on itse pyynnöstä kirjoittanut kuulumisina lähetyskentältä. Muutamissa lehdissä on ollut hänestä kuvia sisaren asussa, jollaista vanhaan sääntökuntaan kuuluneet sisaret käyttivät. Kolmen vuoden koulutuksen ja vuoden kestäneen täydennyskoulutuskurssin jälkeen Alli Rönkkömäki määrättiin monenlaisiin töihin. Esimerkiksi sodan aikana hän palveli Oulussa hoitajana sairaaloiksi muutetuissa kouluissa.

Vuonna 1945 Alli Rönkkömäen haave toteutui ja alkoi matka lähetyskentälle. Määränpää oli Manner-Kiina, jonne tuohon aikaan piti matkustaa Amerikan kautta. ”Yli kymmenen suomalaisen kanssa seilasimme laivalla New Yorkiin”, hän kertoo. ”Viivyimme siellä jonkin aikaa ja opiskelimme englantia suomalaisen papin rouvan johdolla. Matka laivalla Tyynenmeren yli Kiinaan kesti kuukauden. Aika kului englantia opiskellen. Yli kolmen vuoden aikana suomalaiset julistivat evankeliumia mm. pitämällä katukokouksia ja jakamalla traktaatteja. Lähetysasemallamme asui suomalaisten lisäksi kolmisenkymmentä kiinalaista. Heidän kanssaan luettiin joka ilta Isä meidän –rukous kiinaksi.”

Työ Kiinassa päättyi vuonna 1949, kun kommunistihallinto pakotti lähetit poistumaan maasta. Alli Rönkkömäki sai töitä Oulussa kuurojen sisarena 21 vuodeksi. Viimeiset vuodet hän asui pienessä kaupunkiyksiössään, jossa monet kirjat edelleen muistuttivat kiinnostuksesta lukemiseen. Omin silmin hän ei enää nähnyt tekstiä, kirjat ja lehdet avautuvat hänelle kasetin avulla. Vielä 96-vuotiaana jalka nousi hitaasti, kun Alli hän halusi lähteä seuroihin ja joihinkin hänelle tärkeisiin piireihin. Mikä on Sisar Allin elämäohje nuoremmille? Hetken miettimisen jälkeen:

”Jeesuksen kanssa on parasta kulkea. Rukoilen joka päivä, että asu Jeesus minussa, pysyä suo sinussa. Ei sitä osaa muuta toisillekaan sanoa.” (Lähde: Rauhantervehdyksen haastattelu 18.1.07)

Sairaanhoitaja, Israelin-lähetti Rauha Rakel Luomanen

s. 15.11.1919
k. 2.3.2009

Eivät aavistaneet Raakel-nimen lapselleen valinneet vanhemmat, kuinka hyvin tuo heprealainen nimi sopisi kantajalleen Rauha Raakel (= karitsoita hoitava emolammas), jota tuttavallisesti Rakuksi kutsuttiin. Raku on elämäntyönään hoivannut Lähi-idän lapsia sekä juutalaisia että arabeja, tekisi mieli myös lisätä tähän Rakun kirjoittaman kirjan takakannen luonnehdintaan, että myös suomalaisten lähettien lapsia. Heikki Nurminen ainakin kertoi, että hänen perheensä ollessa lomamökillään Galileassa Raku varjeli heidän lapsiaan skorpioneilta, jotka tuppasivat sisään.  ”Ne tapetahan, joista ei tykätä”, lausahti Raku pohojalaisella murteellaan ja löi sandaalillaan skorpionin kuoliaaksi. Saman asian teki Chira Lönnberg sanoisinko hurskaammalla tavalla: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä kuole!”

Raku erikoistui lastentauteihin Helsingin lastenklinikalla, jossa hän oli myös työssä kuusi vuotta. Näinä vuosina hänen lähetyskutsunsa varmistui. Rakulle tarjottiin osastonhoitajan paikkaa Lastenlinnasta samaan aikaan kun haki lähetyskurssille. Lähetysseurassa Rakua pidettiin liian vanhana lähettikandidaattina – hän oli 32-vuotias – niin että kurssin alkaessa helmikuussa 1953 Rakulla ei ollut virallista varmuutta lähetystyöhön pääsemisestä samalla kun hän oli sanoutunut irti tarjotusta työpaikasta. Unessa nähty näky varmisti kuitenkin lähtijälle, että hän oli tehnyt oikean ratkaisun.

