Pyhä, Pyhä Henki kristinuskossa

Tampereen hiippakunnan piispa emeritus Juha Pihkalan raamattuopetus senioripäivillä 24.8.2010 Päiväkummussa

Kun paneuduin siihen, mitä minulta toivottiin otsikolla Pyhä kristinuskossa, ja kävin läpi Uuden testamentin tarjoamaa aineistoa, ajauduin ongelmaan: eilen on nimittäin täällä ollut puhuttu ja keskusteltu pyhästä Vanhassa testamentissa ja juutalaisuudessa. Ongelma on siinä, että Uuden testamentin pyhyyttä koskettavat lausumat heijastavat lähes kauttaaltaan sitä, mitä Vanha testamentti tarkoittaa pyhyydellä. Sanan pyhä sisältämät asiat ja ulottuvuudet eivät ei ole siinä miksikään muuttuneet.

Jos siis kävisin tänään selittämään niitä lukuisia Uuden testamentin kohtia, joissa puhutaan Jumalan pyhyydestä, pyhistä paikoista, pyhistä ihmisistä, kävisin itse asiassa paljolti kertaamaan sitä, mistä jo eilen on ollut puhetta.

Uuden testamentin erityisanti ei siis ole muuttuneessa pyhyyskäsitteessä, vaan Jumalan hengen, Pyhän Hengen olennaisesti kasvaneessa osuudessa. Siksi olen päätynyt puhumaan ennen kaikkea Pyhästä Hengestä, Pyhän Hengen olemuksesta ja vaikutuksista – lopuksi myös kristillisen uskon karismaattisuudesta ennen kaikkea Paavalin avaamassa perspektiivissä. Mutta myös Jumalan henki, Pyhä Henki nousee Vanhan testamentin uskosta, ja siksi lähden siitä liikkeelle.

Jumalan Henki Vanhassa testamentissa

Vanhassa testamentissa Jumalan Henki tai Jumalan "henkäys" (< hepr. ruah elohim ) on ennen kaikkea elämää antava voima, elämän lähde: kaikki elävä kasvaa ja sykkii jumalallisen hengen vaikutuksesta (1. Moos. 1:1–2, 2:7, 6:3,17, 7:22). Tämä kaiken kattava uskon tosiasia kuuluu jo VT:n varhaisimpiin kerrostumiin. Henki on universaalinen, suorastaan kosminen elämänvoima. Hengen vaikutus ei missään mielessä rajoitu niin sanottuun uskonnolliseen elämänpiiriin, eikä se siis koske pelkästään ihmisiä.

Myöhemmissä teksteissä kuva hengen vaikutuksista saa uusia piirteitä. Israelin kansa menestyy Herran hengen "voitelemien" (< hepr. messiah) kuninkaiden johdolla. Mutta ennen kaikkea profeetat olivat karismaattisia, hengen inspiroimia julistajia. Maanpaon jälkeen odotettiin erityistä hengen vuodatusta: se olisi merkki pelastuksen ajan alkamisesta (Joel 3).

Tämän jälkeen on tapahtuva,
että minä vuodatan henkeni
kaikkiin ihmisiin.
Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat,
nuorukaisenne näkevät näkyjä,
vanhuksenne ennusunia.
Myös orjiin ja orjattariin
minä vuodatan henkeni noina päivinä.
Minä annan teidän nähdä merkkejä
taivaalla ja maan päällä:
verta, tulta ja savupatsaita.
Aurinko pimenee,
kuu värjäytyy vereen,
ennen kuin koittaa Herran päivä,
suuri ja pelottava.
mutta jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.
Siionin vuori ja Jerusalem
on turvapaikka,
niin Herra on luvannut.
Ne, jotka Herra kutsuu,
ne pelastuvat.

Henki luo silloin uutta niin kuin alussakin, kertovat Jesajan kirjan luvut 61 – 66. Varsinkin eskatologinen messiaskuningas ja kärsivä Herran palvelija toimivat Jumalan hengen johdatuksessa (Jesaja 11:1–5 sekä 42:1–4):

Iisain kannosta nousee verso,
vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää.
Hänen ylleen laskeutuu Herran henki,
viisauden ja ymmärryksen henki,
taidon ja voiman henki,
totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki:
hänen ilonsa on totella Herraa.
Hän ei tuomitse silmämitalla
eikä jaa oikeutta korvakuulolta
vaan antaa heikoille oikean tuomion
ja ajaa vakaasti maan köyhien asiaa.
Hän lyö väkivaltaista sanansa sauvalla
ja surmaa huultensa henkäyksellä väärintekijän.
Vanhurskaus on hänellä varustuksena
ja uskollisuus vyönä hänen uumillaan.