Raku saapui laivalla vasta itsenäistyneeseen Israeliin 1953 yhdessä Liisu Hannikaisen kanssa. Hän näki uransa aikana työkeskuksen monet vaiheet juutalaislastenkodista arabilasten koulukotiin ja nykyiseen työkeskukseen asti.  Mutta ennen kaikkea lukemattomat lapset ja nuoret tulivat tuntemaan hänet. Yhä vielä siellä käy isiä ja äitejä ja nykyisin isoisiä ja isoäitejäkin, jotka ovat itse kasvaneet talossa, Rakunkin hoivissa - ja kyselevät häntä. Missä Doda Raku, mitä hänelle kuuluu?  Vaikka he ovat itse aikuistuneet, säilyy Raku heidän mielessään nuorena ja energisenä, entisenä lastenkodin tai koulukodin äitinä, jolta riitti aikaa ja rakkautta jokaista, arkaakin lasta varten. Myös Rakun monet lemmikit tulivat rakkaiksi talon lapsille. Lemmikistä puheen ollen Liisu Hannikainen vannotti minua, etten saa unohtaa Rakun olleen koirien ystävä. Kissojakin hänellä oli, nimistä päätellen hyvin vaikutusvaltaisia – yhden nimi oli Lumumba.

Talon omien työntekijöiden lapset olivat samoin kaikille yhteisiä - ja aina saamapuolella, mitä Rakuun ja talon muihin ”täteihin ja setiin” tuli.  kertoo Heljä Huttunen muistopuheessaan, jonka hän piti Alahärmässä Rakun hautajaisissa. ”Olimme kaikki yhtä suurta perhettä. Kun sitten joku aikuisista sai työkautensa täyteen ja teki pihalla lähtöä lentokentälle, saattoivat lähettien lapset itkeä haikeasti heidän peräänsä.” 

Raku ei pitänyt ääntä itsestään.  Hengellinen kutsu oli hänet kentälle tuonut.  Rukous oli kaikki kaikessa. Lukemattomat nuoret ja vanhat muistavat hänet luotettavana sielunhoitajana ja rukousystävänä.  Raku ei kerännyt itselleen omaisuutta, hän eli siis yksinkertaisesti, ja taidetta rakastaen. Jos vaatimattomuudessa olisi kilpailtu, Raku olisi ollut ensimmäinen, aivan luonnostaan. Jossakin vaiheessa hän vielä alkoi tietoisesti purkaa ”maallista majaansa” eli kotiin kertynyttä tavaraa. Hänen kotinsa sekä ”luolayksiössä”, vanhassa mandaattiajan Tyttöjentalossa, että Portinvartijan mökissä, olivat rauhan majoja ja kauneudessaan vertaansa vailla, tänään molemmat entisessä muodossaan menetettyjä. Mutta rukous jatkuu edelleen kappeliksi muutetussa Portinvartijan mökissä!”

Rakun elämäntyö on parhaiten kirjattuna hänen itsensä kirjoittamassa kahdessa kirjassa Tapahtui Jerusalemissa ja Portinvartijan majasta.