…

Katso: minun palvelijani, jolle minä annan voiman,
minun valittuni, johon olen mieltynyt.
Henkeni olen laskenut hänen ylleen,
hän tuo oikeuden kansojen keskuuteen.
Ei hän huuda eikä melua,
ei kuulu hänen äänensä kaduilla.
Murtunutta ruokoa hän ei muserra,
lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.
Tinkimättä hän toteuttaa oikeuden.
Eikä hän murru, ei himmene hänen liekkinsä,
vaan hän saattaa kaikkialla oikeuden voimaan.
Hänen opetustaan ikävöivät kaukaiset rannat.

Mutta myös koko kansa saa pelastuksen aikana osansa sen vaikutuksista (Jesaja 44:3 sekä Hesekiel 36:26–27, ja 37:1–10):

Minä annan vesien virrata janoavalle,
purojen kuivaan maahan.
Minä vuodatan henkeni lapsiisi
ja siunaukseni vesoillesi…

Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan.

…

Herran käsi tarttui minuun, ja Herran henki vei minut kauas pois ja laski minut keskelle laaksoa, joka oli täynnä kuolleitten luita. Hän kuljetti minua yltympäri niiden ylitse, ja minä näin, että luita oli laaksossa hyvin paljon ja että ne olivat rutikuivia.

Herra sanoi minulle: "Ihminen, voivatko nämä luut herätä eloon?" Minä vastasin: "Herra, sinä sen tiedät." Hän sanoi: "Sano profeetan sana näille luille, sano niille: Te kuivat luut, kuulkaa Herran sana! Näin sanoo Herra Jumala näille luille: Minä annan teihin hengen, niin että te heräätte eloon. Minä panen teihin jänteet, kasvatan ympärillenne lihan ja peitän teidät nahalla, ja minä annan teihin hengen, niin että te heräätte eloon. Silloin te tiedätte, että minä olen Herra."

Minä puhuin saamani käskyn mukaan, ja minun vielä puhuessani alkoi kuulua kovaa kalinaa, kun luut lähenivät toisiaan ja liittyivät yhteen nivel niveleltä. Minä näin, että niiden päälle kasvoi jänteet ja liha ja että nämä saivat nahan ympärilleen, mutta elämää niissä ei ollut.

Herra sanoi minulle: "Ihminen, kutsu sanallasi henkeä ja sano sille: Näin sanoo Herra Jumala: Tule, henki, tule taivaan neljältä tuulelta ja mene näihin surmattuihin, niin että ne heräävät eloon." Minä puhuin niin kuin Herra minua käski, ja luihin tuli henki. Ne heräsivät eloon ja nousivat maasta, ja siinä oli luvuton ihmisjoukko.

Vanhan testamentin usko jää odottavaksi, kaipaavaksi uskoksi: Jumala on puhaltava kuolleisiin luihin uuden elämän. Hän on kokoava kansansa, jonka on määrä kasvaa globaaliksi sukukunnaksi, jonka päämäärä on Jumalan valtakunta.

Pyhä Henki uudessa testamentissa

Kaikki edellä mainittu heijastuu sitten Uuteen testamenttiin. Siellä Pyhä Henki on sekä voima että persoona. Henki on Jumalan aktiivinen voima, joka vaikuttaa monivivahteisesti kaikessa siinä, missä Jumala on mukana (2. Tim. 1:7, Room. 11:8, Mark. 13:11):

Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen.

Muut ovat paatuneet, niin kuin on kirjoitettu:

– Jumala on antanut heille turtuneen hengen, silmät, jotka eivät näe, ja korvat, jotka eivät kuule. Näin on yhä vielä.

Kun teitä viedään luovutettaviksi viranomaisille, älkää etukäteen olko huolissanne siitä mitä puhuisitte. Puhukaa ne sanat, jotka teille tuona hetkenä annetaan. Silloin ette puhu te, vaan Pyhä Henki.

Pyhän Hengen toiminta ilmenee jumalanpalveluksessa (1. Korinttilaiskirjeen 12 luku) ja rukouksessa (Roomalaiskirjeen 8 luku, 26–27):

Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta.

Henki on se voima, jonka vetämänä ja johdattamana ihminen kääntyy ja liittyy Jumalan valtakunnan yhteyteen.

Pyhä Henki onkin – Vanhaan testamenttiin liittyen – lopunajallinen, eskatologinen lahja (Heprealaiskirje 6:4–8), joka on annettu kaikille seurakunnan jäsenille (Markus 1:8; Apostolien teot 2, Roomalaiskirje 8). Pyhällä ihmisellä Uusi testamentti tarkoittaa uskovaa ihmistä, ei siis jotain toista paremmin uskovaa ihmistä – sillä mitään uskoa ei ole ilman Pyhän Hengen lahjaa. Kun se vuodatettiin helluntaina, lopun ajat alkoivat ja kaikki Jumalan aikaisemmat pelastusteot "sinetöitiin" (Roomalaiskirje 8:23; 2. Korinttilaiskirje 1:22, 5:5; Efesolaiskirje 1: 13–14). Henki oli siis niiden varmistus ja pantti. Yksityisen ihmisen Pyhä Henki synnyttää uudesti kasteessa (Johannes 3:5; Titus. 3:5), ja sitten hän hallitsee kristityn koko elämää:

Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.

…

Hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.

Paavalin teksteissä nousee esiin myös Pyhän Hengen persoonallinen ulottuvuus. Paavali korostaa, ettei Henkeä voida erottaa Hengen antajasta, vaan Henki välittää ihmiselle antajansa, "vuodattajansa". Hän käyttää esimerkiksi ilmauksia "Hengessä", "Kristuksessa" sekä "Henki ja Kristus meissä" jokseenkin samaa merkitsevinä. Hän puhuu "Kristuksen Hengestä"(Roomalaiskirje 8:9), "Pojan Hengestä"(Galatalaiskirje 4:6), "Herran Hengestä" (2. Korinttilaiskirje 3:18) ja "Kristuksen mielestä" (1. Korinttilaiskirje. 2:16).

Kaste ja Henki tuovat Kristuksen meille niin, että me "pukeudumme häneen" ja että hän on jatkuvasti meissä (Roomalaiskirje 8:10, Galatalaiskirje 2:20). Kristus on 1. Korinttilaiskirje 15:45:n mukaan "eläväksi tekevä Henki". Henki on näissä yhteyksissä nimenomaan ylösnousseen Herran läsnäoloa maailmassa. Pyhän Hengen vaikutuksissa ylösnoussut Herra ilmaisee valtansa ja voimansa. Tämäntyyppisistä ilmauksista on etsittävä sisältö sille asialle, jota lännen perinne on yrittänyt lausua julki lisätessään Nikaian – Konstantinopolin uskontunnustuksen Pyhää Henkeä koskevaan jaksoon sanan filioque: Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta.

Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa nousevat esiin Pyhän Hengen toiminnan pelastushistorialliset perspektiivit (Luukas 24:46–49) sekä erityisesti Hengen vaikutus kirkossa (Apostolien teot 1:4–8, 2: 1–4, 36–47). Pyhä Henki loi kirkon ja kirkolla on lähetystehtävä, itse asiassa kirkko on lähetystä. Vain apostolisen seurakunnan suorittamana vesikaste on myös henkikaste (Apostolien teot 8: 14–16). Ensimmäisten ei–juutalaisten kääntyessä apostolin sananjulistus johti Pyhän Hengen vuodatukseen ja se vahvistettiin kasteella (Apostolien teot 10:44–48). Pyhän Hengen synnyttämään kirkkoon kuuluu myös hengellinen, sanan julistamiseen, sakramenttien toimittamiseen ja rakkaudenpalveluun (diakonia) keskittyvä virka (Apostolien teot 20:28, 6:6, 13:2 sekä 5:32).

Johanneksen evankeliumissa ja kirjeissä Pyhän Hengen toimintaa käsittelevillä jaksoilla on vahva osuus. Myös niissä Henki ja kaste liittyvät erottamattomasti yhteen (3:5, 1 ja 5:8). Painopiste on kuitenkin Hengen ja sanan keskinäisessä yhteydessä (sana sekä pienellä että isolla kirjaimella). Henki on kristillisen julistuksen voima ja terävöittäjä (niin kuin Vanhan testamentin profeetoilla). Henki on Jumalasta irtautuneen maailman (eli "lihan") äärimmäinen vastakohta (3:6, 6:63). Ihmisen on omasta itsestään ja maailmastaan käsin mahdoton uskoa. Uskon synnyttää Jumalan ilmoitus: Sana ja Henki. Uskova ihminen on maailmassa keskeneräinen ja kokee monenlaista ulkoista ja sisäistä ahdinkoa, mutta Henki – jälleen persoonana, "toisena auttajana" – vie totuuteen ja eheyteen (14:16–18, 26, 15:26, 16:7–15, 1. Johanneksen kirje. 4:6, Johanneksen evankeliumi 8:32). Jumala on Henki (4:24), ja keskustelu hänen kanssaan – eli rukous – on mahdollista vain Pyhän Hengen välityksellä.