Opettaja, Lähetyssanomien toimitussihteeri Kyllikki Valtonen

s. 20.8.1923
k. 28.3.2009

Kyllikki tuli Lähetysseuraan 1963. Sitä ennen hän oli ollut opettajamiehensä Laurin kanssa opettajana Vaalimaalla. Vuonna 1957 Valtoset muuttivat Järvenpäähän. Puuhanaisena ja ”vokottelijana” SLS:aan toimi markkinointisihteeri Aune Autio. Siinä taisi olla Valtosten arkinen lähetyskutsu. Laurista tuli Lähetyssanomien ja Toton levikkipäällikkö, Kyllikistä kustannustoimittaja Sävy Vilkunan, myöhemmin Tauno Väinölän, johtamalle osastolle. Pian hänen päätyökseen tuli lehtien toimittaminen. Erityisesti Totto – ja myöhemmin Uusi totto - oli lähellä hänen sydäntään ja keskeinen kehittämiskohde. Viimeiset vuodet hän toimi Lähetyssanomien toimittajana ja vuodesta 1983 toimitussihteerinä eläkkeelle jäämiseensä vuoteen 1986 asti. Kyllikistä tuli myös kirjailija. Hänen romaaninsa Sanaton vastalause ilmestyi Lähetysseuran kustantamana 1969. Kirja kertoo suomalaisen kirkonkylän ihmisistä, heidän välisistä suhteistaan ja kirjan päähenkilö tiestä elämään uskossa. Se merkitsee ”sanatonta vastalausetta” entiselle elämäntavalle ja sen tietämistä, että ”rukous muuttaa maailmaa.” Kyllikin toinen kirja Lähetyskenttämme (1969) oli pieni, opintopiirejä varten tehty kirja, joka esitteli keskitetysti Suomen kirkon silloin yhdeksän lähetyskenttää.

Kyllikin siunauspuheeksi luettiin hänen itsensä kirjoittamaa elämänkertaa. Se alkoi näin: ”synnyin 86 vuotta sitten ei-toivottuna lapsena Keimolassa Vantaalla ja olin 7-vuotias kun tajusin, että isäksi ja äidiksi kutsumani rakkaat henkilöt olivatkin isovanhempani…”

Rankoista kokemuksista huolimatta Kyllikin elämästä muodostui ehjä ja tasapainoinen. Hänen poikansa Olli kertoo löytäneensä hänet palvelutaloasuntonsa kylpyhuoneesta. Kuolema oli tullut nopeasti. Vielä lounaalla hän oli sanonut talon ravintolassa pöytäkaverilleen, samanikäiselle rouvalle: Kuulepas. Kyllä nyt on jo tullut korkea aika lähteä. Minulla on ollut ihana elämä. Kyllikin viimeisimmissä päiväkirjamerkinnöissä löytyi sanat: Rakas taivaan isä. Haluaisin lähteä täältä terveenä ja suorin jaloin. Ota minut ennen kuin sairaudet tulevat.

Kyllikin työpöydältä löytyi valmiiksi kirjoitettuna Jaakko Haavion runo, jonka hän oli halunnut kuolinilmoitukseensa.”Sain olla ystäväsi. Loit minut, maasta maan ja hengen Hengestäsi. Sain kauniin elämän ja sitä rakastin, takana ehtootähden sen tiedäthän. Nyt lähden, kiitollinen, iloisin, vapain sydämin.” (Jaakko Haavio)

Runo kertoo kiitollisesta mielestä suhteessa rikkaaseen elämään.

Professori , Angolan- ja Tansanian-lähetti, lähetysopiston johtaja Matti Peltola

s. 26.4.1914
k. 12.5.2009

Matti Peltola oli syntynyt Vilppulassa. Hänellä oli erittäin laaja yleissivistys. Hän jätti myös jälkeensä huomattavan kirjallisen tuotannon ja kuului vuosikymmeniä suomalaisen lähetystyön parhaisiin tuntijoihin. Hänellä säilyi loppuun saakka oman alansa ohella elävä kiinnostus kaikkeen uuteen tietoon, erityisesti lääketieteeseen, tekniikkaan ja historiaan.

Matti kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen lyseosta 1932 ja suoritti teologisen erotutkinnon Helsingin yliopistossa 1937. Hänet vihittiin papiksi keväällä 1939, ja hän avioitui kurssitoverinsa SMK Inkeri Hannin kanssa. Asevelvollisuusaikana Hämeenlinnan Lääkintäaliupseerikoulussa Matti hankki runsaasti myöhemmin Afrikassa tarvittavia taitoja.