Pyhä Henki ja kirkko

Kun sinulta kysytään, mitä tarkoitat sanoessasi "Minä uskon Pyhään Henkeen", osaat silloin vastata: "Uskon, että Pyhä Henki – nimensä mukaisesti – pyhittää minut." Mutta millä tavalla hän sen tekee ja mitä välineitä hän siihen käyttää? Vastaat näin: "Hän käyttää siihen kristillistä kirkkoa, syntien anteeksiantamista, ruumiin ylösnousemista ja iankaikkista elämää." Pyhällä Hengellä on maailmassa sitä varten erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä. (Luther, Iso Katekismus, kolmannen uskonkohdan selitys)

Koska Jumalan toiminta on koko ajan kolminaista, Pyhä Henki toimii luomisen ja luomakunnan piirissä "eläväksi tekijänä" eli elämän antajana ja ylläpitäjänä sekä ihmiskunnan vaiheissa yleisestä ilmoituksesta peräisin olevan uskonnollisen uskon syvimpänä lähteenä. Samasta syystä Pyhä Henki on ollut mukana Kristuksen inkarnaatiossa ja pelastustyössä.

Erityisesti Pyhä Henki kuitenkin toimii ja vaikuttaa kirkossa, koko kristikunnan piirissä. Vaikka Pyhä Henki lähtee ikuisesti Isästä, se on erityisessä pelastushistoriassa lähetetty nimenomaan saattamaan ihmiskunta osalliseksi Kristuksen lunastustyöstä: Isä lähettää nyt Pyhän Hengen "Pojan kautta". Kun ihmiskunta ja yksityinen ihminen tulevat osallisiksi lunastuksesta, myös luomakunta pääsee vapautumaan "turmeluksen orjuudesta".

Kristuksen, Pyhän Hengen toiminnan ja kirkon elimellinen yhteys on koettu ja nähty alusta alkaen. Uudessa testamentissa se ilmaistaan kaikkein selvimmin Apostolien tekojen toisessa luvussa, jossa kerrotaan Pyhän Hengen vuodattamisesta, Pietarin Kristus-saarnasta ja seurakunnan syntymisestä näiden molempien yhteisvaikutuksena. Sen jälkeen prosessi on toteutunut hieman erilaisessa järjestyksessä: kirkko on julistanut evankeliumia Kristuksesta (sekä jakanut sakramentteja), Pyhä Henki synnyttänyt ihmisissä uskon ja liittänyt heidät kirkon yhteyteen.

Kirkkoa onkin varhaisista ajoista lähtien verrattu äitiin: se on äiti, jonka helmaan Pyhä Henki synnyttää uuteen, katoamattomaan elämään tarkoitettuja ihmisiä. Usein tähän kuvaan on liittynyt typologinen tulkintamalli. Sillä tarkoitetaan, että jokin Vanhan testamentin tapahtuma on Uuden liiton tapahtumien alkukuva. Maria on uusi kantaäiti, uusi Eeva, josta on syntynyt Pyhän Hengen luovasta voimasta uusi Adam, Kristus. Helluntain tapahtumissa Marian (ja uuden Eevan) sijaan syntyy kirkko kaikkien kristittyjen "äidiksi".

Mutta vaikka kirkko onkin se "subjekti", joka julistaa evankeliumia ja jakaa sakramentteja, Pyhän Hengen eläväksi tekemä sana ja sakramentit ovat kirkon lähde ja perusta. Sanaa julistava ja sakramentteja jakava kirkko on siis sanan luomus (< lat. creatura verbi). Sanalla tarkoitetaan tässä yhteydessä ensisijaisesti läsnä olevaa Kristusta itseään (Sana, Logos), jolloin myös sakramentit sisältyvät sanaan.

Pyhän Hengen toiminta, Kristuksen persoona ja lunastustyö sekä kirkko jäsenineen punoutuvat sillä tavalla elimellisesti toisiinsa, ettei kirkkoa siis voida teologisesti tarkasteltaessa mitenkään pitää pelkkänä samanmielisten yhteenliittymänä tai jonkinlaisena aatteellisena yhdistyksenä. Kirkko on Kristuksen ruumis, yhteisö. Sen jokainen jäsen on osallinen toinen toisestaan, mutta ennen kaikkea jumalallisesta elämästä, Jumalan pyhyydestä, jota myös rajaton armo heijastaa: koska Jumala on pyhä, vain rajaton armo Kristuksessa pelastaa ja vie perille Jumalan kirkkauteen.

Paavali ja Pyhän Hengen lahjat

Uudessa testamentissa esiintyvää sanaa pyhittyminen ja kehotusta pyhittyä on joskus tulkittu tavalla, joka luo vaikutelman useamman tason kristillisyydestä: on tavallisia uskovia ja erityisen pyhiä uskovia – näillä erityisen pyhillä on sellaisia lisäominaisuuksia, joita tavallisilla ei ole, ja tavallisten olisi pyrittävä pääsemään tuolle korkeammalle tasolle. Usein tähän liittyy ajatus erityisestä hengellä täyttymisen kokemuksesta, joka nostaa uskovan tasolta toiselle. Tavallinen usko ei vielä oikein riitä.

Asetelma on ollut vahvasti esillä myös täällä Suomessa 1970-luvulta lähtien karismaattisen liikkeen nousun myötä. Pyhän Hengen armolahja ja ihmisen kokemus – miten ne liittyvät toisiinsa, miten ne voidaan erottaa toisistaan? Mikä on Jumalan hengen vaikutusta, mikä ihmisen? Näin voidaan kysyä, sillä Paavali puhuu armon lahjoista puhuessaan myös henkien erottamisen armolahjasta.

Kaikki ihmisen lahjat ja kokemukset ovat tietyssä mielessä vain inhimillisiä. Sinä tai minä emme voi kokea mitään asiaa ohi omien henkisten ja fyysisten rajojemme. Kaikki kulkee meidän sielunelämämme, koko meidän olemuksemme lävitse. Kaikki saa siitä värinsä ja muotonsa. Meillä ei ole mitään muita aallonpituuksia kuin ihmisen aallonpituudet, meillä ei ole muita tunteita kuin ihmisen tunteet. Niiden lävitse Jumala toimii, mutta niiden kautta toimii myös kaikki muu.

Tämän vuoksi Jumalan herättämät tunteet ja vaikuttamat asiat saavat meissä aina sellaisen ilmenemismuodon, jollaisen voi tuottaa myös jokin muu vaikuttaja. Tämä koskee aivan tavallista hengellistä elämää, mutta yhtä lailla myös joskus ihmisen osaksi tulevia hyvin voimakkaita hengellisiä tunteita ja niiden vaikutuksia.

Paavali on kohdannut hurmoksellisena näyttäytyviä poikkeusilmiöitä lähinnä Korintissa – muissa kirjeissään hän ei niistä puhu. Armolahjoihin hän taas viittaa myös Roomalaiskirjeessä – kahdessakin kohdassa:

Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Room. 6:23)

Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin. (Room. 12:6-8)

Roomalaiskirjeen mukaan siis varsinainen armolahja on "iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme". Kysymys on syntien anteeksiantoon turvaavasta uskosta ristillä kuolleeseen ja ylösnousseeseen Kristukseen. Kysymys on osallisuudesta armoon, armahdettuna syntisenä elämisestä iankaikkisen elämän toivossa. Vain tämä on varma tae Jumalan läsnäolosta ja Pyhän Hengen vaikutuksesta. Mitään muuta varmuutta ei ole tarpeen etsiä. Kaikki muu, mitä sen lisäksi tulee – siitä Paavali puhuu siis Roomalaiskirjeen 12 luvussa – on vain sen johdannaista.

Korintissa Paavali kuitenkin kohtaa seurakunnan, jossa armolahjojen asema on vääristynyt: niille on luotu arvoasteikko ja sitä kautta niistä tulee myös yksilöiden ja ryhmien erityistuntomerkkejä, joilla selvästi erottaudutaan muista kristityistä – tietysti parempina ja hengellisempinä ja enemmän Jumalan voimalla varustettuina kuin muut..