Sodan puhkeamisen alla Matti matkusti sotaan valmistautuvasta Hampurista laivalla Elbeä myöten Lissaboniin oppimaan portugalia. Portugalista Peltolat aloittivat kolmen viikon laivamatkan kohti eteläistä Afrikkaa. Euroopassa puhkesi maailmansota, ja kaikki työhön ja näinä Angolan-vuosina nelihenkiseksi kasvaneen perheen tarpeisiin pakatut tavarat jäivät seitsemäksi vuodeksi kotimaahan. Kun kaikki yhteydet Eurooppaan olivat poikki, Matti kätevänä miehenä rakensi kidekoneen, jolla hän kuunteli niin saksankielisiä kuin BBC:n lähetyksiä.

Matti Peltola työskenteli vuosina 1939–46 Angolassa ja myöhemmin Tanganjikassa, sen jälkeen kotimaassa Afrikan-asiain sihteerinä 1955–60, Lähetysopiston johtajana 1960–74 ja Suomen Lähetysseuran erityistehtävissä. Sain ilon ja kunnian olla Matti-sedän oppilaana lähetysopistossa vuonna 1968. Hän ilmoitti meille, että voimme kutsua häntä vaikka sedäksi, sillä ikänsä puolesta se sopi häneen meihin, silloin nuoriin, verrattuna. Hän oli silloin 10 vuotta nuorempi kuin minä nyt. Matin yliopistollinen ura johti Uuden testamentin tutkimuksen alalta tehtyyn väitöskirjaan Paavalin apostolinen toiminta vuonna 1966 ja missiologian dosentuuriin Helsingin yliopistossa. Eläkkeelle Matti jäi 1977. Samana vuonna hänelle myönnettiin professorin arvo.

Matti julkaisi useita bantukieliä ja Afrikan lähetystyötä koskevia teoksia, joita on käännetty eri kielille. Erityisesti on mainittava umbundun kieliopin käsikirjoitus, joka lienee lajissaan ensimmäinen. Suurta huomiota sai osakseen 1994 Matin perusteellinen ambopioneerin elämäkerta ”Martti Rautanen – mies ja kaksi isänmaata”.

Matti Peltolaa jäi suremaan kolme lasta ja lapsenlapset perheineen. Vanhuksen huumori oli vielä kuolinvuoteellakin pettämätön. Viisi vuorokautta ennen kuolemaansa hän edessäni vuoteella naurahti: ”Kyllä minua on täällä tutkittu, mutta dementiaa eivät ole löytäneet…”, kertoo hänen ystävänsä Aarne Toivanen.

Kirkkoherra Jaakko Simojoki, joka toimitti Matin siunauksen, oli käynyt ahkerasti tapaamassa Mattia ja viettänyt hänen kanssaan Herran pyhän ehtoollisen. Hän välitti keskusteluistaan viestin nöyrästä miehestä, joka korosti, että ihminen on pieni ja Jumala suuri.

Metsätalousinsinööri, M.Sc., Nepalin-lähetti Eila Helena Payne (s. Vesterinen)

s. 15.11.1962
k. 18.5.2009

Tammikuussa 1991 Helena Payne, silloin Vesterinen, aloitti lähetyskurssin, kertoo kurssitoveri Elina Lind. ”Vuotta myöhemmin lensimme samalla koneella ensimmäiselle työkaudelle Nepaliin. Totesimme usein psalmin sanoin: ’Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani’.

13.6.2009 kokoonnuimme suurena omais- ja ystäväjoukkona saattelemaan Helenaa hänen viimeisellä maanpäällisellä polullaan. Suonenjoen kotikirkon käytävä oli Helenan toiveen mukaisesti koristeltu mustikanvarvuin metsäpoluksi, alttarin edustaa kaunistivat luonnonkukat, kukkivat pihlajat ja varvut.”

Helena tarttui päättäväisyydellä kaikkeen, mihin ryhtyi. Kun Kristuksen kutsu osui sydämeen Rauman lähetysjuhlilla, Helena alkoi saman tien kysellä uuden polun päätä Lähetysseurasta. Virnistäen hän muisteli pian tämän jälkeen saamaansa puhelua: ”Nyt olisi metsäinsinöörille paikka Nepalissa. Lähtisitkö sinne?” Vastaus tuli epäröimättä: ”Joo! Missä se on?”