Tällaisen ajattelun ja uskomuksen Paavali torjuu jyrkästi. Näin seurakunta on vain hajoamassa repiviin ristiriitoihin ja toinen toistaan pöyhkeämpiin puolueisiin

Paavali alleviivaa sen vuoksi kirjeessään korinttilaisille voimakkaasti, että seurakunnalla jo on ensiksikin pelastava sanoma Kristuksesta ja sen lisäksi myös kaikki ne armolahjat, jotka se tarvitseekin:

Sanoma Kristuksesta on juurtunut lujasti teihin, ja teillä on armolahjojen koko rikkaus odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä. (1. Kor. 1:6-7)

Seurakunnalla on siis jo kaikki, mutta siten, että tämä "koko rikkaus" muodostuu yksityisten kristittyjen armolahjojen summasta – ei siitä, että joitakin korostetaan muiden kustannuksella. Paavalin tärkein viesti on näin ollen se, että armolahjat todella jakaa Jumala, ja toiseksi se, että jokaisella kristityllä jo on armolahjansa, mutta ne ovat erilaisia. Kristitty ei voi käydä niitä valikoimaan ikään kuin kaupan tiskiltä, vaan Jumala jakaa ne suvereenisti oman harkintansa mukaan.

Soisin kaikkien elävän niin kuin itse elän. Jokaisella on kuitenkin oma Jumalalta saatu armolahjansa, yhdellä yksi, toisella toinen. (1. Kor. 7:7)

Käydessään sitten opastamaan korinttilaisia, jossa yliluonnollisilla henkilahjoilla ylpeilevät kilpailivat keskenään, Paavali ensiksi jälleen vahvistaa sen, minkä hän on sanonut jo aikaisemmin: Jokainen kristitty on Pyhän Hengen voitelema. Ei ole kristillistä uskoa ilman Jumalan Hengen vaikutusta. Usko ja tunnustus ovat armolahjoista ensimmäinen ja tärkein.

"’Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta.

Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama. Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi. Yhden ja saman Hengen voimasta toinen saa kyvyn jakaa viisautta, toinen kyvyn jakaa tietoa, toiselle sama Henki suo uskon voiman, toiselle parantamisen lahjan, joku saa voiman tehdä ihmeitä, joku profetoimisen lahjan, joku kyvyn erottaa eri henget toisistaan, joku kielillä puhumisen lahjan, joku taas kyvyn tulkita tällaista puhetta. Kaiken tämän saa aikaan yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin omat lahjansa niin kuin tahtoo. (1. Kor. 12:3-11)

Uskon armo on yhteinen, sen sijaa armolahjoja on runsaasti. Niitä taas yksityinen kristitty ei voi itselleen valikoida, vaan Jumalan Henki jakaa ne. Ihmisten käsissä painopisteet näet aina vinoutuvat, vain Jumala näkee, mikä on tarpeen. Siksi seuraakin tärkeä vertauspuhe ruumiista ja sen jäsenistä.

Jos yksityiset kristityt tai kristittyjen ryhmät käyvät valikoimaan ja painottamaan lahjoja oman harkintansa ja mielenkiintonsa mukaan, seurakunnan – Kristuksen ruumiin – kokonaisuus vääristyy. Seurakunta ei näet voi olla pelkkää päätä, ei pelkkää silmää, ei pelkkää suuta, ei pelkkää korvaa, ei pelkkää nenää, ei pelkkää kättä tai jalkaa. Yksittäisiä lahjoja ihmisen tahdon tai tarpeiden mukaan korostamalla syntyy surrealistisen outo ja rujo kuva Kristuksen ruumiista.

Vain Jumalan jakamana armolahjat asettuvat ajamaan koko seurakunnan ykseyttä:

Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi. Muutamilla on voima tehdä ihmeitä, toisilla parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä. Eivät kai kaikki ole apostoleja? Tai profeettoja? Tai opettajia? Tai ihmeiden tekijöitä? Eihän kaikilla ole parantamisen lahjaa? Eiväthän kaikki puhu kielillä tai tulkitse tällaista puhetta?