”Helena aloitti työt Pokharan kaupungissa, oma kotimme oli maalla. Monet kaupunkilomat vietimme Helenan savolaisesta vieraanvaraisuudesta nauttien. Maaseudun kehittämiskeskuksen kouluttajien kouluttajana Helena loi opintokokonaisuuksia, joista jokunen on käytössä vieläkin.” Kauniin kiitoksen tehdystä työstä antoi Joensuussa väitöskirjaansa valmisteleva Surya Magar, jonka Helena 1990-luvulla otti Pokharassa töihin. ”Nepalissa johtajan ja alaisten välillä on yleensä syvä kuilu. Johtaja on tarkka asemastaan. Helena ei ollut sellainen. Hän piti meistä huolta ja oli aina meidän puolellamme. Kutsuimme häntä äidiksi.”

Ensimmäisen työkauden jälkeen Helenan tie vei jatko-opintoihin Englantiin. Kun hän oli palannut Nepaliin, lähettiystävä Kirsti Kirjavainen esitteli hänelle David Paynen, jolla oli meneillään kolmas työkausi Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen työyhteydessä.

Häät Suonenjoen kirkossa vietettiin syyskuussa 1998. Lokakuussa 1999 syntyi Anni, huhtikuussa 2001 Iida. Davidille Suomen luonto ja savolainen rehevyys olivat elämys. Hän rakasti vaimoaan, tyttäriään ja uutta kotimaataan. Auringonlaskut savusaunan ikkunasta tulivat hänenkin omaksi maisemakseen. Töitä löytyi lahjakkaalle miehelle, ensin yksityisestä yrityksestä, myöhemmin VTT:n tutkijana. Helena jäi kotiin. Hän halusi omistautua tytöille, etenkin kun Davidin työ vei usein matkoille eri puolille maailmaa.

Perhe muutti Lapinlahdelle 2004. Sitten Helenalla todettiin rintasyöpä. Puolitoista vuotta myöhemmin Davidin näköhäiriöiden syyksi paljastui kasvain aivorungossa. Samana vuonna Helenan syöpä uusiutui. Ystävät lähellä ja kaukana rukoilivat perheen puolesta. Kuolemaa ei voinut kuitenkaan väistää. Odotettiin vain sitä, kumpi ehtii ensin. David ehti ensin elokuussa 2008, Helenan toukokuussa 2009. ”Muutamia viikkoja aikaisemmin Helena oli nähnyt unen, jossa David kutsui häntä luokseen. Kaksi päivää ennen kuolemaansa Helena valitsi eron hetkeemme virren Mä silmät luon ylös taivaaseen”, kertoo Elina Lind. Hän katsoi jo sinne, minne pian pääsisi perille. Lapset Anni ja Iida saivat rakastavat sijaisvanhemmat ja uuden kodin jo lokakuussa 2007. Tyttöjä kantavat omien ja kasvattivanhempien rakkaus, ystävien rukoukset ja Isän ikuiset käsivarret.

Kirkkoneuvos, lähetysjohtaja Olavi Tuomas Vuorela

s. 21.12.1911
k. 12.6.2009                 

Olavi Vuorela syntyi pappilan poikana Kälviällä joulukuussa 1911. Tultuaan ylioppilaaksi Tampereen lyseosta hän opiskeli teologiaa Helsingin yliopistossa ja vihittiin papiksi 1934.  Hän toimi Pyhäjärven (Ul.) kirkkoherran apulaisena, sotilaspastorina Sortavalassa, Suomen kristillisen ylioppilasliiton yleissihteerinä ja Tampereen kaupunkilähetyksen johtajana. Lähetysaktiivisuudestaan tunnetun Viljakkalan seurakunnan kirkkoherran virasta hänet kutsuttiin 1952 Suomen lähetysseuran sihteeriksi ja sittemmin apulaisjohtajaksi. Viljakkalan lähetysaktiivisesta seurakunnasta syttyi lähetyskipinä Olaviin. Erityisesti lähetystyöntekijä Selma Markkanen teki vaikutuksen. Vuonna 1955 Olavista tuli lähetysjohtaja.

Vuoden 1966 jälkeen Vuorela toimi Suomen kirkon seurakuntatoiminnan keskusliiton pääsihteeri ja laajennetun piispainkokouksen toimikuntien pääsihteeri sekä kirkkoneuvoksena kirkkohallituksessa vuoteen 1997, jolloin hän jäi eläkkeelle. Näiden tehtävien ohella hän osallistui moniin järjestöjen luottamustehtäviin. Näitä oli mm Kotimaa-lehdessä, Laajasalon opistossa, ekumeenisessa neuvostossa ja lähetysneuvostossa sekä asevelijärjestöissä. Vuorela pani myös alkuun Suomessa Raamatunlukijain liiton.

Olavi Vuorela oli keskeisin henkilö, kun kirkkolakiin saatiin mukaan lähetystyö, kun virsikirjaan oli saatava lähetysvirsiä ja kun perustettiin täystoiminen kirkon lähetyssihteerin virka.             

Tunnontarkkuus oli Olavi Vuorelan näkyvä ominaisuus, toteaa Olavin muistokirjoituksen laatinut lähetysjohtaja Alpo Hukka. ”Me työtoverit koimme saavamme häneltä täyden tuen. Olavin poika Tapani kertoo, että ”isä oli äärettömän velvollisuudentuntoinen ja oikeudenmukainen. Hän teki työtä itseään säästelemättä, mutta arvosteli itseään alamittaisuuden tuntoisena.”

Senioripäiville saapui viesti Else Wittingin elämänmatkan päättymisestä.

Sairaanhoidon opettaja Else Gudrun Salome Witting

s. 18.3.1934
k. 22.8.2009

Else aloitti työn Namibiassa vuonna 1963 toimien sairaanhoidon opettajana ja pääsi eläkkeelle 1994.

Else oli aina selvä ja varma Herran tiellä kulkija ja ahkera viemään ilosanomaa lähelle ja kauaksi, todistaa sisko Ethel Honkongista. Samaa kertoo myös Pauli Laukkanen Päiväkummun pihalla: Else oli hengellisesti syvällinen ihminen, rauhallinen ja ystävällinen kaikille. Toimiessaan Onandjokwen sairaanhoitokoulun johtajana hän otti kasvattilapsen nimeltä Kalaputse, joka löysi kasvattiäitinsä huoneestaan kuolinuneen nukkuneena.

Namibian ev.lut. kirkko on lähettänyt osanoton ilmauksensa. Kirkon johto muistelee kunnioituksella Elsen elämää ja työtä, erityisesti terveydenhoitotyötä Onandjokwen sairaalassa 1960-luvulta alkaen. Else oli myös Opiskelijoiden kristillisen liikkeen johdossa.

Lue Sisko Järviluoman kuvaus Elsen hautajaispäivästä 5.9.2009!

Senioripäivillä mainittiin myös Pakistanissa kolmisenkymmentä vuotta suomalaisten työyhteydessä toimineen saksalaisen lähetystyöntekijän, Ursula (Ulla) Schmidtin ja Israelin-lähetti, Irmeli Hämäläisen poismeno. Ammattikoulun (talous)opettaja Tuula Irmeli Hämäläinen oli syntynyt 4.1.1945 ja toimi Israelissa miehensä kansakoulunopettaja, toimittaja Teemu Hämäläisen kanssa vuodesta 1971 alkaen.

                     
Rukous: Herra Jumala, sinä ympäröit meidät suurella todistajien pilvellä. Tänään muistamme autuaasti poisnukkuneita palvelijoitasi ja heidän elämäänsä. Auta meitä näkemään silmiemme edessä sanasi ja heidän esimerkkinsä viitoittama tie ja kulkemaan sitä evankeliumisi todistajina. Vie meidät päiviemme päättyessä pyhiesi joukkoon ikuiseen iloon. Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajamme tähden.