Mutta tavoitelkaa kaikkein arvokkaimpia armolahjoja! Nyt minä osoitan teille tien, joka on verrattomasti muita parempi. (12:27-31)

Korinttilaiset ovat siis kuitenkin tavoitelleet armolahjoja – ja Paavali haluaa nähdä siinä myös jotain myönteistä. Se voi olla oikein ymmärrettynä osoitusta myös aidosta kilvoittelusta. Mutta silloin on tiedettävä, mikä todella on keskeistä. Mikä on parasta, jonka rinnalla muu asettuu oikealle kohdalle, oikeaan asteikkoon? Mikä on "verrattomasti muita parempi" tie. Sen Paavali kuvaa seuraavassa luvussa, joka on tuttu rakkauden ylistyslaulu – siis 1. Kor. 13. Vasta sen jälkeen – ikään kuin sen antamissa kehyksissä – Paavali palaa seuraavassa luvussa arvioimaan Korintin ilmiöitä:

Pyrkikää rakkauteen, mutta tavoitelkaa myös henkilahjoja, ennen kaikkea profetoimisen lahjaa. Kielillä puhuva ei näet puhu ihmisille vaan Jumalalle; kukaan ei ymmärrä häntä, Hengen valtaamana hän puhuu salaisuuksia. Mutta se, joka profetoi, puhuu ihmisille: hän rakentaa, kehottaa ja lohduttaa. Kielillä puhuva rakentaa itseään, profetoiva rakentaa seurakuntaa. Toivoisin teidän kaikkien puhuvan kielillä, mutta vielä mieluummin toivoisin teidän profetoivan. Profetoiva on arvokkaampi kuin kielillä puhuva, ellei tämä sitten osaa myös tulkita puhettaan, niin että se koituu seurakunnan parhaaksi.

Mitä hyötyä minusta on, veljet, jos tulen luoksenne ja vain puhun kielillä enkä välitä mitään ilmestystä tai anna teille tietoa, profetiaa tai opetusta? Samoinhan on elottomien soittimienkin laita, vaikkapa huilun tai lyyran. Miten huilulla tai lyyralla soitettu sävelmä voidaan tuntea, elleivät sävelet erotu toisistaan? Ja jos sotatorvesta lähtee epäselvä ääni, kuka valmistautuu taisteluun? Sama koskee teitäkin: ellette puhu selvää kieltä, kuinka teidän puhettanne voidaan ymmärtää? Sananne haihtuvat taivaan tuuliin. Niin paljon kuin maailmassa onkin kieliä, kaikki ne ovat ymmärrettävissä. Mutta ellen ymmärrä puheen merkitystä, olen puhujalle muukalainen, samoin hän minulle.

Kun te nyt kerran tavoittelette henkilahjoja, pyrkikää saamaan niitä runsain määrin seurakunnan rakentamiseksi. Sen, joka puhuu kielillä, on siksi rukoiltava itselleen myös tulkitsemisen kykyä. Jos näet rukoilen kielillä, minun henkeni rukoilee mutta ymmärrykseni jää hyödyttömäksi. Mitä tämä siis tarkoittaa? Minun tulee rukoilla hengelläni, mutta myös ymmärryksellä; minun tulee laulaa kiitosta hengelläni, mutta myös ymmärryksellä. Jos kiität Jumalaa vain hengelläsi, miten paikalla oleva ulkopuolinen voi sanoa kiitokseesi aamenen, kun hän ei ymmärrä mitä sanot? Sinä kyllä kiität hyvin, mutta ei tuo toinen siitä hyödy. Minä puhun kielillä enemmän kuin kukaan teistä, ja siitä kiitän Jumalaa. Jotta voisin opettaa muitakin, haluan seurakunnassa silti puhua mieluummin viisi ymmärrettävää sanaa kuin tuhansia hurmoskielen sanoja.

Paavali siis toisaalta haluaa antaa tilaa korinttilaisten hengellisille kokemuksille, mutta toisaalta myös arvostelee niiden painotuksia ja ohjaa niitä suuntaan, jota hän pitää oikeana. Jokainen sellainen armolahjoihin kytketty hengellinen korostus, joka on särkemässä seurakunnan yhteyttä, on jostain muualta kuin Jumalasta – vaikka se näyttäisi olevan Jumalasta. Tämä on ankara arviointiperuste, mutta se on Jumalan sana meille Paavalin suulla. Jumalan antamat lahjat ja ilmiöt eivät voi tehdä muuta kuin rakentaa seurakunnan yhteyttä, Kristuksen ruumista.

Muut Uuden testamentin viittaukset armolahjoihin ovat vähäisiä. Ne ovat seuraavat:

Tämän evankeliumin palvelija minusta on tullut sen armolahjan perusteella, jonka Jumala on voimassaan minulle suonut. (Ef. 3:7)

Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa. (Ef. 4:7)

Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait silloin, kun vanhimmat profeettain sanojen perusteella panivat kätensä sinun päällesi. (1. Tim. 4:14)

Siksi muistutan sinua, että puhaltaisit täyteen liekkiin Jumalan armolahjan, jonka sait silloin kun minä panin käteni sinun päällesi. (2. Tim 1:6)

Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina. Joka puhuu, puhukoon Jumalan antamin sanoin, ja joka palvelee, palvelkoon voimalla, jonka Jumala antaa, jotta Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta. (1.Piet. 4:10-11)

Kielilläpuhumisen tuntee Uudessa testamentissa Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen lisäksi vain Apostolien teot. Siellä sitä esiintyy yllättävänä ja hetkellisenä tapahtumana aina silloin kun evankeliumi ylittää aikaisemmin suljettuja rajoja. Se näyttäisi olevan luonteeltaan toisenlaista kuin se, mistä Paavali puhuu Korintin seurakunnan yhteydessä.

Lopuksi joitakin kokoavia ajatuksia:

o Armolahjat antaa Jumala oman harkintansa mukaan.

o Perustavin armolahja on syntien anteeksi saaminen ja usko Kristukseen. Jokainen, joka tunnustaa Jeesuksen Herrakseen – siis kristitty – on karismaatikko. Tämä on lopulta ainoa kestävä arviointiperuste.

o Toiseksi tärkein armolahja on rakkaus.

o Armolahjoja on hyvin monenlaisia.

o Jokaisella kristityllä on jo oma armolahjansa, joka on juuri hänelle tarkoitettu. On palveltava seurakunnan yhteisöä juuri sillä, minkä on saanut eikä haviteltava näyttävämpiä.

o Armolahjat eivät ole sitä varten, että yksilön minä paisuisi, vaan että seurakunta rakentuisi. Jos yhteys rakentuu, armolahjat ovat voimassa, vaikka mitään erityistä ei näkyisikään. Jos yhteys särkyy, vaikka mitä ihmeellistä tapahtuisi, vaikutus tulee jostain muualta kuin Jumalan Hengestä. Yksityisten armolahjojen korostaminen muiden kustannuksella muuttaa Kristuksen ruumiin rujoksi ja surrealistiseksi.

o On aina muistettava, että uskonkappaleita on kolme (Isä-Poika-Pyhä Henki) ja että ne kuuluvat erottamattomasti yhteen. Luonnon antamat lahjat ovat myös Jumalan lahjoja.

o Lahja on usein myös raja: oma lahjani voi rajata minulta pois muita lahjoja. Siksi niiden täyteys toimii vain yhteisössä.

o Joka seurakunnalla on erityiset eturintaman ihmisiä, jotka keksivät ja kehittelevät ratkaisuja. On myös taustalla tukijoita, on herkkiä ja impulsiivisia ihmisiä. He voivat auttaa näkemään Jumalan todellisuutta. On myös lähetyksen ja kristillisen sanoman viestittämisen eksperttejä: ihmisiä, joilla on erityinen taito lähestyä toisia ja välittää heille seurakunnan syvintä sanomaa. On niitä, jotka oppivat helposti muita kieliä, on niitä, joilla on luontaisesti erityinen taito puhua, käyttää sanoja. Tällaisilla erityislahjakkuuksilla on taipumusta tulla myös liian usein kuulluiksi ja liian paljon käytännössä huomioon otetuiksi – samalla rajoittaen muita. Tämähän oli Korintin hajaannuksen syy.

o Eräät armolahjat ovat harvinaisia ja myös outoja. Parantamisen lahja on harvinainen, helposti väärinkäytetty, hyvin vaikeasti todistettu, mutta sitä esiintyy. Kielillä puhuminen on rukousta, joka kumpuaa järjen tavoittamattomissa olevilta sielunelämän tasoilta. Paavali pitää kuitenkin ymmärrettävää rukousta tärkeämpänä. On "viisauden sanoja": jollakin on kyky nähdä muita selkeämmin Jumalan salaisia suunnitelmia. On "tiedon sanoja": jollakin on sanomisissaan poikkeuksellista selkeyttä. "Uskon lahja" on jokaisella, mutta joillakin on siinä poikkeuksellista syvyyttä ja kestävyyttä kriiseissä. "Profetia" taas on ennen kaikkea selkeää, ytimeen osuvaa julistusta nykyhetkessä, mutta joskus myös nähdä raittiisti tulevaisuuteen liittyviä asioita. Profetioita on Paavalin mukaan arvosteltava. Siihen kytkeytyy läheisesti myös "henkien erottamisen lahja" – kritiikin lahja.